Mitäs sit?

  • Vakava Sairaus ™ selätetty – check.
  • Palaa työelämään – check
  • hoida kehoa ja kohota kuntoa – check
  • yritä olla taas aviomies ja iskä – check.

Mutta mitäs sitten? Miksi elämäni tuntuu hetkittäin tyhjältä?

Vakavasti Sairaana ™ olin kiinnostava. Puolitututkin Ihmiset tiedustelivat vointiani. Olivat huolissaan. Lukivat hajatelmiani blogista. Kommentoivat some-postauksiani.

Nyt terveenä huomioarvoni on laskemaan päin. Minusta on tulossa tapettia, harmaata massaa. Jälleen yksi työssäkäyvä, öljyä tihkuttavalla farmariautolla ajava asuntovelkainen perheenisä, kaltaistensa joukossa. Huonompi homma – näin huomiotaloudessa kun eletään. Onneksi perheen elanto ei kuitenkaan riipu some-seuraajien määrästä.

En tietenkään vaihtaisi terveyttäni miljoonaankaan blogikävijään tai kymmeneentuhanteen peukutukseen. Hetkittäin huomaan kuitenkin kaipaavani sitä ylimääräistä huomiota, jota sain niin omaisiltani kuin hoitohenkilökunnaltakin. Omituista. En ole koskaan pitänyt itseäni “huomiohuorana”, mutta näinpä vain minäkin punnitsen arvoani muiden suoman huomion kautta.

Myös parisuhde toipuu syöpävuodesta hitaasti. Puoliso joutui vuoden ajan hoitamaan päivätyönsä, kolme lasta, kodin ja pihan sekä siinä sivussa vähän minuakin. Vailla tietoa siitä onko hän muutaman vuoden päästä kolmen pojan yksinhuoltaja isännän puskiessa turvetta kirkkomaalla. Aivan kuten tunnollinen työntekijä sairastuu vasta vuosiloman alkaenssa, hänkin on väsähtänyt vasta nyt.

Lapset taas ovat unohtaneet tapahtuneen. Joskus satunnaisesti saattavat sivulauseessa viitata “… silloin kun isi oli sairas.” Minä yritän nyt vuorostani ottaa enemmän vetovastuuta perheen arjesta, mutta parantamisen varaahan aina olisi. Omassa duunissa tulee uutta asiaa sitä tahtia, että perjantai-iltapäivänä olen jo aivan tööt. Rakastan duuniani ja sen tuomia haasteita. Kahdessa kuukaudessa olen oppinut tietotyöstä enemmän kuin edellisessä työpaikassa kahdessa vuodessa. Pari ylimääräistä muistikampaa ei olisi kuitenkaan pahitteeksi. Ja ylimääräiset hermot kakaroiden tappeluiden selvittämiseen: “Toi sai pelata 15 minuuttia enemmän kuin mä!”

Täshtä niinku aishtii elintarvikevärin E232 ja… emmämuishta!

Alkoholin jäätyä pois elämästäni olen löytänyt itsestäni – suureksi yllätyksekseni – moralistin. Työpaikan perjantaisiin pulloarvontoihin osallistuminen ei huvita entisellä tavalla, vaikka palkinnosta voisi ollakin puolisolle iloa. Tosin eipä hänkään juuri alkoholia käytä. Yritän vältellä yöpymistä vaativia työmatkoja, koska vapaaehtoinen iltaohjelma ei vesipojalle ihmeitä tarjoa. Edellisessä duunissani yökerhon baaritiskin takana katselin ja kuuntelin humalaisia kymmenen vuotta. Olen jo nähnyt kaiken mitä sillä skenellä on tarjottavana ja kuullut kaikki tarinat, usko pois.

Joskus olen leikitellyt ajatuksella liittyä kahvitaukojen alko-keskusteluun kertomalla, että uusi harrastukseni on brasialaisten myrkkysammakoiden erittämän liman nuoleskelu. Miksi te katsotte minua noin? Neurotoksiini se on siinä missä etanolikin. Luin jostain, että jos alkoholi keksittäisiin vasta nyt, se kriminalisoitaisiin saman tien. Sen verran tiukasta myrkystä kuitenkin on kyse.

Hassua miten alkoholi on edelleen suomalaisille kutkuttava aihe. Sen kanssa mitataan miehisyyttä äijien saunailloissa tai siideri-skumppasekoiluille hihitellään tyttöporukoissa. Omista känniseikkailuista puhutaan vähän rehennellen ja kuulijakunta antaa positiivista palautetta. Määrän sijaan laatua preferoivat hifistelijät jaksavat vertailla käsityöläisoluiden ja viskien taivaallisia makuvivahde-eroja. Karu tosiasia kuitenkin on, että makuaisti turtuu jo parin ravintola-annoksen jälkeen. Näiden jälkeen aistitut makuvivahteet ovat kuvitelmaa.

Hetkittäin kuitenkin ajattelen kaihoten, miten hyvältä Jack-n-Coke maistuisi Motörheadia perjantai-iltana kuunnellessa – enkä juo sitä maun takia vaan tullakseni känniin – tai miten ensimmäinen lasillinen hyvin dekantoitua punaviiniä nostaa pipppuripihvin ihan uudelle tasolle. Puolikkaalla haimalla ei viitsi kuitenkaan ruveta viinan kanssa läträämään. Jääpähän viikonloppuisin paljon enemmän tehokasta peliaikaa, kun ei enää krapulapäiviä.

Näillä ikävuosilla alkoholin käytön hyötysuhde on muutenkin kääntynyt päälaelleen. Parikymppisenä saattoi juhlia kolmen päivän metallifestivaalit ja kärsiä yhden päivän krapulan. Viisikymppisten lähestyessä yksi poikien kanssa ulkona vietetty ilta vaati jo kolmen päivän palautumisen. Eipä juuri kannata.

Ja sitten urheilua. Hiihtäen menee jo 15km lenkki perinteisellä ja tunti trainerilla maantiepyörää polkien ei tuota tuskaa. Pirkan Pyöräily on edelleen tavoitteena. Matka tarkentunee lähempänä starttia. 40km menee varmasti, satanen on kysymysmerkki. Täysmatkaan ei ole eväitä vielä tänä vuonna. Mutta ainahan on ensi vuosi…

Tukisukkia ja karvahattuja

Tämä opiaatti-kipulääkityksen purku on muuten yksi pirunmoinen riesa. Yksi kolmesta päivittäin käytettävästä kipulääkkestä on saatu pienennettyä jo puoleen annokseen, mutta tätä vauhtia kuluu vuosi, ennen kuin pääsen viimeisestäkin myrkystä eroon.

Jokainen päivä alkaa samalla tavalla. Avaat silmät aamuviideltä ja toteat, että “huomenta maailma, jokaiseen luuhun ja niveleen koskee, taas.” Keräilet itsesi irvistellen sängynpohjalta ja nilkutat lääkekaapulle hotkaisemaan aamulääkeannoksen. Köpötät pimeässä olohuoneen sohvalle ja heität pitkällesi odottamaan että vaikutus alkaisi tuntua. Myrkyn levitessä kroppaan olo alkaa helpottua ja pian pystyy liikkumaan suunnilleen normaalisti.

Pitkin päivää saan ajoittain nauttia muista vieroitusoireista, riippuen siitä missä vaiheessa annoksen pienennys on. Hillitön palelu, vuotava nenä, pakottava tarve kiemurrella ja raapia itseään. Oireet ovat vahvimmillaan iltapäivästä ja alkuillasta, muutamaa tuntia ennen päivän toisen lääkeannoksen ottamista. Googlatessani aiheesta osuin suomenkieliselle sivustolle, jossa sekakäyttäjät vertailevat päänsekoituskokemuksiaan. Useammassakin ketjussa vallitsi konsensus siitä, että oksykodonista vieroittautuminen on äärimmäisen keljua hommaa.  Tämän kokemuksen perusteella en ole täysin eri mieltä. Neuvo: älä käytä, ellei ole Pakko.

Hatunnoston paikka

Entisen työkaverin päästä löytyi yllättäen kasvain. Suunnilleen samanikäinen perheellinen, urheilullinen, perusterve mies. Kasvi kaivettiin pois onnistuneesti, mutta lääkärit varoittivat että kävelytaidon palaamiseen saattaisi kulua vuosi. Arvatkaa kauanko meni? Kokonaiset kolme päivää. Elinikäinen kamppailu-urheiluharrastus palautti siihen investoidut tuhannet harrastustunnit kerralla takaisin. Erinomainen motoriikan ja tasapainon hallinta auttoivat taatusti. Tuskinpa periksiantamattomasta luonteestakaan haittaa oli. Ei voi kuin ihailla ja lähettää terveisiä! Olemme alustavasti suunnitelleen Pirkan Pyöräilyä ensi keväälle.

Vakavaako?

Viime ct-kuvassa maksassa havaittiin maksasta pari epäselvää löydöstä. Reilun kuukauden ajan selässä on tuntunut epämääräisiä tuntemuksia, ajoittaista pientä kipua ja kihelmöintiä. Tuntemukset paikallistuvat selkäpuolelle, maksan ja haiman tienoille. Eivät tunnu samalta, kuin päätetyöstä aiheutuneet lihasjumit.

Ei minua neuroendokriinisen kasvaimen uusiutuminen (vaikka sekin olisi pasha juttu) pelota läheskään niin paljoa kuin haiman adenokarsinooma. Tämä on se tunnetumpi versio haimasyövästä. Vuoden sairastamisen jälkeen potilaskuolleisuus 75%, viiden vuoden kohdalla 95%. Syöpien Rambo. Tappaa talossa ja puutarhassa.

Tuntuu mahdottomalta, että sisuksissani mellastaisi uusi syöpäkasvain, vieläpä näin pian ensimmäisen jälkeen. Toisaalta ei myöskään tee mieli jäädä turhia odottelemaan ja ihmettelemään. Asioista pitää ottaa selvä.

Kävin siis tänään magneettikuvassa. Ihan kuin olisi ollut jonkun hemmetin dubstep-koneen sisuksissa. Vekottimen päästelemät äänet olivat ehtaa Skrillexiä. Lääkäri lupasi soittaa maanantaina, mikäli kuvissa jotain poikkeavaa. Eli rentouttavaa viikonloppua minulle vaan. Maanantaina jokainen 03-alueelta tuleva soitto aiheuttaa varmaan sitten sydänkohtauksen.

Loppukevennys – “Karvahattu-minä” avautuu:

On joitakin asioita, joita ei yksinkertaisesti tehdä. Panna leikkelettä voileivällä juuston päälle. Syödä tomaatteja punaviinin kanssa. Ääritapauksissa – jos takana on hyvinnukuttu yö – saatan suostua katsomaan näitä etikettivirheitä hyvin vähäisissä määrin sormieni läpi. Mutta johonkin se raja on vedettävä. Minua ei nääs ohiteta. Ei moottoritiellä oikealta. Eikä ylämäessä kummaltakaan puolelta – jos olen lihaskulkuneuvolla liikkeellä.

Viimeksimainittuun törkeyteen kesällä 2017 syyllistynyt keski-ikäinen rouvashenkilö sai kokea tukevissa kankuissaan, ettei sähköpyörällä sovi tätä äijää noin vain ohitella. Ehei! Ohi viuhahtanut sähköavusteinen aiheutti välittömän jahtivietin. Kuittaus tuli kilometrin päässä tasaisella. Eihän noista akkuvetoisista ole tasamaalla mihinkään, ellei virittäjä ole päässyt ropeltamaan. Heittämällä menin ohi. Puuskutin vasta sitten kun olin varmasti kuuloetäisyyden ulkopuolella.

Pari viikkoa sitten olin paikallisella tykkilumiladulla aloittelemassa kautta perinteisen tyylin vitosella. Rauhallisesti menin, edellistalvena kun ei päästy ladulle lainkaan. Puuskutin verta ja hikoilin kuin höyryveturi. Alle sadan hemoglobiini tuntuu, pumppu joutuu tekemään törkeästi ylitöitä. Syövänmokoma tuli ja meni vieden paljon vaikeastikorvattavaa “jerkkua reisistä” mennessään. Egon tajusi sentään jättää koskematta.

Yritin siis selvitä terävästä ylämäestä haarakäyntiä ja pitää sykkeen alle 200: n. Niin eikös perhana joku varhaiseläkeläismummeli vedä jukolauta OHI huudahdellen itsekseen “ohhohhoo hohhohhoo!”. Olin saada raivohalvauksen! Mikä arroganssi! Ja NAINEN!

Vaistomaisesti aloitin takaa-ajon, mutta sykemittari rääkäisi että ‘nyt ei vaan pysty tai aortta repee!’. Ei auttanut muuta kuin antaa vauhdin hiipua ja jäädä katsomaan loittonevaa toppatakin selkää. Painaa sen väri ja malli mieleen vastaisen varalta. Me tapaamme vielä…

“So it is Christmas…”

“Onks tää ny kova vai pehmee..?”

On hanget korkeat nietokset – pari senttiä on lunta sekin – ja rauhoittumisen aika. Herkkuja notkuvien pitopöytien ja lahjakekojen keskellä pitäisi saada kaivettua itsestään esille se kuuluisa “joulumieli”. Lasten nahistellessa keskenään notta leikitäänkö pyssyillä vai mennäänkö pulkkamäkeen puren hammasta ja yritän olla ärähtämättä.

Kolmen ison kahvikupillisen aiheuttama kofeiinipiikki on kiristänyt hermot vaarallisen lähelle katkeamista, semminkin kun blogitekstin kirjoittaminen vaatii ainakin itsellä tietyn mielentilan onnistuakseen. Juuri nyt “flow” virtaa ihan väärään suuntaan.

Vedän syvän henkäyksen ja yritän rentoutua. “Whoooo… saaaaaah!”

Joulu ei ole ollut minulle koskaan helppo juhla. Edes lapsuudessa se ei sujunut aina toivotulla tavalla. Yhtenä vuonna jouduin katselemaan vierestä, kun serkut saivat luksuslahjoja samalla kun itse joutui tyytymään kärjistetysti “käpylehmiin”. Toisena vuonna ennestään riitaisille vanhemmilleni oli lähellä tulla ero. Isä oli ovesta puoliksi ulkona, ennen kuin muutti mielensä ja kääntyi kantapäillään, kiitos lastensa kyynelistä kimaltavien silmien.

Vuosituhannen vaihteessa oma aviokriisini eskaloitui joulun välipäivinä ja eroon päädyttiin muutama kuukausi myöhemmin. Aikanaan pahasti mieltä painaneet tapahtumat on tosin nyttemmin käsitelty ja exän kanssa välit ovat aivan kunnossa. Terveisiä muuten!

Ensimmäiset joulut eron jälkeen tosin olivat melko hirveitä. Aattona puolityhjässä yökerhossa etsimässä joulumieltä muiden eronneiden / karanneiden keskellä shottilasikeosta. Seuraavana yönä rosollit ja laatikot huutokaariyrjöllä vessanpönttöön. Hyvää joulua vaan kaikille, prkl!

Tapasin nykyisen vaimoni muutamaa vuotta myöhemmin ja elämä alkoi taas vakaantua. Plop, plop… plop ja perheessä oli kolme poikaa. Lasten kautta joulua alkoi taas tarkastella eri tavalla. Eihän tämä nyt niin kamala juhla olekaan.

Viime joulu oli monellakin tavalla ikimuistoinen. Syöpä oli jo havaittu mutta kovat hoidot eivät vielä olleet alkaneet. Konjakit ja viinit tosin päätin jättää suosiolla juomatta. Ei tuntunut järkevältä antaa näkymättömälle viholliselle pienintäkään etua.

Ikimuistoisen syöpävuoden aikana menin sellaisen henkisen ja fyysisen jyrän läpi, etten moista kuvitellut olevankaan. “Taistelusta” on kuitenkaan turha puhua, “selviäminen” on totuudenmukaisempi ilmaus. Opin myös paljon, sekä itsestäni että ihmisistä ympärilläni. Osaan nykyään olla kiitollinen sellaisista asioista, joita pidin aikaisemmin itsestäänselvyytenä.

Terveet lapset. Rakastava puoliso. Molemmat kovilla isän sairastaessa. Aamut jolloin et herää kipuihin. Päivät ilman suolisolmuja tai ruiskuripulia. Kiinnostava työ, josta saatava kompensaatio riittää leipään ja joskus leikkeleisiinkin. Työpäivän illat, jolloin jaksaa tehdä muutakin kuin nukkua istualtaan.

Monessa perheessä vietetään tänäkin vuonna niukkaa joulua. Toisessa lahjoja tulee niin paljon, ettei yltäkylläisyyteen turtunut “hellantelttu” aukomisurakan puolivälissä enää muista, mitä ensimmäisessä paketissa oli. Soisin molemmille ääripäille ymmärryksen siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää. Sitä ei voi ostaa tai lahjoittaa.

Elämä on ainutkertainen lahja ja seikkailu. Terveys on sen päälle valeltu kuorrutus. Kumpikaan ei ole itsestäänselvyys. Molemmat voi menettää silmänräpäyksessä, joko kohtalon oikusta tai oman hölmöilynsä takia.

Nauti jokaisesta hetkestä ja hengenvedosta. Elämä on hyvää, silloinkin kun se ei tunnu siltä. Irrota hetkeksi katse tabletista ja katsele ympärillesi. Nosta perse sohvan pohjalta ja tee juttuja jotka tekevät itsesi ja toiset ihmiset onnellisiksi.

Kaunista ja rauhallista joulua kaikille lukijoilleni.

Aatami ja Eeva

Raamatun luomiskertomuksen mukaan nainen luotiin miehen kylkiluusta. Jonkinlaista suvutonta lisääntymistä on ilmeisesti meneillään meidänkin aviovuoteessamme. Syöpäleikkauksessahan minulta murtui oikealta alhaalta kylkiluu. Se oli jo kertaalleen parantunut. Nyt kylki on kuitenkin niin juuttaan kipeä, että tulee väistämättä mieleen olisiko joku yrittänyt vaivihkaa repiä sieltä nukkuessani jotain irti. Yön pimeinä tunteina mietin jo, että olisiko kasvain tekemässä paluuta, mutta kai se herranjestas olisi CT-kuvissa jotain vinkkiä olemassaolostaan antanut.

Kävin sunnuntaina itkemässä pipiä kuvetta aluesairaalassa. Heti tuli kotoisa olo, kun kaikki hoitajat muistivat ja kyselivät kuulumisia. Täyttä verenkuvaa tai ultraäänikuvausta ei saatu koska sunnuntai. Maanantaina sitten kuvattiin, ensin ultra ja sitten keuhkot. Hiukan tuli ikäviä muistoja mieleen uä-huoneesta mieleen. Edellisen kerran kun kyseisessä huoneessa vierailin, lopputulos oli syöpädiagnoosi. Kuvantavalle lääkärille tämän sanoinkin.

Olisiko tästä johtunut, että lekuri alkoi reaaliajassa kertoa löydöistä joita monitorilla näkyi, eikä pantannut tietoa vedoten että erikoislääkärin pitää ensin analysoida kuvat. (erikoislääkäri piipahti paikalla session lopuksi.) Sisukseni ovat kuulemma ok ja diagnoosi kääntyi vierasesineen suuntaan, mahdollisesti huuhteludreenin alapään metallilankaan, joka olisi lähtenyt vaeltamaan ja teki kipua kylkeen. Illalla soitti vielä päivystävä lekuri, joka oli kollegansa kanssa samaa mieltä. Ihmetteli keskustelun päätteeksi, olenko saanut lääkintäalan koulutusta, kun “olen noin hyvin asioista perillä?” Nauroin että elämänkoulua vaan. Totta on että sairaalassa eri osastoilla kuluneen vuoden aikana maatessa ammattikieli on jäänyt aika hyvin mieleen ja tokihan minä muistan lääkitykseni grammalleen ulkoa.

Lisää valitusta. Mystiset nivelkivut jatkuvat edelleen. Mitä isompi nivel, sen kipeämpi on. Kävin jo työterveydessä tilailemassa verikokeita reuman poissulkemiseksi. Tohtorin kanssa ihmeteltiin, kun tietojani ei löytynyt koneelta. Myöhemmin selvisi, että työnantaja oli sairauslomani aikana vaihtanut työterveyspalvelujen toimittajaa. Siinä meni 70 euroa aivan turhaan taivaan tuuliin. Mistäpä tuonkin olisi taas arvannut.

Salilla käyminen (lue: itsensä nolaaminen) jatkuu samaten. Koetan hakea kadonneita (ennestään olemattomia) voimia snadisti lyhemmillä sarjoilla ja käymällä treenikerralla koko kropan läpi. Yksi kerta viikossa julkista itsehäpäisyä riittäköön toistaiseksi. Tähän lisäksi yksi vähän rankempi aerobinen harjoite ja yksi kevyempi, palauttava niin onpa ihme jos ei ala kevääseen mennessä tuloksia näkyä. Tulisi perhana lumet pian, niin pääsisi hiihtämään, niin voisi munata itsensä metsäladullakin.

Paino pyörii vähän 90kg molemmin puolin. Viimeksi olen ollut näin kevyt armeijasta päästyäni vuonna 1993. Oikeastaan aika mukava olo. Varjopuolena tietty se, että mikään vanha vaate ei enää istu päälle, etenkään housut. Edes henkseleillä ja vyöllä.

Freddie Kruegerin ja Wendy O. Williamsin rakkauslapsi voisi näyttää tältä. Pyytäisitkö treffeille?

Naamakin alkaa olla taas inhimillisemmän näköinen kuin jokunen vko sitten, jolloin päällä oli yhtä aikaa taliköhnä ja silmätulehdus. Tuon kuvatuksen kun saisi valettua lateksiin niin ensi Halloweenin ykkössuosikkinaamari olisi siinä. Kävi mielessä luoda feikkiprofiili Tinderiin oheisella kuvalla ja katsoa onko joku sinkku niin sokea/epätoivoinen, että raapaisisi tuolle kuolinnaamiolle matchin.

Maanantaina 19. marraskuuta palasin töihin. Kivaahan tuo oli, kollegat olivat muistaneet hauskalla kortillakin. Eka päivä meni työkaluja toimintakuntoon saattaessa, huomenna alkaa lapiointi. Osasairauspäivärahapäiviä jäi vielä 30 käyttämättä. Onhan noita hyvä olla jemmassa. Pirustako sitä koskaan tietää, mitä tässä terveydentilan kanssa vielä tapahtuu.

Tali-Ihantala

Dark Side of The Moon, beibi.

Nyt kun suurin vihollinen eli syöpä on saatu nujerrettua, kiusakseni on ilmestynyt joukko erilaisia pikkuriesoja. Epäilys, että ainakin osa näistä on päässyt kimppuuni sytostaattihoitojen myötävaikutuksella. Ne myrkyt kun ajoivat elimistön normaalin puolustuskyvyn nolliin, niin kaiken maailman pikkuperhanat pääsevät vapaasti mellastamaan. Näistä näkyvimpänä seborrooinen ekseema eli tali-ihottuma. Naama kuivaa, suupielet halkeilevat ja hilseilevä iho pölisee tuulen mukana tiehensä. Ennen lääkkeiden saantia ei juuri tehnyt mieli kotoa poistua, nyt alkaa onneksi helpottaa.

Tätä kiusallisempi vaiva on kaikissa raajoissa esiintyvä nivelkipu, joka pahenee sitä mukaan, mitä kauemmin ollaan oltu paikoillaan ennen liikkeellelähtöä. Aamun sängystä ylösnousu on yhtä helvettiä. Onneksi vaiva helpottaa sitä mukaa, mitä enemmän ollaan liikkeellä. Lääkäri suositteli sulkemaan reuman mahdollisuuden pois verikokeella.

Liikuntoilua on nyt harrastettu parisen viikkoa. Liityin paikallisen kuntosalin jäseneksikin. Moderni sali kun kyseessä, sieltä löytyy spinningiinkin virtuaalitunteja. Menet saliin, pistät ohjelman käyntiin ja videolta alkaa adrenaliinia ja pirteyttä tihkuva betonireitinen ohjaaja pitämään sinulle spinnarituntia. Itse harjoitteissa ei ollut mitään vikaa, mutta se musiikki. Voe ristus! Tämän ohjaajan tekopirteä käsitys “raskaammasta musiikista” oli juma*auta NORDMANN! Se ruotsalainen folkartisti, jolla oli yksi hitti 1990-luvulla! Kuunneltuani kolme varttia video-ohjaajan hokemia “tää on teidän toivekappale” ja perään jotain täysin munatonta rantaruotsalaista pimpelipomia olin valmis heittämään screeniä ensin juomapullolla ja lopuksi spinningpyörällä. Kestin kuitenkin tunnin loppuun kuin mies.

Painoihin tarttuessani teki mieli katsoa, että meniköhän nyt kilot ja paunat sekaisin? Ei tässä auta muu kuin nöyrästi, kroppaa kuunnellen tehdä 3-4 sarjan ja 8-12 toiston settejä niillä painoilla, joita oikeasti jaksaa käsitellä ja unohtaa ne painot joita joskus jaksoi käsitellä. Noloahan se on, kun teini-ikäiset trikooperseiset salikissat käyttävät isompia painoja. Harkinnassa laadituttaa itselleen lihaskunto-ohjelma ammattilaisella. Pidän päällimmäisenä treenipaitana FUCK CANCER -t-paitaa. Ikäänkuin viestinä muille, että “vaikka ranteet jatkuu hartioihin saakka ja habitus on muutenkin kuin tuulen(PIIP) vinkuheinällä, sille on hyvä syy – tsekkaa paitaa!”

Käväisin maanantaina syöpälääkärillä. Eipä mitään uutta päävihollisen suhteen, näyttäisi pysyvän poissa ja veriarvotkin ovat normaalit. Hemoglobiini on tosin vain 103, ennen syöpää se oli lähes 160. Selittänee osaltaan sen, miksi maantiepyörä ei kulje entiseen malliin. Murehdin tohtorille blogissakin useampaan kertaan mainittua sykeasiaa. Tohtori totesi rauhallisesti, että entisen kuntotason saavuttamiseen syövän ja sytostaattien jäljiltä saattaa kulua vuosi, jopa kaksikin. Huonoin skenaario on se, ettei sinne päästä milloinkaan, kiitos keväisen kaksinkertaisen keuhkoveritulpan.

Vielä ei siis ilmoittauduta Pirkan Pyöräily 2019:än. Jatkan kuitenkin treenaamista hissukseen, tasaisesti, kroppaa kuunnellen, riittävästä ravinnosta ja levosta huolehtien. Ihme on, jos ei jotain tuloksia ole kevääseen mennessä näkyvissä.