Kaikkeen Tottuu ja muita kliseitä

Kaikkeen Tottuu ja muita kliseitä

“Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkuun pers##ssä”, kuuluu vanha sanonta. Allekirjoitan tämän tiettyyn rajaan saakka. Kiiruhdan lisäämään, että rajalla en viittaa jääpuikon pituuteen enkä siihen, että olisin kirjaimellisesti väitteen paikkansapitävyyttä koetellut. Haimakasvaimeenkin tottuu, usko pois. Ihmismieli kaikkeen lähes tottuu ja siitä tulla osa arkea. Mielenterveydenkin kannalta, pakko on.  [Uusin “Star Wars” ylihuomenna, kirjoitan jo Yodaa]

Jouduin uusimaan Acuta-käynnin ti-ke välisenä yönä, sen siunatun ja kirotun dreenin takia. Tiistai-iltayöstä tuli taas niin maukas kipupiikki juuri dreenin kohdalle, että pakkasin läpilyöntilääkkeen jälkeen rutiinilla eilisen sairaalarepun ja eikun Kela-taksia soittamaan. Olihan sovittu edellisen käynnin kohdalla, että keskiviikkona viimeistään olisin osastoon yhteydessä. Laskin että hakeutumalla sinne jo yöllä olisin valmis dreenin korjaukseen (vaatii N tuntia ravinnottomuutta) eikä sytoja tarvitsisi viivytellä enempää.

“Ei sitten kaikki mennyt kuin Strömsöössä”. Soitto mainitulle osastolle “joo ei te voi suora tänne tulla, tulla Acuta kautta, heisulihei!”. Yritin huutaa väliin että “lääkärin määräys”, mutta tyhjään puhelimeen. Olisihan tämä pitänyt arvata.  Mennään sitten vaikeamman kautta:

Kello käyntiin

  • Runtime 38 minuuttia: istun edelleen puhelimessa odottamassa Kela-Taksiin pääsyä. “Olette sijalla… kaksi.”  Tiistai-iltana. Seuraava joka tulee puhumaan mulle “hopeakin on voitto” saa naamaansa jotain muuta kuin HopeaToffeeta. Valmistetaankos sitä vielä?
  • Runtime 1,5h: saapuminen Acutaan.
  • Runtime 3h: pääseminen Acutaan. Orientoidu “valkoiseen tyhjään tilaan”. Ajattelet mahdollisimman vähän, tuijotat tyhjyyteen tyhmän näköisenä tekemättä mitään. Jostain syystä helppoa minulle.
  • Runtime 7h: tapaat lääkärin, kuulet jotain käyttökelpoista, pääset soittamaan taksia.
  • Runtime 8h: kaadut kotona vaatteet päällä sänkyyn. Nukut melkein kaksi tuntia ja pääset aloittamaan aamuvuoroa perheen kanssa.
    “Mitäs läksit, kikkelis kokkelis?” Halusin varmistua ettei ENÄÄ tule MITÄÄN viivästyksiä.

Miltä se reilut kaksi kuukautta odotettu myrkky maistui?

Iisisti alas, ei pilleriä kummempi. Väsyttävä. Polttava jälkimaku jokusen tunnin päästä. Suolavedellä kurlaaminen auttaa vähän.

Tätä napsitaan nyt hoitosyklin päivät 1-14 aamuin illoin. Hoitopäivinä 10-14 tulee rinnalle vielä toinen myrkky. Syklin päivät 15-30 odotetaan, että pimeässä hohtaminen ei enää häiritse naapureita ja käydään verikokeissa. Jos kaikki ok, hoitava lääkäri peukuttaa seuraavan syklin käyntiin. Montako näitä tarvitaan? Ei mitään käryä. Kassellaan.

Arkihaisteita

Valkoinen vastasatanut lumi on kaunista ja yleensä diggailen talven tuloa. Nyt kuitenkin edessä:

  • isompi piha (muutimme heinäkuussa tänne ensimmäiseen omakotiloon, pun intended)
  • toistakymmentä senttiä “valkoista kultaa”
  • syöpä- ja kipulääkitys (joissa varoituksia ja kolmioita enemmän kuin “Lord Of The Rings”-extended versioneissa lopputeksteissä pituutta)
  • kahden tunnin yöuni
  • edellisestä kunnon treenistä melkein kuukausi
  • reilut kymmenen kiloa menetettyä painoa
  • korvissa tauotta soiva lista sytojen oireista joiden ilmettyä soittaa ambulanssi…

Ei kai siinä muuta sykemittari päälle ja hommiin. Peruskunto-sykealueeni (PK) on noin 128-140 bpm, lienee turvallinen tapa aloittaa. Nojataan lapioon aina kun tarve. Baby steps, bro.
Kauempaa liikehtimistäni seurannut satunnainen tarkkailija olisi varmaan kelannut “aww, onpa siinä wiwkeä waari. Tassuttelee vielä itse lumityönsä. Melko rypytön naamakin paapalla, vähän kalpea tosin!”

En muista montako kertaa piti “huokaista”, mutta lopulta valmista. Alusvaatteita myöten aivan uittomärkä hiestä, mutta ensimmäinen askel otettu. Piti selvittää itselleen, mikä on lähtötilanne. Kevyt kenttälounas ja nukkumaan toviksi.

Askel kerrallaan.

Tarpeeksi monta askelta, niin olen perillä 🙂