This socks!

Joskus – etenkin tällaisen viikon jälkeen – ihminen osaa tulla pienestä iloiseksi. Naispuolinen blogini lukija ilahdutti minua villasukilla, jotka olivat – eivät ainoastaan erittäin mukavat jalassa vaan täsmälleen oikean kokoiset ja mikä tärkeintä noin niinkuin viimeaikoina vallinneeseen mielialaan peilaten – eivät iänikuisen mustat!

Ja mukana oli myös suklaatia! Tuhannet kiitokset, K!

Eilen sytostaattihoitoon RS2:lle mennessäni sain yllätyshalauksen lempihoitajaltani, joka oli kerrosta alempaa piipahtamassa samalla osastolla. Semmoinen lämmin, pehmeä ja aidon äidillinen halaus hymyilevältä hoitajalta. Tämmöinen tärkeä osa hoitotyötä on omiaan piristämään kaltaistani vanhaa jurnuttajaa.

Joskus elämässä siis tapahtuu iloisiakin asioita. Tämä oli päässyt jo unohtumaan.

Tämä kaikki tulikin tarpeeseen. En tiedä johtuiko eilisestä “herkut hihaan”-sessiosta vai mistä mutta dreeninperskeles on taas aamusta asti tirautellut pitkin päivää suonesteitä. Kesken työpäivän ei ollut mitään mahdollisuutta töistä lähteä paikkauttamaan letkua sairaalaan – auto oli pajalla ja olisi sinne jäänytkin maanantai-iltaan saakka, jos minä olisin maannut letkuremontissa Taysissä. Mahdoton skenaario, koska vaimon pitää päästä autolla maanantai-aamuna takaisin työelämään kello seitsemäksi. Näin se aika rientää, nuorimmainenkin aloittaa perhepäivähoitoringissä.

Joten töiden jälkeen nyssellä Lempäälään hakemaan auto pajalta, renkaat soikeana paikallissairaalaan ruinaamaan tuffereita (lisää sidostarvikkeita, folks). Onneksi kaksi sirpsakkaa hoitajaneitiä olivat tilanteen tasalla ja varustivat minut melkoisen hyvin näillä näkymin edessä oleviin “rättipäiviin”.

Maanantai-aamuna sitten uusi tilannearvio. Jos tilanne ei ole korjaantunut, niin maanantaiksi mulle on varattu operaatioaika Taysin radiologille. Tarkoittaisi TAAS yhtä sairaalapäivää. En erityisemmin hekumoi tällä ajatuksella. Olisikos se sitten kahdeksas vai yhdeksäs kerta? Tuollakin rahalla olisi lennähtänyt pariksi viikoksi etelään.

Edelleen. Ihminen pystyy lentämään Kuuhun, lähettämään luotaimia toisiin aurinkokuntiin, mutta yhtä 15cm letkunpätkää ei saada pysymään keski-ikäisen miehen kyljessä tiiviisti kiinni. Ei vaan tajua, miksei. Poratkaa perhana vaikka kylkiluuhun reikä ja siihen läpivienti tai kirurginteräksestä sakkeli kiinni.

Bittersweet

Bussissa istuessa radiosta tuli Duran Duranin “Ordinary World”. Biisillä oli avioeroni jälkimainingeissa parikymmentä vuotta sitten aika tärkeä sija. Enää nuo vuosituhannen vaihteen tapahtuman eivät herätä mitään tunnevasteita eroon liittyen, mutta kertsi onnistui herättämään edelleen katkeransuloista kaihoa – ei enää päättyneen ihmissuhteen vaan syövän myötä jonnekin kadonneen normaalin elämän perään:

What has happened to it all?
Crazy someone say
Where is the life that I recognize?
Gone away

But I won’t cry for yesterday
There’s an ordinary world
Somehow I have to find
And as I try to make my way
To the ordinary world
I will learn to survive