Koepala

Koepala otetaan tänään. Kutsukirjeessä puhuttiin saattajan tarpeessa, mutta terve mies ei saattajaa kaipaa. Kertauksena: haimasyöpä minulla saattaa olla, mutta en minä  sairas ole.

Labyrintti

Sairaalan pääsisäänkäynti löytyy ja puolen kilometrin käytäväsekoilun jälkeen oikea hissi. Samaan Otikseen astuu kolme valkotakkista. Rohkaistun kysymään, “miten te osaatte kulkea täällä”. Tottumista kuulemma vaatii. Esitän, että Pentagonin malli on selkeämpi. Selkeä geometrinen muoto. Kiirehdin lisäämään, että täällä tehdään tärkeämpää työtä. Pelastetaan ihmisiä, kun siellä Ameriikan Viiskulmiossa suunnitellaan tappamista. Tohtorikolmikon ainoa nainen on samaa mieltä – sillä varauksella, että siellä toiminta on varmaan loogisempaa kuin täällä. Upea huumorintaju!

Vihdoin löytyy oikea ovikin. Ilmoittautumiskone väittää, ettei teitä tänne kaivata. Uusi yritys. Sama tulos. Vilkaisu lähetteeseen. Kerrosnumero kahdeksan onkin kolme. Porrasjuoksu alaspäin on tosiasia. Puolihyötyliikuntaa.

Oikea osasto löytyy. Näpsäkkä hoituri ohjaa infuusiohuoneeseen. Paikalla hengailevat jo päivän muut asiakkaat. Kuuro sotaveteraani saattajineen ja sairaala-asuinen “alan mies”. Tiedättehän “alan miehet?” Asfalttimiehen rusketus, haulikolla ammuttu maksa ja Keith Richardin ääni.

Virittelen toimistoni punkalle numero kaksi ajatuksena ehtiä Skypellä tiimin viikkopalaveriin. Esilääkitys on vapaaehtoinen, mutta otan sen. Pari työsähköpostia ehdin käsitellä, ennen kuin normaali kymmensormijärjestelmä muuttuu poliisikoululaisen etusormi-hapuiluksi. Netflix alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta.

Parin tunnin odottelun jälkeen simpsakka blondi hoitaja lähtee viemään minua operaatioon. Tarjoudun kävelemään, mutta sänkyyn käskee. Juttelen niitä näitä, en enää muista mitä. Perillä ehdin odotella hetken, kun slaavilaissyntyinen virkasiskonsa noutaa minut toimenpidehuoneeseen. Kehun, että täällä saa kyydit paremmin kuin taksitolpalla pikkujouluaikaan. Kukahan ne minulta tänä vuonna koskematta jäävät viinat juo?

Sitten sisään

Kättelen kirurgin. Selostaa minulle operaation ystävällisellä äänellä. Ensin katsomme ultralla, että kaikki elimet ovat paikoillaan ja että kohteeseen pääsee puhkomatta suolia. Slaavitar pesee keskivartaloni, käskee topakasti pitää “kädet siellä omalla puolella”. Mitäs, enhän minä naisia kähmi. Tässä taisi kuitenkin olla kyse infektion välttämisestä.

Puudutellaan. Nipistää, vähän kiristää. Sitten neula lähtee matkaan. Kirurgi osaa hommansa. Kuluu kova NAKS, kun neula rouhaisee matkamuiston kasvaimesta. “Otetaan nyt toinenkin, että patologilla riittää materiaalia.” Ehdotan, että “viekää koko p#ska.” Naurahdamme, koska tiedämme ettei se ole mahdollista.

Nelisen tuntia tarkkailussa, nukahdan “Stranger Thingsin” kakkoskaudelle. Parempi kuin eka. Laajempi.

Lopulta hoitaja käskee häipyä. Teen vaivihkaa “saanko silmät kiinni etusormet yhteen” -testin ajokunnon kartoittamiseksi. Hyvin menee. Ei muuta kuin rattiin ja vihdoin kotiin syömään. 14 tunnin paasto alla.

Illalla iskee masennus.

Edessä on kahdeksan päivää täydellistä epätietoisuutta, pelkoa ja inhoa Las Valkeakoskella. Mikään ei etene. Erehdyin lainamaan “Stockmann Yard – Myymäläetsivän Muistelmat” ja omat päiväkirja-muistiinpanot tuntuvat teoksen elävän kielen rinnalla monivammaisen mokellukselta. Vaimo lohduttaa. Haluaa olla kuulemassa, kun koepalatulokset soitetaan. Lupaan tehdä 8. marraskuuta etäpäivän ja pitää puhelimen kaiuttimen päällä.