Itsenäisyyspäivä sairaalassa

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

tays_logo
Slogan sanoo kaiken tarvittavan.

Tämä kaksiviikkoinen on mennyt voittopuolisesti sairaalassa. Tulin käymään, päädyin olemaan kolme yötä, kotiuduin. Kolmen neljän tunnin päästä puupaa-autolla takaisin ja samalla tiellä ollaan. Ei tavanomaista minulle. Olla itsenäisyyspäivä sairaalassa. No, onpahan rakettiensiapu lähellä, jos innostun Comet Bombailemaan osaston käytävällä.

No miten homma on edennyt?

Nille viime perjantain hillittömille vatsakivuille ei löynyt mitään selitystä .  Peruslääkitystä on säädetty ylöspäin ja dreeni-huuhteluilla maksa-arvoja saatu laskemaan. Nämä kaikki ovat edellytyksenä homman aloittamiselle. Kylkikipu, joka leikkauskohdassa oli ihan hillitöntä, on jo siedettävällä tasolla. Sen kokonaan paraneminen sitten kestääkin. Sahuri joutui tekemään viisisenttisen vekin dreeniä varten. Lääkäri tuumi, että sen arpikudos mahtaa painaa kylkihermoa. Samaten veikkailen, että hetki menee, ennen kuin lähdetään penkkiä tai  maastavetoa tekemään vähänkään isommilla painoilla. Toisaalta tuo kynäniska joka tuolta peilistä katsoo… no, meillä on pitkä tie edessä.

Eikö sairaalassa ole tylsää?

Kissanviikset. Tarkka päivärutiini. Minä itseasiassa pidän rutiineista, vaikka itse olekin toivottoman epäjärjestelmällinen – ainakin paperiasioissa. Esimerkiksi hoitohenkilökunnan kesken käyty ambulanssissa käyty kaurismäkeläisesti lausuttu dialogi:

“neula lattialla”

“neula lattialla”

“poistan neulan lattialta paikkaan X”

“neula siirretty paikkaan X”

Teki kivun läpikin vaikutuksen. Upeaa ja ammattimaista! Varmasti perusteltu proseduuri, mutta jonkun on tuokin pitänyt hoksata, speksata ja tuoda tuotantoon. Vaikka maalaisjärkikin sanoo että noin pienissä tiloissa yksikin irtomainen esine on potentiaalinen työturvallisuusriski.

Osaan myös arvostaa niitä miljoonaa pikku juttua, joita sairaala ja hoitajat päiväsi kuluessa hyväksesi tekevät, olit sitten syöpäpotilas tai murtunutta pikkuvarvasta hoidattava. Molemmat kivuliaita. Apua tarjotaan aina, vaikka “kyllähän minä tässä pärjään. Tosin – jos mitään johtopäätelmiä RS1-osaston potilaiden iästä voi tehdä kahden tähänastisen huonekaverin ikien perusteella (otanta kaksi), niin minä olen osaston nuorin 22 vuoden marginaalilla. Olisi syytäkin pärjätä. Vielä muutama vuosi.

Nyt jostain kaukaa kuuluu vaimon aiheesta närkästynyt ääni “No entäs minä sitten?” Kultaseni, en ehkä osaa tuoda sitä riittävästi julki, mutta arvostan sitä, että teet kotiamme käytännössä yksin olemattomilla yöunilla, enemmän kuin koskaan ääneen osaan sanoakaan.

Jostain syystä suurin osa potilaista tuntuu pysyttelevän huoneissaan. Käytävällä näkee vain henkilökuntaa.

Eräänä päivänä hoitaja N. tuli hakemaan parvekkeelle “ihastelemaan näköalaa”. “Suomalainen talvinen sairaalapävä 2000-luvulla eli räntää ja loskaa. No mennään sitten”. Kas, betoniveden (lonkeron) värinen pilvimatto olikin väistynyt ja aurinko paisteli oikein kauniisti. Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes hänen piti palata töihinsä. Sanoin että jään tänne ihan mielelläni viltti harteillani.

Jälkeenpäin tajusin että tämä on sitä on näkymätöntä hoitotyötä. Haimasyöpä tai ei, mies (pitäisi varmaan kirjoittaa “henkilö” näinä sukupuolineutraaleina aikoina, mutta sitäpä en kiusallanikaan tee, hähä) ei vuoteessa makaamalla parane. Parempi houkutella potilas punkasta pistämään vaatetta pyjaman päälle  ja pistämään vaikka töpöttämään osastoa ympäri. Jossain välissä se muuttuu töpöttely muuttuu kävelyksi. Nyt viikko dreenin laiton jälkeen uskaltaa vetää keuhkot jo melkein täyteen. Olen varovaisen toiveikas että viikon sisällä pysty jo rauhalliseen liikuntoon itsekin.

Toki sytostaatit täytyy kuulostella. Jos K-lääke aloitetaan 7.12. niin T-lääke (joka aiheuttaa sen pahoinvoinnin)on päällä 16.-19.12. Onneksi näin. Olin ostanut itselleni ja esikoiselle liput “The Last Jediin” 15.12. Saattaisi olla kiusallista jos isä huutoyrjöää vähän väliä Alepan pussiin ja toinen häpeilee vieressä “ISI! Ei tää nyt NOIN huono ole! Lopeta. SÄ NOLAAT MUT!” Mutta tämä tapahtuu vasta ensi viikolla, sitä ennen keskitytään vähän perinteisiin eli Laineen “Tuntemattomaan Sotilaaseen.”

“NOOOOO!”

2 thoughts on “Itsenäisyyspäivä sairaalassa

  1. Moi, samassa veneessä, epäilty primääri haimassa, myös metastaaseja maksassa, luussa ja imusolmukkeissa. Maksa-arvot kuitenkin hyvät. Tauti löytyi fysiatrin määräämästä magneettikuvasta, kun työterveys oli ensin toista vuotta jumppauttanut luuston etäpesäkkeitä ja patologista murtumaa fysioterapiassa. Oli melko kivuliasta.

    Eka kierros K+T:tä aloitettu. Nyt 12. päivä menossa, eli kolmas päivä T:tä – ei pahoinvointia sytoista. T-päivinä otan pahoinvointilääkkeen G aamupalan kanssa, sitten K:n ja parin tunnin paaston jälkeen T:n. Vielä tunti syömättä. Varmaan vakiokäytäntö. Ekana ja tokana T-päivänä otin varoiksi pahoinvointilääkkeen P tuossa kohtaa, ennen ruokailua. Tänään huomasin, ettei tarvitse, vain se aamu-G.

    Tiedän, yksilöllistä. Eka T-päivän iltana tuntui, että jalkapohjat kihelmöi, joten seuraavana päivänä tein hoitajan suositteleman suolakylvyn jaloille. Toimi.

  2. Mä odotan edelleen että maksa-arvot asettuvat, sen takia se dreeni asetettiinkin. Nyt ollaan jo to-del-la lähellä viitearvoa notta pommitus voi alkaa. Vittu*maistahan tää odottelu on, mutta ymmärrän lääkärin perustelut.

    Voin vaan kuvitella miltä tuntuu kun vuoden juoksutuksen jälkeen vasta saadaan oikea diagnoosi.

    Toivotan sulle voimaa taisteluun!

Comments are closed.