Dystopia keskellämme

Dystopia keskellämme

Dystopioiden kuvaus on merkittävä tieteiskirjallisuuden ja poliittisen satiirin muoto, joka on usein suuntautunut totalitaarisia yhteiskuntamuotoja vastaan.Dystopia kuvaa lähitulevaisuuden yhteiskuntaa, joka on jollain tavalla kammottava tai epätoivottava.

Mahtipontinen aloitus, eikö? Googlasin. Enhän minä noin hienoja sanoja oikeasti osaa. Onneksi on Google.

Oma haimasyöpään sairastumiseni oli monellakin tavalla kova tärsky. Kun tipahdat arkisesta oravanpyörästä pitkälle sairauslomalle vakavan sairauden kuten syövän takia, kaikki muuttuu. Ihan kaikki.

Aamulla ei olekaan enää niin kiire. Tämä onkin suunnilleen ainoa hyvä asia. Tavallisesti liikut arkena kaupungilla vasta työpäivän jälkeen, mutta nykyään hoidat vähät asiointisi jo aamupäivällä. Ensimmäisellä aamupäivä-asioinnilla katkokävellessäni (olin juuri palannut reilun viikon sairaalareissulta, askel oli kauniisti sanottuna hieman epävakaa) oli pakko pysähtyä katselemaan ympärilleni: “Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi en ole nähnyt täällä ennen?” Ikäihmisiä, “vaivaisia”. Missä he ovat silloin, kun hurautan hakemassa hypermarketista perheelleni viikon ruoat farmariautollamme? (vanha, tiputtaa öljyä) Sitä en tiedä.

Sama juttu terveyskeskuksessa tai Kelan toimistossa. Väsyneitä, epätoivoisia kasvoja. Systeemin kyykyttämiä pitkäaikaistyöttömiä. MS-taudista väriseviä käsiä. Tyhjyyteen tuijottavia silmiä, toivo katseesta kadonneena. Joskus vanhan viinan tuoksua. Joukossa toki myös nuoria aikuisia merkkivaatteissaan. Monet heistä eivät ole päässeet vielä ensimmäiseenkään vakituiseen työpaikkaansa. Sijaisuuksia. Pätkätöitä. Ei niillä saa asuntolainaa, ei aina vuokraluukkuakaan. Miten pääset ilman vakituista työpaikkaa kunnolla oman elämän syrjään kiinni?

Terveyskeskuksen ja laboratorion odotustiloissa kuulee sivukorvalla joskus tarinoita, jotka ovat omiaan repimään sielun kahtia. Kuunnellessani aidosti “jyrän alle” jääneen ihmisen tarinaa tunnen häpeää jokaisesta kerrasta, kun olen valittanut etuoikeutetun elämäni “vaikeutta” ja “raskautta”.

Nyt minäkin olen yksi heistä, ainakin hetken. Syöpäsairas ja “yhteiskunnan loinen”. Tosin minulla on vielä työpaikka johon palata (mikäli terveys kestää, toivotaan että pahaa sisua riittää vielä). Toisin on kymmenillä tuhansilla muilla, jotka ovat tavalla tai toisella pudonneet “oravanpyörästä”. Unelma karkasi heidän ulottuviltaan jättäen vain niukkuuden ja katkeruuden. Eriarvoisuutta, ahneutta ja materialismia kohtaan. Kun noilla toisilla on jo kaikkea, miksi meille ei suotaisi tätäkään vähää, saati pienintäkään lisäystä?

Olemme tottuneet jakamaan mielessämme maailman rikkaisiin länsimaihin ja köyhiin kehitysmaihin sijoittaen Suomen mielesssämme sosiaaliturvan kärkimaihin. Ajatus ei ole perusteeton, suomalaisessa järjestelmässä paljon hyvääkin. En ole nähnyt kenenkään kuolevan katuojaan tai kerjäävän katuojassa siksi, että saisi henkiinjäämiseensä tarvittavat lääkkeet (krapularyyppyä ja heroiinifixiä en laske tässä mukaan).

Pessimistinä näen kuitenkin, että olemme kovaa vauhtia matkalla samanlaiseen jakoon kansallisvaltiomme rajojen sisäpuolella. Varakkaan pitkäaikaissairaan sateenkaaren päässä on “Greyn Anatomian” fantasiasairaala, jossa jokaiselle potilaalle riittää kolme lääkäriä (alansa huippuosaajia) ja tunnelmavalaistu yksityishuone.

Saman kuvitteellisen sateenkaaren toisessa päässä on yleinen terveydenhuolto huomattavasti niukempine resursseineen. Odotushuoneissa yrmeä teollisuusvartija, sirisevät loisteputkivalot, kovat kuluneet penkit, pitkät jonot ja pulaa hoitohenkilökunnasta, joskus lääkkeistäkin.

Jos olet sattunut joskus lukemaan H.G. Wellsin romaanin “Aikakone”, haen tässä vertausta “morlokkeihin” ja “eloihin”. Tuoreempi, samantapainen kahtiajako on esitetty tieteiselokuvassa “Elysium”, jossa pieni varakas eliitti on siirtynyt saastuneelta maapallolta ylelliselle satelliitille elämään täydellisessä utopiassa. Maan pinnalle jätettiin “roskasakki” selviytymään miten parhaaksi pystyivät ja tappelemaan vähistä, koko ajan hupenevista resursseista.

Pelkään, että tämä eriarvoisuus – erityisesti sote-asioissa – ei tule ainakaan vähenemään. Tunnen myös aitoa huolta siitä, millaisen maailman olemme vaimoni kanssa kolmelle pojallemme jättämässä.

2 thoughts on “Dystopia keskellämme

  1. Mikä oli todistettavissa.

    Kolmen tunnin odotus ” paikallisessa”. Sali 3/4 tyhjä koko ajan. Ei ambulansseja tms. Enkä olisi tarvinnut kuin vastauksen yhteen kysymykseen ja mahd yhden reseptin.

    Lähden kotiapteekkiin, eiköhän sieltä jotain löydy. Ens kerralla sitten työterveyteen. Vaikka se on Tampereella olisin jäänyt tunnin voiton puolelle.

Comments are closed.