Huonoja uutisia

“Käykää istumaan. On mahdollisesti huonoja uutisia.”

Usko minua. Näitä sanoja et halua kuulla lääkäriltäsi ETENKÄÄN jos on 13. päivä ja perjantai.

Olisin mieluummin pysynyt jaloillani. Yö aluesairaalan tarkkailuosastolla diapam-piikkiä kärttävän rapajuopon, pissaongelmaisen papan ja nenäverenvuotoaan kiroilevan mummelin huonekaverina oli levoton. Jokin tohtorin sangattomien silmälasien takaa tarkkailevissa vakavissa silmissä kuitenkin käskyttää minut istumaan.

Tiedättekö sen dramaattisen elokuva-efektin (ammattikielelle “dolly-zoom”, minäkin googlasin) Käytetään yleensä kun päähenkilön maailma pirstoutuu. En muista enää keskustelun sisältöä. Jostain kaukaa erotan sanat “haima”, “kasvain”, “tarvitaan lisätutkimuksia”.

Pikakelaus siihen, mitä luulen tietäväni haimasyövästä:

  • agressiivinen
  • yleensä oireeton, kunnes liian myöhäistä
  • viisi prosenttia selviää hengissä viisi vuotta.”

Pyynnöstä kertaan oireet, miksi olen hakeutunut sairaalaan. Syyskuun alkupuolella äkillinen terävä öinen vatsakipu. Työterveydessä epäillään mahahaavaa. Verenkuva ja maksa-arvot normaalit. Määrätään vahvoja happosalpaajia ja Tramalia öisen vatsakivun poistamiseksi. “Vatsahaava syntyy nopeasti, mutta paranee hitaasti”, lohduttaa kirurgian erikoislääkäri. Sovitaan että kuurin päätteeksi vatsalaukku tähystetään, jos oireet palaavat. Letkun nieleminen ei erityisemmin houkuttele. Kahdesti kokeiltu. En suosittele.

Palasivathan ne oireet. Kavereineen.

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna lapset yökylään. Kokkaan pitkästä aikaa vaimolle ja itselleni mausteista aasialaista. Jaamme punaviinipullon (luomua, muovipullotettua). Koko seuraavan päivän oksennan sisälmykseni pihalle. Vesitippakaan ei pysy sisällä ennen iltaa.

Pari päivää sujuu normaalisti. Käyn töissä, syön, juon ja nauran työkavereiden nörttivitseille lounaspöydässä. Torstain vastaisena yönä kipu hyökkää jälleen. Torjuntatulta koko kolmiolääkearsenaalilla. Kenttätykistötermein”Isku” Tramalilla ja “peite” Panacodilla. Ensiksimainuttua vatsakipuun, jälkimmäistä vatsakipulääkkeen tuottamaan pääkipuun. Saan nukuttua ehkä kaksi tuntia.

Aamulla paha kodeiinikrapula ja kohta oksennan taas. Rajusti.

Leikkaus eiliseen päivään. Vaimo kyyditsee paikallissairaalan ensiapuun. Olen nestehukasta niin sekaisin, että saan tuskin soperrettua sotuani. Hoitotarpeen arvioija tekee pakolliset kontrollikysymykset. Suoraan ensiapuun tippaan ja vanhaa kunnon Litalginia vatsaa rauhoittamaan. Ilta ja yö menevät torkahdellessa ja Netflixin “Pelham 123” pällistellessä. Surkea leffa Denzel Washingtonista huolimatta. Että tuo Travolta on lihonut! Lopeta se scientologia-sekoilu ja ala maantiepyöräillä, kuten minäkin! Terveet elämäntavat takaavat pitkän ja onnellisen elämän!

Pikakelaus nykyhetkeen. Lääkäri kertoo, että magneettikuvaus parin tunnin kuluttua. Silloin tiedämme lisää. Emme murehdi, ennen kuin diagnoosi on varma. Kyyneleet tulevat heti lääkärin poistuttua. J#malauta, miksi juuri minä? Miksi nyt? Miksi V#TUSSA juuri nyt?

Maailman Paras Sairaanhoitaja S poikkeaa pöyhimässä tyynyä. Tietää jo sen, minkä minäkin. Keski-ikäinen nainen. Kolme hopeista korvakorua. Vakavista kasvoista välittyi elämänkokemusta ja hämmästyttävä määrä empatiaa. Ei voivottele tai surkuttele. Katsoo vakavana silmiini, otti pyytämättä kädestä. Hyvä, vahva, lämmin käsi. Tarjoaa diapamia. Psykiatrinen sairaanhoitaja poikkeaisi hoitamaan sieluani tai sen rippeitä tuonnempana.

Verhon sulkeuduttua hän on poissa ja kyyneleet palaavat. Kyllä. Iso mies itkee. Pelosta ja katkeruudesta.

Parin tunnin päästä nuori näpsäkän näköinen sairaanhoitaja tulee hakemaan alakerran kuvantamiskeskukseen. Tarjoaa pyörätuolia. Mitä minä semmoisella, terve mies. Näytä sinä tietä. Tsekkaan figuurin. Diapam alkaa selvästi vaikuttaa.

Vitsailen kuvantamon hoitohenkilökunnan kanssa. Huomattavan hiljainen kuvauskone. En välty kuulemasta omia ajatuksiani. Rukoilen ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen. Varjoaine lämmittää kehon vasenta puolta ja maistuu lapsuuden yskänlääkkeelle. Oppitunti 1: kuvantamisen tuloksia kysytään hoitavalta lääkäriltä, ei kuvantajalta.

Jälleen odottelua osastolla. Verhon takana mummo saa toruja, kun ei lakkaa niistämästä murtunutta nenä ja kaipaa kävelykeppiään. Mitä minä edes teen täällä sairaiden ja raihnaisten keskellä? Perusterve 48-vuotias mies. Kolme lasta. Vaimo älykäs ja kaunis ja paremmin palkattu, minulla osuudekseni parisuhteessa jäi hyvä perse ja komeat jalat 🙂 Öljyä tiputtava farmariauto ja omakotitalo. Ylennys viikko sitten, oli tarkoitus mennä kysymään sisältääkö palkankorotuksenkin? Selvisin koulukiusaamisesta, teinivuosien syömishäiriöistä,  keskivaikeasta masennuksesta, rankasta avioerosta ja kaikesta muustakin. Nytkö sankarimme onkin kanveesissa?

Tohtori K palaa. Varjoainekuvauksesta saamme lisää tietoa, emme tarpeeksi. “Jotain siellä on”, mutta lopulliseen diagnoosiin tarvitaan yliopistollisen keskussairaalaan kalliimpaa, Star Trek -tason kuvantamislaitteistoa. Beam me up, Scotty!

Minun tapauksessani siis haimasyövän oireet muistuttivat vatsahaavaa. Opin myöhemmin että jos näitä ei havaita vahingossa, löydetään yleensä vasta kun on liian myöhäistä.