VAS10

VAS10

Lapsen inkkari jä länkkäreihileikeisä sankarikuoluolio oli uljas. “Oi Suuri Manitou, valkoinen piru sai minut pum-pum kepillään” ja sitten tekninen pehmeä laskeutumien mustikkamättään viereen.  Jotta olisi jotain mutusteltavaa, että sen kertainen Little Big Hornyn taistelu saatiin pääkökseenä.

Minulle on aikaisiässä tullut kahdesti ” tässäkö tämä oli ?” -tyylinen tilanne. Kerran prätkällä selkeältä näyttänyt muuttunut ohitus muuttui todella kireäksi kuin tyhjästä ilmestyneen vastaantulijan takia. Toisen kerran luolasukelluskeikalla trion yksi jäsen oli poistunut väistämme paikoiltaan ja aiheutti ylimääräistä hätääntymistä ja etsintävalmisteluja: “Mä vaan käväsin tuolla…” Ensiksimainittu oli ainoa oikeasti tiukka, valvoin varmaan seuraavat viisi yötä pikakelaten ee-taas ”mitä mä mokasin” ja ” mitä se töppäsi.

Aika tuntuu hitastuvan ja itse ikään kuin astuin tilanteesta puoli askelta sivuun. Mitään ruumiista-irtautumisesta en ala esittää, kerroin omia näkemyksiäni, OK?

Mitä oikeasti tapahtui?

Kotiuduin haimasyöpätutkimuksista osastolta pe 1.12. RS1 aamupäivästä. Lähdin köröttelemään kohti kotia. Vartin ajon jälkee ajo muuttui ensin epämukavaksi, sitten kivuliaaksi, sitten alkoi oikeasti sattua. Taskun pohjalle unohtuneen läpilyöntikipulääkkeen ansiosta selvisin perille. Vaimokulta käväisi paikallissa farmasiassa – onneksi douppia löytyi neljännestä. Yhden ottaminen lievensi oireita mutta vain minimilaalisesti. Soitto osastolle, josta käsky combottaa kaksi saman tyypin lääkettä. Tarvittaessa sama uusiksi tunnin kuluessa. Jos tilanne eskaloituu, mies tänne. Jos purkautuu, hyvää viikonloppua.

Kuulosteltiin tovi. Vain yhdessä asennossa kykeni olemaan. Omakuljetus ei käy, vain makuuasennussa sieti olla, joten 112 ja ambulanssia odottelemaan. Jotain elämästämme ajasta kertoo se, että esikoinen ilmeistyi kännykkänsä kanssa ensin terassille papparazzaamaan isänsä hermoja ja kehtasipa pentele vielä ujuttaa kännykkää ambulanssin takaovesta sisään. Silloin sai poika lääkintavaksilta (nuori nainen) semmoisen ripin, että teki mieli nosta taputtamaan. Tippaletku kiinni, lähtötiedot ylös ja nokka kohti Tamperetta. Samalle osastolle toivat, vain vuodepaikka vaihtui.

Kuljetuksen ajan kipu oli pysynyt hallinnassa mutta nyt osastolla se löi höyryä pesään.

VAS7... VAS8

tässä vaihteessa alkoi ensin satunnainen kiroilu, myöhemmin jatkuva karjunta joka välillä vaimeni haavoittuneen elämen ulinaksi. Aika pysähtyy. Hoitajahälytin tuuttaa, nähtävästi tyhjällä osastolla. Missä se lekurikin on??

VAS9.

Ulisen kuin haavoittunut villieläin susiraudoissa. Leposyke lähempänä sataa, kellosta katsoin.

VAS10.

Hurrikaanin silmä. Kipu on pahimmillaan, mutta silti ikään kun minusta jotenkin irti. Ajattelen perhettäni ja läheisiäni. “Tässäkö se nyt oli?!” Duff McKaganillahan repesi haima polttaen puolet vatsalaukun sisäkäluista.

Kuin pikakelauksella ympärillä kieppuu pyörii valkea- ja vihreätakkisia hahmoja. Suonensisäistä kiinni, vaihdellaan tippapulloja, välillä ruiskusta IV:hen  eri värisiä nesteitä. En uskalla juoda mitään mahdollisen kirurgian varalta, kostutelen rutikuivaa suutani kastamalla sormea vesilasissa. Pikkuhiljaa esineet alkavat saada muotoja. Menemme juoksujalkaa maanalaista  huoltokäytävää. Keskivartalon varjoaine CT-kuvaus. Sitten paluu osastolle tulkitsemaan kuvannusta päivystävän ja radiologin kanssa.

Ensimmäinen kysymykseni ” onko haimasyöpä levinnyt” – rauhoittava päänpudistus. Dreeni paikoillaan, mitään ei vuoda mihinkään eikä mistään. Miljoonan dollarin kysymys “mikä kaiken tämä aiheutti” “me emme yksinkertaisesti tiedä”.

Huh huh.

Ajatuskin toisesta samanlaisesta kohtauksesta lähimmän viikon aikana ennen sytojen alkua on liian sietämätön ajateltavaksi. Hyviä uutisia sikäli että asennettu dreeni tuntuu toimivan kuten pitää.