Hyväntekeväisyyden kääntöpuoli

Maanantaina 8.1. 2018 polkaistiin hauska ryhmäliikuntatapahtuma Lempäälän CrossingCenter Piippokeskuksessa. Kuten teatteriesityksessä tai rock-konsertissa, onnistuneen, sujuvan ja viihdyttävän elämyksen muodostamiseksi tarvitaan useiden ihmisten saumaton yhteistyöpanos ja runsaasti etukäteisharjoittelua.

Kun asialle lähtee amatööri, lisätään soppaan vaikkapa syöpäsairaus (oli pakko mainita tämä sana. Google vaatii, että syöpä-aiheisessa blogissa pitää avainsanan esiintyä tarpeeksi monta kertaa, tai sijoitus hakurankingissa kärsii) niin totuus kulissien takana on… erilainen.

Kaksi tuntia ennen

Olen pakannut treenikamat, sekoittanut urheilujuoman pulloon ja palautumisjuoman shakeriin. Treenikassiin lisäksi riittävästi lämmintä kuivaa lämmintä vaatetta (tämän p#skasairauden hoidon alettua minun on pakko pukeutua kuin 90-vuotias isoäiti, paljon, lämmintä ja useita kerroksia). Äyskin ja tiuskin vaimolle ja lapsille. Isot yleisötilaisuudet ja sukujuhlat hermostuttavat minua. Inhoan huomion keskipisteenä olemista eikä small-talk:kaan oikein taivu. Esiintyminen on joka kerran yhtä stressaavaa. Varsinaisesta mediatyöläisestä ei voi puhua, mutta ravintola-DJ-hommien lisäksi olen esiintynyt televisiossa, useammassakin paikallisradiossa, toiminut kouluttajana sekä puhujana mitä kummallisimmissa kissanristiäisissä. Ristiriitaista, eikö totta?

Tuntia ennen

Onneksi syöpälääkäri kirjoitti hyvät pahoinvoinninestolääkkeet, muuten kävisin oksentamassa.

Matkalla kohteeseen

Onnistun sekä pahoittelemaan vaimolle pahantuulisuuttani että nukahtamaan heti lauseen loputtua. Vartin power-nap tuli tarpeesen.

Kohteessa

Kestohymy naamalle. Älkää käsittäkö väärin. On kiva nähdä ihmisiä, jotka ovat tulleet paikalle hyvän asian vuoksi, mutta perusluonteeltani olen silti se introvertti erakko. Sali näyttää tulevan oikeasti täyteen. Kuoriudun siviileistä, alla valmiina mustat treenitrikoot ja tiukka juoksupaita. Nolouden huippu, trikoot lököttävät vähän. Haluan vanhat reiteni takaisin!

Ennen tuntia totaalinen yllätys. Minulle esittäytyy mies, joka kertoo olevansa vanha työkaverini. Ei mitään muistikuvaa. Mainitsee ajan ja paikan. Nada. Sitten yksi avainsana avaa muistojen portit. Olemme olleet Helsingin Seurakuntayhtymällä Sipoon saaristossa erään saarileirikeskuksen talonmiehenä vuonna 1989. Tero – vakuutan sinulle että tässä kohtaa näkemäsi yllättyminen ja ilahtuminen on 100% aitoa. Kättelyt ja valmistautumaan tuntiin. Saanko mennä takariviin? Ai että minulla ja vaimolla on eturivin keskellä paikat? Kiitois.

Ennen aloitusta ohjaaja pyytää lavalle “sanomaan muutaman sanan”. Taas tapetaan miestä hitaasti. Onnistun luullakseni samassa lauseessa kiittämään, pyytämään anteeksi, viittaamaan seitsensenttiseen kasvaimeeni (jolle toivon pikaista exittiä) ja luikertelemaan pois lavalta ennen kuin minuuttiviisari on kierroksensa tehnyt. Luultavasti joku taputti, en muista.

Sitten mentiin

Eturivissä on se hyvä puoli, että näkee vähemmän ihmisiä. Pyörä käyntiin, ruvetaan nostamaan sykettä. Eka biisinä De’Lacyn “Hideaway”. Yllättävä valinta.

Kuka nämä tämän tunnin biisit valitsi? Ai niin. Minä. Kirjoitettakoon se hautakiveeni. “Hän kaatui pyöräilykengät jalassaan polkiessaan kuntoilulaitetta valitsemansa biisin tahtiin”.

Tunti etenee. Hiki alkaa virrata. Ohjaaja Janne on elementissään. Tykkään hänen tyylistään vetää.

Nykyään on pakko tuijottaa koko ajan sykemittaria harjoitellessaan. Ei enää “all out” loppukirejä eikä intervalliharjoitteita. “PK” eli tylsästi peruskuntoalueella pysytään. En vaan yksinkertaisesti uskalla revittää. En tiedä, missä määrin päällä oleva kipulääkitys peittää oikeista vakavista ongelmista varoittavia varoitussignaaleja, joten en ole käynyt maksimisykealueella varmaan neljään kuukauteen.

Biisit ja temmot vaihtuvat. Aika kuluu, hiki virtaa. Oikeastaan pirun kivaa. Saa unohtaa syövän hetkeksi. Keho vapautuu ja mieli seuraa.


Kuusikymmentä minuuttia alkaa olla lopuillaan. The Gridin “Swamp Thing” toimi yllättävän hyvin viimeisenä nopeana. Jos kotona olisi ollut mikseri, olisin mash-upannut tähän John Denverin “Thank God Im A Country Boy”:ta. Siinä kohtaa olisin halunnut nähdä yleisön reaktiot. Kahdeksanminuuttinen banjojuoksutus päättyy leijuvaan sointuun ja on jäähdyttelybiisien ja venyttelyn aika.

Tässä kohtaa kiitän Douglas Adamsia “Linnunradan Käsikirjasta Liftareille”. Tuo veijari-scifin kuolematon klassikkoteos opetti, miten tärkää on pitää pyyhe mukanaan. Sarkastinen hurraa sille riemuidiootille, joka epähuomiossa pisti soittolistalle viisitoista eri tyyppistä ja ikäistä emotionaalista arpea auki repivän biisin.

Asettelen muka puolihuolimattomasti hikipyyhkeen pääni päälle ja laskostelen sen niin, että kasvoni jäävät sen alle piiloon.

Se mitä biisin 60 ensimmäisen sekunnin aikana tässä improvisoidussa mikroteltassa tapahtui, jääköön minun välisekseni asiaksi. Sitten pyyhin pieni hymynkare suupielessäni enimpiä hikiä pois ja jatkan jäähdyttelyä. Selvisinpä tunnista.

Stna tätä kasvainta. Eihän se päässä ole, ehei. Mutta kun terve mies pannaan “pystymettästä 15 sekunnin varoajalla” tarkastelemaan mahdollisuutta, että “tää saatto olla sun osalta niinku tässä”, niin kyllä tämän asian prosessointiin näemmä sitten menee kauemmin kuin pari kuukautta. Tai sitten mä vaan olen nössö.

“It’s a heartache!”

Polarin M430 mukaan keskisyke oli ok, mutta perstuntuman mukaan se oli silti liian korkea tuotettuun tehoon nähden. Joko syöpä tai kipulääkitys, tai ensimmäisestä sytosetistä palautumista. Energia ei synny tyhjästä ja nykyään samalle potille on kolme jakajaa.

Sanokaa juusto!

Olen jo menossa puolijuoksua treenikassille hakemaan palautumisjuomaa ja lämmintä päälle. Mittarin mukaan tuhannen kaloria olisi hukattu. Kokemuksesta tiedän, että ne olisi syytä saada tankattua äkkiä takaisin. Sisäinen termostaattini elää nykyään ihan omaa elämäänsä, enkä halua vilustua, sytot jatkuvat parin päivän päästä.

“Hei kaikki, ryhmäkuvan aika!”

Ei puhettakaan, että saisi kuivaa päälle. Ehdin vetää hätäisesti FightBack-hupparin litimärkien treenikamojen päälle ja painua poseeraamaan. Saako mennä takariviin? Jaa eikö? Kiitois.

Loppuhyvästelyt, eikä vieläkään tilaisuutta kuoriutua treenikamoista. Kiire kotiin, koska lapsenvahti. Kaikki mahdolliset vaatteet päälle, auton sisälämpö +24 asteeseen ja perseenkäristin täysille, karvahattu päähän, toppatakki tiukasti kiinni. Lutkutan Teemu Selänteen palautumisjuomaa kuin nälkiintynyt vauva tissiä. Vaimo ajaa punaisin poskin. Oli tykännyt tunnista ja niin kuulemma muutkin.

Tankki täyteen

Kotona lisää malto-prodea naamaan. En pysty nauttimaan nykyään suuria ravinto-annoksia kerralla, joten annoskoko on korvattava frekvenssillä. Vihdoin ensimmäiset kuivat lämpimät päälle. Koko ajan pipo päässä ja kahdet villasukat jalassa. Sisällä ollessa.

Dreeniteipit irti, nopea suihku, pipo ja villasukat päälle, riuska kuivaus, dreenin uudelleenpaketointi,  ja vasta sitten toiset kuivat lämpimät. Niiden päälle lisää vaatetta. Lisää ruokaa ja kuumaa teetä hunajalla. And then some. Tankkausta koko loppuilta.

Nautin liikunnasta, mutta saavutin normaalin ruumiinlämpöni vasta iltakymmeneltä, kolme tuntia treenin loppumisen jälkeen. Näin v#tun sekaisin tämä tauti on kroppani pistänyt.

Nukun silti kuin vauva ja seuraavana päivänä kroppa tuntuu juuri siltä kuin pitääkin. Kymmenen vuotta nuoremmalta.

2 thoughts on “Hyväntekeväisyyden kääntöpuoli

    1. Kiitos kiittämästä. Musiikkien valitseminen oli oikeasti hauska haaste, koska moisesta liikuntatunnille ei mitään käsitystä. Käytännössä Janne valitsi ja järjesti, minä vaan valitsin ison kasan biisejä.

      Tämä kirjoitus oli sellainen päähänputkahdus. Vähän niinkuin elokuva jossa tarkastellaan samoja tapahtumia kahden eri henkilön näkökulmista 🙂

Comments are closed.