Kilometrimäärä

Eilisen fillarilenkki ei tunnu jaloissa lainkaan. Jos tuntuisi, huolestuisin. Parhaan kuukauden kilometrimäärä tänä vuonna kuitenkin liki 800 km. Pisin yksittäinen, tauoton veto 102 km ja vuoden 2017 grand total huitelee 3.500 km paikkeilla.

Naurettavan pieniä lukemia lajia tosissaan harrastaville. Kuitenkin ihan hyvin jumppatunneilta lintsanneelle ylipainoiselle kraaterinaamalle, joka löysi liikunnan ilot vasta kolmikymppisenä avioeron jälkeen.

Yksissäkään koulun urheilukisoissa en voittanut alpakkalusikkaa. Pesisjoukkueita valittaessa olin aina viimeisenä. Telivoimistelussa permannolla suurin saavutus varvas-vaaka, yksi pistettä. Aliupseerikoulussa olin sentään maastojuoksussa koulun paras ei-urheiluvalmennettava. Kuudennella sijalla ei kuntoisuuslomia herunut, joten siirryin harrastamaan pähkinäsuklaata ja munkkeja. Baarityövuosina liikunta oli useammin off kuin on. Dokaaminen oli hauskempaa ja kerrytti massaa aika mukavasti. Röökaaminen kuului vähän niinkuin tyyliin. Avioeron jälkeen tumppasin röökin, aloitin kävelylenkeillä ja pian siirryin kompasteluhiihtoon. Tyyli oli todellakin vapaa ja ohisuhahtelevia spandex-Wassbergejä viihdyttävä.

Työnantaja tahtoo tiimin kaksipäiväiseen koulutukseen Helsinkiin. Junassa vaimon WhatsApp piippaa “unohdit muuten kaikki lääkkeesi keittiön pöydälle”. Hyvinpä alkaa.

Saapuminen stadiin. Kouluttaja on erittäin pätevä. Tapaan uusia tiimikavereita. Ihan kaikkea en agendasta ymmärrä (hah!) mutta jonkinlaista multialustaista mobiililaite-hallintatuotetta tässä aletaan asiakkaille tuputtaa. Kolmikirjaimisten akronyymien määrä on pökerryttävä. Leikittelen ajatuksella kertoa haimakasvaimesta tiimille, mutta miksi pilata tunnelmaa? Ensi yöksi luvattu lumikaaosta ja rengasvaihtopalvelujen olematon saatavuus pääkaupunkiseudulla ovat päällimmäinen keskustelunaihe tauolla. En viitsi mainita, että vaihdan renkaat aina itse. Olenhan Mies.

Yövyn keskustan C#mulus-hotellissa. Eristäydyn huoneeseeni. Harvinaisen yksinäinen olo. “Vanhaan hyvään aikaan” kun vielä käytin alkoholia, olisin vetänyt kalsarikännit yksin huoneessani.

Hetken itsesäälittelyn jälkeen muistan reppuun pakatun vastuskuminauhan. Teen pienen kuntopiirin, punnertelen ja lankutan. Rohkeus valtaa minut kuin äidin syli. Adrenaliini tuntuu hyvältä. Selailen cyclocross-fillareiden hintoja. Vielä ei arvaa kaupoille lähteä.

Ajatus 70 km edestakaisesta työmatkasta fillarilla tammikuun pakkasessa tuntuu rockilla tavalla Äijältä. Kolme kertaa viikossakin olisi jo kelpo saavutus. Monta tuntematonta tekijää vielä, sen CX-fillarin puuttumisen lisäksi. Mitä haimasyöpähoidot tekevät suorituskyvylle ja palautumiselle. Pysyykö ruoka sisällä. Ei tuommoista lenkkiä pahalla sisulla ajeta. Pelkästään. Tarvitaan myös kaloreita. Rutkasti. Tämän kokoinen äijä tuplaa tuolla kammenpyörityksellä päivittäisen energiankulutuksensa. Tarvitaan myös lämpimät, kunnolliset ja kalliit varusteet. Hoidot käsittääkseni heikentävät vastustuskykyä. Olisihan se nyt noloa kuukahtaa johonkin kausiflunssaan.