Treeniä vaihteeksi

Treeniä vaihteeksi

Viime viikkoina on eräskin muoviletkun pätkä (dreeni) saanut kohtuuttoman paljon palstatilaa siihen nähden, paljonko se sitä oikeasti ansaitsee. Treeni ansaitsisi sitä paljon enemmän. Toisaalta – kyllähän uutiskynnys ylittyy, jos kotona joka paikka lainehtii vihreän visvan kyllästämiä sidetarpeita, sairaalareppua vuoroin pakataan ja puretaan ja taksi on koko ajan pihassa tulossa tai lähdössä.

Syy kela-Taksin käyttöön ei ole mahtavissa massipinoissa vaan ihan käytännön syissä. Vaimo ei voi vauvan nukkumaanmenoajan kynnyksellä ruveta pakkaamaan nyyttiä autoon Tampereen reissua (vauvan unirytmi on delikaatti asia) varten, enkä minä voi ajaa enää autoa iltakipulääkeannoksen otettuani.

Joten ollaanpa optimisteja, luotetaan että tämä stentti-dreeni-hybridi pitäisi edes hetken öljyt koneessa. Puhutaan tovi toisesta rakkaudestani perheen, kaneli- ja kookossokeribuustatun riisihiutalepuuron (NAM!) ja bloggaamisen ohella: maantiepyöräilystä ja sen “harjoittelusta.”

Noustaanpa satulaan

“Pyöräilyetiketin” mukaan fillaria ei näin nostella. Ja säärikarvat ajellaan. Kiinnostaa kuin kilo turvetta.

Harjoittelu lainausmerkeissä siksi, että minulla on vähintäänkin kompleksinen suhde suunnitelmalliseen ja tavoitteelliseen liikuntaharjoitteluun. Arki on jo itsessään ihan hemmetinmoista suorittamista. Työ. Syöpä. Kodistakin pitäisi pitää huolta. Viettää aikaa lasten ja vaimonkin kanssa. Levätäkin joskus. En muista milloin olisin ehtinyt elokuvan katsoa, paitsi fillaria harjoitusvastuksella polkiessani.

Vähällä vapaa-ajallani haluan pitää hommat rentoina. En ole kiinnostunut palkintosijoista tai kilpailemisesta. Silti sanoohan maalaisjärkikikin, että saman lenkin fillarikihnuttaminen samalla nopeudella alkaa puuduttaa erittäin nopeasti. Jostain olisi löydettävä tasapaino fiilistelyn ja tekemisen meiningin välillä. Pieni määrä kehitystä ja nousujohteisuutta ei tekisi pahaa sekään.

Nyt alkamassa on kolmas suvi tämän jalon lajin parissa. Ensimmäinenhän alkoi viattomasti Espanjan-kesäloman juopottelunestotoimintana. Saldo: 1.800km.

Toisena aloin suorittaa osan työmatkoista munamankelilla ja kiinnittää huomiota kampikierroksiin (lajia harrastamattomille tiedoksi: enemmän on polville parempi). Saldo: 3.600 km.

Nyt syöpävuonna 2018 sain ensimmäistä kertaa personal traineriltä elämäni ensimmäisen pyöräilylihaksia  vahvistavan kuntosaliohjelman. Onni suosi sikälikin, että sain mahdollisuuden lainata traineria eli harjoitusvastusta Team Syöpäläisen Jarilta (hei Jari, vislaa heti kun muutto on valmis niin saat omasi takaisin, oma puoli-ilmainen karvalakkiversio omastasi on jo tilattu).  Saldo ei tule olemaan 7.200km, sen voin sanoa jo tässä vaiheessa. Liikaa muuttuujia.

Tuloksia on jo syntynyt

Ajoviimaa tässä kyllä kaipaa.

Episodissa “vaaleanpunaisista kahvakuulista” kuvailin surrealistista salikokemustani PT:n kanssa. Uusien outojen liikkeiden opettelu ja vaaleanpunaiseen kahvakuulaan koskemisen aiheuttama trauma peittivät alleen sen, että Marin ohjelmassa oli ajatusta. Paljonkin.

Helppoa tämä toki ei ole ollut. Lisätään uusiin harjoitteisiin tämä syövänp#skiainen ja ennen kaikkea sen vaatima sytostaattilääkitys. Solumyrkythän tekevät parhaansa rikkoakseen syöpäsolujen lisäksi kaiken muunkin.

Helpoiten tämän huomaa kuurilla yleisessä jaksamisessa ja virkeydessä. Väsyt entistä helpommin. Syke karkaa aivan liian helposti liian korkeille lukemille. En ajatellut rikkoa sydäntäni, joten vaikka lenkillä menohaluja olisi, tuijotan kiltisti sykemittaria ja himmaan tahtia. Hetki mennään, sitten on taas aika himmata tahtia. Purra hammasta. Himmata tahtia. AAARGH!

Dopingia? Yeah right!

Nyt toinen kahdesta syöpälääkkeestä kuitenkin vaihtuu kehittyneempään versioon. Minulle on kerrottu, että versio 1:n sydänoireita aiheuttavista ominaisuuksista olisi päästy eroon lähes kokonaan. Silti, Teysuno eli mainittu “versio 2” on myöskin solumyrkky – eli norsu posliinikaupassa. Ei varsinaisesti suorituskykyä parantava aine.

Näin pitkä myrkytön kausi ei tule toistumaan, joten olen ottanut siitä kaiken ilon irti. Parhaimmillaan harjoittelua neljänä peräkkäisenä päivänä. Ei todellakaan normaalia minulle. Eikä ongelmatonta.

Energiaa pitää jättää muuhunkin, harjoittelun taso on pidetty hyvin maltillisena (sitä tylsää peruskuntoa) ja samalla on syöty kuin buliiminen rekkakuski. Painoa kun ei saisi tästä noin 92 kg enää päästettyä laskemaan. Toistaiseksi olen tässä onnistunutkin. Vaatii tosin sen parin tunnin välein syömisen, välillä kellon ympäri.

Kahden viimeisen harjoituskerran aikana huomasin suureksi ilokseni, että salilla sai heittää lisää rautaa koneeseen. Eilen tunnin makuuhuonefillarilenkillä toteutunut vastuslukema sekin oli  nousemaan päin. Koska haluan pitää hommat rentoina, en heittäydy teknokraattiseen pohdiskeluun harjoitusvastuksen wateista, kitkakertoimista, eri laitetyypeistä tms. Tyydyn toteamaan “laitoin koneeseen isomman numeron, ei tuntunut pahalta, lenkin jälkeen väsytti vähemmän, tämän täytyy olla hyvä”.

Silti…

Torstaina lääkäri. Melko todennäköisesti perjantaina solumyrkkyhoito jatkuu. Viimeistään lauantai-aamuna sytostaativankilan virnuileva vartija saattelee minut eristykseen suorittamaan köpöjumppaa ja sauvakävelyä kahdeksi viikoksi.

Ei ole muuta vaihtoehtoa. Purraan hammasta ja muistetaan nyt kuitenkin mikä on prio1.

Paraneminen syövästä.