Arjen enkeleitä, osa II

Kun tarve on suurin, niin apukin on joskus yllättävän lähellä.

Saimme tänään taas apuja osin yllättävältäkin taholta. Nuorimmaisemme kummisetäpariskunta Tuomas (puolisonsa Heli hengessä mukana) tuli jeesaamaan matalaksi niitetyn piha-aitamme puutarhajätteen poisviennissä. Itsellä kun ei tuota peräkärryä ole. Vaimo oli esittänyt toiveen kuorikkeesta paluumatkalta puutarhalta, että pääsisi vähän tuota pihaa laittelemaan. Ei kai vakava sairaus talossa edellytä sitä, että talo on kuin Ryysyranta. Niin eiköhän kuljetusavun lisäksi T. lupautunut kuittaamaan kuorikekuorman omaan piikkiin. Minä olin vähän niinkuin – pun intended – kuoriämpärillä päähän lyöty, mutta koska asiat ovat miten ovat, otimme arvokkaan lahjan kiitollisuudella vastaan.

Kotipalvelu Kultasulan Johanna (perhetuttuja lastentarha-ajoilta, esikoispoikansa ja meidän keskimmäinen leikkivät usein yhdessä) ojensi auttavan kätensä ja siivosi koko residenssin poikien ollessa hoidossa-koulussa ja minun urakoidessa nurmikonleikkuussa piiputtavan ruohonleikkurin kanssa. Valtava apu koko perheelle, erityisesti vaimolle.

Kai se on pikkuhiljaa hyväksyttävä, että luja ja tähän asti luotettava Stiga MultiClip on vihdoin tulossa tiensä päähän. En ole pienkonespesialisti, mutta kaasutinmekanismi taitaa olla tiensä päässä. Koetetaan käyttää sitä nyt vielä näytillä paikallisella pienkonekorjaajalla, mutta pahaa pelkään että uuden osto on edessä. Nurtsia on kuitenkin sen verran että työnnettävällä “sätkäkoneella” leikkausyritys on tuhoontuomittu.

Kirjoittelen tätä ruoanlaittourakan päälle vaaka-asennossa, happiviikset nenässä. Osoittautui että kahden viimeisen päivän fyysiset ponnistelut taisivat olla kuitenkin liikaa ja nyt olisi syytä snadisti hellittää edes hetkeksi. Onneksi kaikki lapset ovat huomenna hoidossa ja koulussa, niin tähän saattaa olla jonkinlainen realistinen edellytyskin.

Toivottavasti ainakin.

Toivoisin että lääkehoidot jo pian jatkuisivat. Tämä arvuuttelu ja odottelu on kamalaa.

Sairauslomalle

Sairauslomalle

Näinhän siinä sitten kävi, että keuhkoveritulppa passitti miehen sairaslomalle, aluksi heinäkuun loppuun asti. Ehdin tosiaan olemaan sairaalassa pariinkin otteeseen. Ensin viitisen päivää, jolloin 40 asteen kuume hoidettiin pois, sitten olon näennäisesti vakiinnuttua kotiutettiin ja vuorokautta myöhemmin mentiin takaisin muutamaksi päiväksi.

Hyvänä uutisena on, että olo on jo pikkuisen korjaantumaan päin. Keuhkoveritulppa on siitä ikävä vaiva, että se vie voimat aivan totaalisesti ja siitä kuulemma toipuu pirun hitaasti. Oikealla lääkityksellä ja kuntouttavilla hengitysharjoituksilla (puhallellaan vesipulloon kolmeen kertaan päivässä, 3 x 12 puhkua kerrallaan) pyritään nostamaan keuhkojen vitaalikapasiteettiä, lisänä styrkka antibioottikuuri.

Uutena hauskuutena joudun piikittelemään itseeni päivittäin uusien hyytymien syntymistä estävää lääkettä. Ette kuulkaa usko, mikä kynnys neulakammoisella miehellä on tökkiä itseään ruiskulla mahanahkaan, mutta näinpä vaan tähänkin tottuu. Koska on pakko.

Ironista kyllä entinen tekniikkasukeltaja sai kotiinviemisikseen myös happirikastimen. Kyseessä on lentolaukun kokoinen pumppulaite, joka rikastaa hengitysilmasta n. 92% happea, jota sitten tarvittaessa voi happiviiksistä sieraimiinsa imailla. Luulen, että tällä on enempi psykologinen vaikutus, mutta eipä tuo nukkumista millään tavalla ainakaan vaikeuta, joten miksenpä ottaisi kaikkea tarjottua apua vastaan. Happitelttaan en sentään mene.

Kelpo Tohtorin kanssa käytiin läpi jatkoja varsinaisen syöpähoidon suhteen. Tultiin siihen tulokseen, että pari viikkoa pyritään korjaamaan miehen yleiskuntoa liian rankaksi osoittautuneen sytostaattikuurin jälkeen. Yritän päivä päivältä olla enemmän jalkeilla, puuhastella kotinurkissa jotain pientä, huilata välillä ja sitten taas jotain. Välillä tämä onnistuu, aina ei.

Jälleen kerran Polarin rannesykemittari on osoittautunut korvaamattomaksi apuvälineeksi rasituksen seuraamisen suhteen. Osastolla tilanteen ollessa aluillaan kokeiltiin jumpparin kanssa matkaa rauhallisesti kävellen huoneesta osaston poikki > syke nousi hetkessä 146 bpm eli samaa biittiä jolla viime kesänä ajettiin maantiepyörällä 35 km/h. Onneksi palautuminen oli yhtä nopeaa, vaikka leposyke on nykyään valovuosien päässä vuoden takaisesta 54 bpm:stä. Aikamoinen romahdus yleiskunnossa.

Plussana että jo muutamaa päivää myöhemmin kykenin leikkaamaan pihanurmikon  – kahdessa erässä ja pappavauhtia köpötellen, samalla sykemittaria vahdaten, mutta kykeninpä kuitenkin. Vielä enemmän ihmetytti, että taivasalla talvehtinut leikkuri käynnistyi ekalla nykäisyllä.

Seuraavan syöpälääkkeen nimi on taas kerran “un-pronouncable”, mutta suun kautta otettava ja pitäisi olla huomattavasti pienemmillä sivuvaikutuksilla kuin se kirottu myrkky, joka kyykytti miehenne melkein täysin.

Henki siis vielä pihisee. Päivä kerrallaan.

EDIT:  Polkupyörä tulee myyntiin

Olin jo tuossa pistämässä mustaa hiilikuitumaantiepyörää myyntiin, mutta taisin tulla ensimmäisen koeajolenkin jälkeen toisiin ajatuksiin. Sen verran kevyesti ja nätisti mokoma rullaa… kassellaan.
Lenkki oli varovainen 20km pitäen keskisykkeen peruskuntoalueella n. 133 bpm. Vauhdista ei kannata puhua, mutta kuntouttava tämän olikin tarkoitus olla, ei tavoitteellista treenausta. Tarviis varmaan teettää pyöräilypaita jossa lukee “Vammaisten Vauhtipäivä” tai “Sotken Syöpää Suohon, tyyttää jos tykkäät”, niin ei kukaan ihmettele kaluston ja nopeuden häiritsevää epäsuhtaa.

Pelottaa

En häpeä myöntää että pelottaa. Sairaalassa hoitavan lääkärin puolihuolimattomasti suhauttama “oireenmukainen hoito” laukaisi kysymyksen “eikö ennuste olekaan enää hyvä”, “eikö toivoa paranemisesta olekaan?”. Vastaus oli aika kylmä. En muista sanatarkkaa muotoa mutta siihenkin kuulemma olisi syytä varautua.

Maallikolle tiedoksi – oireenmukainen hoito on kärjistetysti sanottuna kauniimpi ilmaisu saattohoidolle. Eli kun toivoa paranemisesta ei ole, potilaan oloa yritetään helpottaa ja taudin etenemistä hidastaa. Lopullinen kuolinsyy tulee kuitenkin olemaan tämä syöpä.

Nyt keuhkoembolian jäljiltä olo on heikko kuin kissanpojalla mutta muutama työpäivä viikossakin pitäisi jollain ilveellä jaksaa tehdä. Mistä mäkin ne voimat revin?

Sairaalaoleilua

Sairaalaoleilua

Acutan kautta sitten tultiin ambulanssilla 40 asteen kuumeessa RS2-osastolle elpymään. Ensiksi kävivät keuhkokuumeen kimppuun antibiooteilla ja hengiteltävillä lääkkeillä. Kuume laski yhdessä illassa, litimärät lakanat oli pakko vaihtaa ainakin kertaalleen eikä unen tulossa ollut  vaikeuksia. Kuumejakso oli kyllä taas erinomaisen sekavaa settiä, tuntui että olisin nukkunut tunnin ja kun avaan silmät, aikaa on kulunut minuutti tai kaksi.

Nyt kolmantena päivänä pahin alkanee olla takana. Veri- ja tulehdusarvot ovat normaalit. Verenohennuslääkettä tökitään neulalla mahamakkaraan. Happiviikset viihtyy nenässä ja lisäksi pitää kolmesti päivässä puhellella vedellä täytettyyn pulloon että vastapaine nostaisi keuhkojen limaa pihalle.

Olo yleensäkin parempi ja virkeämpi, mutta samaan aikaan nukututtaa aika lailla. En ajatellut ruveta vielä tänään tekemään etunojapunnerruksia. Ehkä jo ylihuomenna. Painokin kiipeää kivasti lähemmäs 87 kiloa. Ja jos en jo muistanut sanoa, niin nykyinen sytostaattihoito on bye-bye, tarpeetonta sanoakin. Samalla tavalla jatkuessaan se olisi tappanut minut nopeammin kuin kasvain.

Hoito on jälleen kerran ensiluokkaista. Sekin auttaa, että osasto on melko tyhjä. Tästäkin syystä sanoin ambulanssimiehille sanoin että “isolle kirkolle vaan”  – olihan tästä lääkärin suostumuskin. Miksikö näin? Vaikka järjestelmä menee niin että aina ensin se “oma piste” on maantieteellisesti lähin hoitopiste ja alkuperäinen diagnoosi tehtiin Valkeakosken aluesairaalassa, olen huomannut että kun minut kerran on siirretty Taysin asiakkaaksi niin VK ei ota minua vastaan kuin pitkin hampain. Ja tämä sopii minulle, täällä on kuitenkin syöpätautien hoitoon paremmat fasiliteetit ja osaaminen, mukaan lukien “collateral damageen” eli psykiatrian ja sosiologiset sairaanhoitajapalvelut.

Summa summarum – aint dead yet. Tulevaisuus tottakai huolettaa ja pelottaa, mutta koska sille en tänään voi tehdä mitään, keskityn tähän päivään ja kiroilemaan mm sitä että geo-spoofaamisesta amerikkaisen VPN-yhteyden kauttakaan en saa pohjois-Amerikkalaista valikoimaa Netflixiini. Alkaa kohta loppua katseltavat, dammit!!11

Ja pisteenä ii:n päälle – täältä löytyi tilattava ruokalista, josta saa valkata ihan mitä vaan. En tiedä että loppiaisenko kunniaksi vai tuomitun  viimeinen ateria, mutta aion tehdä sille täyttä oikeutta päivällisellä 😀

EDIT – hei hulinaa!

Kuin varkain yksittäisiä sivunäyttöjä mittaava laskuri on ruvennut lähestymään Isoa Numeroa – kohta kymppitonni poikki! Melko käsittämätöntä, että niin moni ihminen haluaa lukea kun keksi-ikäinen mies sairastaa! Kiitollinen olen jokaisesta lukijasta, vaikka olisinkin toivonut saavani tarinalle onnelllisemman huipennuksen. Samaten kiitos jokaisesta some-jaosta ja jokaisesta myydystä teepaidasta tai asusteesta. Näyttää siltä että lääkeportofolio kasvaa taas.

Nythän kaikki on vielä auki.

Keuhkoveritulppa

Keuhkoveritulppa

Kuvaus tehty aluesairaalassa. Parin tunnin sisällä Taysin lekuri soittikin jo. Ei sokeroinut karvasta palaa:

  • leikkaushoitoon ei toivoakaan päästä, kasvaimenprkl on kasvanut melkein 10mm. Lohdutti kyllä että sinänsä tämä ei ole vakavaa. Etäpesäkkeitä ei ole eikä kasvuvauhti ole agressiivista, toivoa vielä kuulemma on
  • syyksi romahtaneelle yleiskunnolle osoittautui ilmeisesti keuhkoveritulppa. Hieman ihmettelen, että se ei näkynyt jo edellisessä keuhkoröntgenissä.

Summa summarum: tulppa pitää saada liuotushoitoon, joten ambulanssilla Acutaan, kolmisen tuntia ensiavussa n 40 asteen kuumeessa josta sitten onneksi osastolle RS2. Täällä saattaa mennäkin loppuviikko. Ymmärsin myös, että tuo liuottelu on tullut jäädäkseen, eli piikki vatsaläskiin vähintään kerran päivässä kotonakin.

En viitsi valehdella. Oli iso pettymys tämän kuvannoksen tulos ja juuri nyt on todella vaikeaa nähdä lähitulevaisuudessa mitään hyvää tai odottamisen arvoista.

Ei kai tässä voi mennä kuin päivä kerrallaan, toivoa että pääsee edes sen verran tolpilleen että pystyy työvelvoitteensa suorittamaan. Samaten se, millä hoidoilla ja -aikatauluilla jatketaan on täysin auki. Se nyt on jo maalaisjärjelläkin selvää että nykykunnossa en selviä nykyisestä syto-hoidosta.

EDIT:

lääkäri kävi kierrolla. Kartoitettiin hoitosuunnitelmia. Lopuksi kysyi olisiko vielä jotain kysyttävää? Puoliksi vitsillä kysyin että paranenko tästä.

Hetken hiljaisuus.

“Kyllä hänen on vaikea nähdä että paranisit. Se että paljonko aikaa on, on mahdotonta sanoa. Tietenkään emme jatka nykyisellä hoidolla koska sillä on näin vakavat sivuvaikutukset, ja tietenkin teemme parhaamme löytääksemme toisen toimivan hoitotavan, mutta täydellinen parantuminen tai edes pitkäaikainen oireeton / kasvamaton jakso näyttää todella epätodennäköiseltä.”

Näemmä pitää paikkansa että jos haluat toisen diagnoosin, vaihda lääkäriä.

On tässä silti sulattelemista.