Acutassa

Aamu Acutassa alkaa aivan A:lla. Aivan liian aikaisin. Teen tuttavuutta TAYS:n tarkkailuosatolla vieruskaverin kanssa. Kolmikymppinen mies toipumassa nielurisaleikkauksen komplikaatioista. Diggailee raskasta rokkia kuten minäkin. Osaa soittaa kitaraakin. Operaatio pakottaa hänet puhumaan säästeliäästi, minä taas pääsen pölöttämään sydämeni kyllyydestä rauhoittavien kipulääkkeiden buustaamana.

En lähde kokeilemaan onneani aamiaistilauksen kanssa, vaan nielen mauttoman ohrapuuron ja muut viljatuotteet mukisematta, vaikka ravitsemusterapeuttini Vaimo 2.0 tätä paheksuisikin. Vihdoinkin totuuden hetki. Hävyttömän komea kirurgi ja äidillinen ylihoitaja tervehtivät ja tuovat uutiset. Kuvat on katsottu.

Faktat ovat tässä:

  • kasvain haimassa, viidestä seitsemään senttiä
  • ei leikattavissa mutta näyttäisi ettei ole vielä levinnyt
  • strategian laatiminen vaatii koepalan, joka otetaan reilun viikon kuluttua
  • patologin tutkittua näytteen laadimme sotasuunnitelman, josta on tuleva voittoisa. “Rumble In The Jungle”
  • jos se on lymfooma, seuraa kemiallista sodankäynnistä Geneven sopimuksista piittaamatta.
  • jos taas perinteisempi syöpäkasvain, sama juttu sytostaatti-risteilyohjuksin. En testaa kirurgin huumorintajua kysymällä pulssikivääristä. Ehkei hän ole tutustunut “Alien”-elokuviin.

Lisää kipulääkettä ja sairauslomaa. Kiitän kättelemällä kaikki, kuoriudun aina niin tyylikkäistä sairaalavaatteista mustiin siviileihini. Kävelen raikkaaseen ulkoilmaan. Tilaan taksin ja painun töihin. Missaan hankintaprosessi-palaverin viidellä minuutilla.

Taksissa ihmettelen itseäni. Miksi olo on helpottunut? Eihän tämän pahempaa uutista voi olla muuta kuin oman lapsen tai puolison kuolema.

Varmaan siksi että nyt saan ensimmäistä kertaa VASTAUKSIA. Oksenteluun, epämääräisiin oireisiin, jotka tulevat ja menevät. Olen ollut sairas herraties kuinka kauan, vaikka pitänyt itseäni koko ajan terveenä!