Back to the saddle!

Syöpäläisen “talli”

Kokenut bloggari malttaa pitää välipäiviä, kehitellä ajatuksia, sulatella ilmiöitä. No, missä postauksessa olen väittänyt olevani “kokenut bloggari?” Sitä paitsi – jos alkuperäinen suunnitelma työhönpaluusta toteutuu, tämä sylkeminen tyrehtyy pahaiseksi tihkumiseksi ihan lähiaikoina.

Ensi viikon tiistaille on sovittu työterveyslääkärin haastis, johon lähin esimies osallistuu Skypen välityksellä Helsingistä (johon osastoni muut kundit ja gimmat on sijoitettu). On ihan ymmärrettävää, että tunnin tilaisuuden takia ei kannata käyttää työpäivää pendelöintiin. Jos kaikki edelleen menee kuten oletan, toivoin voivani aloittaa työskentelyn noin 50% panoksella helmikuun alussa. Näin osasairauspäiväraha edellyttää. Rahallisesti toki pienemmällä kompensaatiolla – ja huonoimpaan mahdolliseen aikaan tämä sattui, kts eilinen postaus – mutta asioilla on taipumus järjestyä.

Tärkeämpi syy miksi rikoin radiohiljaisuuden on seuraava. Rikoin tänään äänivallini, kuin Chuck Jägermeister. Nujersin Nemesikseni. Surmasin lohikäärmeni. Pudotin apinan niskastani.

Tämä vaatii selvennystä.

Aina syöpädiagnoosistani saakka olen pelännyt salaa – oikeastaan hetkittäin kuolemaakin enemmän – että syöpä tekee minusta “ramman”. Että menetän kovalla työllä hankkimani fyysisen kunnon. Että se katkokävely, sydämentykytys, jatkuva heikkouden tunne, jonka tauti ja/tai lääkitys minussa aiheutti, oli pysyvä olotila. Ajatus oli lähes painajaismainen alle 50-vuotiaalle miehelle, jonka pitäisi olla miehuutensa kukoistuksessa.

Olen saattanut kertoa, että olin lapsena pullukka, ei-liikunnallinen ja teini-iässä aknepunkkaroiva kapinallinen, jolle ainoa hyväksyttävä liikuntamuoto oli juosta “poliiseja karkuun.”
EDIT: lisätty lainausmerkit siltä varalta, että esimieheni lukee blogia. Tämä oli vertauskuva 🙂

Enkö? No siinä se tuli.

Liikunnon ilo löytyi vasta reilusti yli kolmikymppisenä. Monta lajia kokeiltuani omimmalta alkoi tuntua pitkäkestoinen aerobinen. Olin syksyllä 2017  elämäni parhaassa kondiksessa. Pyöräilykilsoja yli 3600, suunnitelmissa oli tälle vuodelle ottaa vähintään 5.000 km ja ajaa vähintään yksi yhtäjaksoinen 200km lenkki. Leposyke parhaimmillaan 49 bpm, välillä jopa istuen. Painoa toki reilusti yli BMI-suositusten, mutta paskat siitä. Elämä maistui.

Sitten tuli syöpä. Haimasyöpä. Painoa katosi toistakymmentä kiloa vilauksessa, koska vatsa ei vetänyt ruokaa. Kasvain painoi. Ainoa syy miksen näytä tällä hetkellä keskitysleirin ruokavalio-kampanjan mainospojalta on hysteerinen, kellon ympäri jatkunut urheiluravinteiden vetäminen – sen vähän normaalin ruoan lisäksi, jonka vatsani hyväksyi kerralla. Noin 2.5dl-3.5dl kerta-annos ravintoa on edelleen maksimi. Siis käytännössä iso lasillinen vettä. Ei edes iso kalja mene kerralla. Jos siis käyttäisin enää alkoholia.

188cm pitkä äijä saa niitä lasillisia vuorokaudessa täyttää aika monta kertaa, että saa hankittua edes perusaineenvaihdunnan tarpeet. Muistaakseni istumatyöläisellä noin 2.200 kCal vuorokaudessa.

Lasi täytettiin usein maltodekstriinillä ja proteiinijauheella. Blenderi huusi hoosiannaa kun kaatelin mitä eksoottisimpia sekoituksia kitusiini kellon ympäri. Nousin yölläkin syömään parhaimmillaan kolme mini-ateriaa. *

Mutta se kannatti.

Paino on nyt vakiintunut 92-95kg välille jo toista viikkoa, käytyään jo hetkellisesti 90 kilossa. Lähtö oli siis 105kg. Ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella pääsin neuvola-vaa’alle. Jo ensimmäinen syto-kuuri osoitti, että kuurilla paino tippuu vaikka liikuntoa ei harrastaisi ollenkaan. Jos yhtään yrität peruskuntoa vaalia, se tippuu entistä enemmän. Lisää täytettäviä lasillisia. Lisää blenderöintiä.

Tämä eilen bloggaamani lääkesekoilu sisältää sekä hyviä että huonoja puolia. Eilen käsiteltiin enimmäkseen ne huonot. Hyvistä mainittakoon, että minulla on ollut tällä viikolla ylimääräistä vapaata “sytostaattivankilasta”. Olen käyttänyt ne tankkaamalla energiaa ja liikkumalla ja keräämällä voimia taistelun seuraavaan erään. Kaksi painoharjoitusta, yksi aerobinen. Minulle ei huono saavutus. Lisäksi pitää valmistautua työelämään.

Otsikon syy on tässä.

Next year Giro di ihan mikä vaan, bitch!

Sain lainaksi J:ltä trainerin. Tällä laitteella maantiepyörä muuntuu kuntopyöräksi. Laitteeseen on mahdollista yhdistää vähän älyäkin, mm watti-vastuspyörän säätö kännykällä. Runttasin menemään reilun tunnin lenkin. Tulokset? Varauksin tyytyväinen. Tietenkään et voi täysin verrata työmatkaa koti-Elisa Nalkala (33km) ajamalla trainerilla saman matkan ilman fyysistä oikeaa vastatuulta ja ylämäkiä. Silti suuntaa antava tulos oli se, jota olin salaa varovasti toivonut, mutten yhdellekään elävälle sielulle uskaltanut ääneen sanoa.

Kymmenestä menetetystä kilosta huolimatta minussa on vielä mojoa rutkasti jäljellä.

Kukaan ei voi käsittää, mikä henkinen painolasti putosi (vielä) hennoilta harteiltani. Medikaalinen terveyteni on kriisitilassa, mutta näinpä vaan – ainakin toistaiseksi, olen realisti – fyysisestä maksimisuorituskyvystä on vielä kelpo siivu jäljellä. Sitä tulee vaalia, huolella.

Tämä tieto rohkaisee ja auttaa jatkamaan taistelua pahoina päivinä, joita varmasti on vielä edessä.

Huomenna toivon saavani houkuteltua kaksi vanhinta lastani hiihtämään. Sitten, jos oikein innostun, puolen tunnin palauttava punttitreeni jaloille. Loppuiltaan vaimollani on yksinoikeus.

Sunnuntaina aloitetaankin viiden päivän sytostaattituomio, joka suoritetaan ehdottomana. Sitten kahden viikon tauko, jolloin pääsee toivottavasti aloittelemaan töitä. Sen jälkeen pitäisi löytyä se 500 euroa ylimääräistä Teysuno-lääkkeeseen.

Kaikesta tästä huolimatta sunnuntaina koppiin marssii todennäköisesti onnellinen mies.

Täydennys 21.1.

Sytostaattivankila:
Kuvittele päällesi “läskipuku” joka lisää elopainoasi 20 kiloa ja fyysistä ikääsi 20 vuotta. Seuraamukset: väsymys, lyhyempi askel, hengästyminen, fyysisen voiman katoaminen ja pisteeksi i:n päälle viiden taskulämpimän keskikaljan tympeä pöhnä, joka väsyttää ja vaikeuttaa ajattelua – sekä kaikkien käytännön asioiden hoitamista. Usein päälle vielä kumuloitunut unettomuus sekä pahimmassa tapauksessa depressio ja/tai masennus.
Tällä metaforalla yritän kuvata kehossa vallitsevaa subjektiivista olotilaa teille terveille, kun solusalpaajalääkitys on päällä – ja oikein hyvällä tuurilla tuhti opiaattipohjainen kipulääkitys, jotta potilas on edes toimintakuntoinen. Sytostaatit kun  hyökkäävät syöpäsolujen lisäksi kaikkien muidenkin solujesi kimppuun heikentäen niitä., opiaatit lamaavat ja väsyttävät.
Kun seuraavan kerran yllätät itsesi ajattelemasta syöpä- tai miksei muustakin pitkäaikaissairaasta “höh,no miksei hoida asioitaan kuntoon?“, pyydän kauniisti, että muistat oheisen vertauksen. “Kyllä se varmaan hoitaisi, mutta voi olla niin että se ei kertakaikkiaan pysty!”