Rock on kuollut

Osta asenne ja imago ripauksella kapinaa, vain 5.95€

Mistä tietää, että rock on kuollut? Siitä, että Sex Pistolsin “Never Mind The Bollocks” -t-paitoja myydään Prismassa – halpuutettuna. Jotta homma olisi täysin absoluuttisen anti-rock, kassalla vilautettiin vihreää bonuskorttia, jotta saadaan ne tärkeääkin tärkeämmät pikku pisteet talteen. Nyt ollaan niin kaukana rock-n-roll-kapinan lähtöpisteestä, kuin meidän tuntemamme universumin fysiikan lakien mukaan on mahdollista.

Koska esiinnyn oheisessa valokuvassa mainittu paita päälläni, on todettava, että tänään 14.2.2018, 48 vuoden 7 kuukauden  ja kahden päivän iässä minusta on tullut virallisesti “kalkkis” ja “keski-ikäinen rock-nostalgikko”.

Syytän tästä syöpää. Ja Sipilän hallitusta. Ilman näiden kahden kasvaimen ennaltaikäännyttäviä sekoiluja keski-ikäistymiseni alku olisi tähän asti kumuloituneen todistusaineiston mukaan alkanut 55-57 iässä. Ainakin niin kauan olisin vielä jaksanut rokkailla, edes puoli-uskottavasti. Ainakin kerran, pari viikossa.

Pysyn onneksi edelleen menestyksellisesti iskelmämusiikista erossa. Notaarini säilyttämässä hoitoonohjausdokumentissa todetaan yksiselitteisesti: “jos päämies tavataan kuuntelemasta vapaaehtoisesti ns. iskelmämusiikkia (vrt saksalainen “schlager”) hyväksyttävästi nyökytellen, on hänet välittömästi ohjattava tahdonvastaiseen psykiatriseen ja kemialliseen hoitoon luonnollisen loppuelämänsä ajaksi. Ainoan poikkeuksen tästä muodostavat musiikkikappaleet liitteessä B (käytännössä Fazer-Musiikin kustantamat FinnHits-levyt 1970-luvulta, jotka ovat nostalgiaa lapsuuden kultaisilta kesiltä.)”

Mistä kaikki alkoi?

Kukaan ei varmuudella pysty määrittelemään yhtä tiettyä päivämäärä, josta rock-kapina alkoi. Vahvoja osviittoja toki on. Merkittäviä artisteja, käänteentekeviä levytyksiä, festivaaleja, historiallisia tapahtumia. Sodanjälkeinen keskiluokka ja sen elintason nousu. Kitaran sähköistäminen. Säröpedaali.

Sarja näennäisesti toisiinsa aikanaan liittymättömiä tapahtumia, jossa mustien orjien surumielinen blues sai rytmiä ja potkua, valkopestiin suurelle yleisölle sopivammaksi antamalla valkoisten artistien levyttää diet-Pepsi -versioita alkuperäisistä tulikuumista ja väkevistä Dr. Peppereistä.

Eräänä päivänä kuitenkin tuote oli valmis, neljä liverpoolilaista moppitukkaa nimeltä The Beatles synnytti joukkohysteriaa missä liikkuikin ja eräskin mammanpoika Memphisistä sekoitti uuden keskiluokan teinit lantioliikkeillään ja veivaamalla Suurelle Valkoiselle Yleisölle sopivasti vesitettyä mustaa rhythm’n’bluesia.

Pian The Business Man huomasi, että rock myi siinä missä Cadillac tai Pepsodent. Levyinä, konserttilippuina, lehtinä, julisteina. Se oli vain brändättävä oikein. The Beatles sopi kilteille tytöille, The Rolling Stones sitten niille, joihin vetosi seksikkäämpi ja vähemmän sofistikoituneempi imago.

Rockin kultakaudella tulojako oli selkeä – managerit ja levy-yhtiöt omistivat biisien kustannusoikeudet ja kahmivat suurimmat rahat, artisteille ohjautui toki rojaltiroposia mutta suurin tuloerä olivat loppumattomat bändärien ja selkääntaputtelijoiden armeijat sekä näennäisen ehtymätön varasto erilaisia päänsekoittajia. Egonhivelyä, josta huolimatta verot oli maksettava. Moni rockin kultakauden jättiläisistä teki komean konkurssin tai kaksi ja joutui pakenemaan kotimaansa verottajaa. Fiksuimmat ottivat opikseen ja täyskääntyivät niin ahneiksi korporaatioiksi, että Nalle Wahlroosiakin hävettäisi. Jos se osaisi.

Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että vuosina 1950-1990 tehtiin valtava määrä jännittävää, omaperäistä, seksikästä, vaarallista ja perseelle potkivaa rock-musiikkia. Kysehän on pohjimmiltaan tunteiden siirrosta, kuten kaikessa taiteessa. Taiteilija elää elämäänsä ja yrittää siirtää kokemuksiaan – ne mitä sekoiluiltaan muistaa – taiteeseensa. Hyvällä tuurilla taidetallenteen kopion ostanut kuluttaja pystyy samaistumaan taiteilijan kokemuksiin ja saa siitä kiksejä, voimakkaita tunne-elämyksiä, joka taas synnyttää voimakkaan tunnesiteen taidetallenteeseen ja sen synnyttäneeseen artistiin. Markkinointikoneisto pyrkii tietysti synnyttämään oheistuotteita ja -tarinoita tukemaan brändiä, jotta kuluttaja sitoutuisi siihen vahvemmin ja ostaisi lisää.

Elämäni ei olisi ollut samanlaista ilman kunnon rockia. Se on ollut läsnä iloissa ja suruissa, antanut voimaa, buustia, itkenyt ja nauranut kanssani.

Kopiointi, ideoiden ehtyminen ja ahneus tappoivat rock’n’rollin

Viisaammat sanovat rockin perustuvan muutaman sointukulun loppumattomaan kierrätykseen. Vaikka rockin alalajeja ja tyylisuuntia on lukemattomia, kaikki lainaavat ja varastavat kaikilta. Vai väittääkö joku, että Tom Pettyn “Mary Jane’s Last Dance” ja RHCP:n “Dani California” kuulostavat sattumalta täysin samalta? Tai ettei Cycle Sluts From Hellin “I Wish You Were A Beer”:in kitarasoolo ole p#rseraiskattu versio musikaalisäveltämästä “Singing In The Rain”?

Miksi keksiä tai tehdä mitään uutta kun kopioimalla ja kierrättämälläkin voi päästä rahoihin käsiksi? Voihan tietysti tehdä sitä “omaa juttua”, myydä sitä kolme kappaletta ja jatkaa katu-uskottavaa taiteilijaelämää köyhyydessä. Hyvällä tuurilla artistin kuoleman jälkeen joku “löytää” tämän nälkätaiteilijan ja tekee hänen portfoliollaan miljuuna taalaa.

Tästä pääsemmekin nykypäivään. Musiikkia on kaikkialla. Rock soi – parhaimmillaan saman biisin voimalla kolmelta-neljältä formaattikanavalta yhtä aikaa. Halpamaisimmat varastavat vertaisverkoista koko artistin tuotannon parissa tunnissa. Musiikki on kärsinyt inflaation. Rock soi hammastahna- ja automainoksissa. Sillä ja sen “kapinallisuudella” yritetään edelleen myydä mitä vain.

Nykyään rock-konsertit ja festivaalit ovat niin puhkijärjestettyjä tapahtumia, että maalin kuivumisen katselussakin on enemmän jännitystä. Samalla kun tallennemyynti laskee, konserttilippujen hinnat nousevat. Ei minun lompakko kestä maksaa satasta stadionkonserttilipusta, toista hotellihuoneesta ja kolmatta virvokkeista. Mieluummin fiilistelen vanhojen äänitteiden parissa ja kuvittelen, millaista Guns ‘n Rosesilla OIKEASTI oli Hell Housen vuosinaan, kun he elivät oikeasti kuin eläimet ja kauneimpien gunnari-klassikoiden siemenet olivat vasta nupullaan.

Tarvitsemme jotain uutta

Internetistä ei ole uudeksi rokkenrolliksi. Se passivoi, on täynnä pornoa, läpeensä kaupallinen. DarkNetit voisivat olla vastaus, mutta sinne olen liian vanha ja liian pihalla.

2 thoughts on “Rock on kuollut

  1. En turhaan odottanut kirjoitelmaasi. Aivan mahtavia sivalluksia kynämiekalla.

    1. Kiitos Heikki. Olethan kuullut sanonnan 10.000 apinasta ja 10.000 kirjoituskoneesta. Jos ne pannaan töihin tarpeeksi pitkäksi aikaa, ne saavat todennäköisesti aikaan – jos eivät Shakespearen koottuja teoksia niin ainakin yhden jakson “Jerry Cottonia” 🙂

Comments are closed.