Isänpäivä

Topiaksen kubistinen näkemys allekiroilleesta.
Tänne ämpäriin pitää kuulemma pistää kiukku.

Lapset ovat kärttäneet jo pari päivää, “koska saa antaa isänpäivä lahjan?” Ihailtava asenne.

Syöpädiagnoosi on kuin salaseuran jäsenyys. He kulkevat joukossamme kuin kuka tahansa meistä. Selvinneet siis.

Jostain syystä sairaus pidetään perhepiirissä. Haava nuollaan salassa. Jotenkin luontevaa suomalaiselle. Viikon aikana olen eTavannut lukuisia kohtalotovereita, mutta yllättäen myös entisistä työkavereista löytyy kaksi entistä syöpäläistä.

En kritisoi sairauden pitämistä yksityisasiana. Kyse on äärimmäisen henkilökohtaisesta asiasta. Itselle tämä bloggaaminen on terapiaa. “Kun ane Syöpäsäätiön kirstuun kilahtaa, yksi sielu vähemmän taivaaseen ennenaikojaan vilahtaa”. Tekemällä sairauteni julkiseksi minua kohti on jo ojentautunut useita auttavia käsiä. Samalla koen yhteisöllisyyttä, joka on lähes tyystin kadonnut tänä minäminä-aikakautena.

Ensimmäinen suuri seikkailu: luolasukellus

Luolasukelluksessa koin samanlaista yhteisöllisyttä. Joukko hengenvaaralliseen ympäristöön matkaavia yksilöitä. Pyytämättä tai käskyttämättä osattiin toimia joukkona yhteisen hyvän eteen. Veden alla jokaisella oli oma tehtävänsä ja roolinsa. Jos yhdelle sattui huono päivä, hän keskeytti sukelluksen, jolloin koko ryhmä palasi mukisematta kohti valoa ja pintaa. Hauskuus jäi kaikilta siltä erää puolitiehen, mutta pottuilua ei tarvinnut kuunnella. Jokaiselle sattuu huonoja päiviä. Kaveria ei jätetä. Kuolleenakaan.

cavediving_banner

Tunsin nuo molemmat Plurassa menehtyneet kaverit, kuten suurimman osan muistakin elokuvassa “Takaisin Pintaan” esiintyneistä henkilöistä. Olin samassa luolastossa tukisukeltajana pari vuotta aikaisemmin, kun johtokaksikko kartoitti luolan syvempiä osia. Roudasimme heille varakaasupulloja ja tulimme paluumatkalla hakemaan ylimääräisiä pois. Silmä kostui elokuvateatterissa useampaankin otteeseen.

Molemmat Plurassa menehtyneet perheellisiä miehiä. Toinen kiskoi minut Tallinnan edustalla pintaan ja tukialukseen, kun sain äkillisen päänsärky- ja oksennuskohtauksen veden alla.

Kymmenen harrastusvuoteni aikana sukelsin kuutisensataa kertaa. Ensin “aurinkoräpylänä”, kunnes tekninen sukellus, luolat ja rebreather veivät mukanaan. Näin kauniita mereneläviä upeita hylkyjä, komeita kaivoksia ja uskomattomia luonnonluolia.

Seikkailun loppu

Vuonna 2012 sain “ansaitsemattoman sukeltajantaudin”. Täydellinen vertigo, tasapainon menetys, tajunta hämärtyi. Kaveri kaahaa kolme tuntia nasta laudassa Helsinkiin painekammioon. Minä etupenkillä pakkolaskuasennossa, lisähappea hengittäen, silmät kiinni. Ensimmäisenä yönä kahdeksan tuntia painekammiossa, seuraavina päivänä kaksi 90 minuutin hoitokertaa.

Paranin täysin. Tasapaino, kuulo ja kävelykyky palasivat, mutta sukeltaminen loppui siihen. Samalla katosi koko sosiaalinen elämä. Vakuutusyhtiön päätöksen odottaminen oli tuskallista. “Emme kiellä sukeltamasta, mutta hoitovakuutusta ei uusita” Hoitokerta kymppitonnin luokkaa. Ei minulla sellaisia rahoja ole. Perhe sen sijaan on, eikä oikeutta vaarantaa henkeäni oman harrastukseni takia. Seuraava “hitti” olisi hoitaneen lääkärin mukaan sellainen, että siitä ei enää toivuttaisi. Katkokävely tuli jo ensimmäisellä hoitokerralla kokeiltua.

Parin kuukauden itsesäälimisen jälkeen toinen sukeltaja ehdottaa, “osta prätkä!” Mitä minä semmoisilla. Viikon päästä oli mopo pihassa.

Toinen seikkailu: prätkä

Viiden vuoden ja 43.000 km aikana tapasin upeita tyyppejä, sain harrastajapalstalta paljon arvokkaita neuvoja. Lähtötilanteessa en saanut koko Intruderia ensimmäisenä aamuna käyntiin. Myydessäni pois olin tehnyt sille huoltohommina lähes kaiken muun paitsi halkaissut moottorin.

Ja nyt alkamassa Kolmas Suuri Seikkailu.

2 thoughts on “Isänpäivä

  1. Luin koko blogin kerralla läpi.
    Sulla on hauska tapa kirjoittaa,vaikka blogi käsitteleekin vakavaa aihetta.

    Ei ole epäselvää kumpi tämän taistelun voittaa,sinä vai syöpä. Anna sille paskiaiselle turpaan!💪

Comments are closed.