Sankaritarinoita ja taistelutahtoa

Jo tuhansia vuosia sitten ihmiset kokoontuivat elävän tulen ääreen jakamaan tarinoita tuoreista ja menneistä sankariteoista. Nämä inspiroivat, kannustivat, vähimmillään viihdyttivät ja auttoivat iltaa kulumaan paremmin ja nopeammin. Vaikka eipä ennen vanhaan ajallakaan ollut niin paljoa väliä kuin nyt atomikellojen aikaan. Herättiin aamulla, käytiin nukkumaan illalla, elettiin ehkä kolmikymppiseksi kunnes kuoltiin pois, milloin sotaan, milloin nälkään, joskus muuten vaan.

Minä tarvitsisin oman sankaritarinani. Jonkin kimmokkeen “taistella” sisälläni asuvia näkymättömiä vihollisia vastaan. Puhun monikossa tarkoituksella. Kuvannettu kasvain on yksi.

Alkaa tuntua että hän on hankkinut kavereita tai punoo ainakin sensuuntaisia juonia. Tuskinpa muuten aamukipulääkeannostusta olisi pitänyt nostaa. En sitten tiedä kumpi on parempi: ottaa aamulla kerralla enemmän pitkävaikutteista kipulääkettä tietäen, että näennäisen rauhan alla kipua aiheuttavat mekanismit jatkavat toimintaansa vai napata läpilyöntikipulääke silloin kuin kipu iskee. Olla koko ajan vähän enemmän kolmiolääketokkurassa vai ottaa “piiskaryyppy” tarpeen tullen? (kädet tärisevät yhtä kaikki vielä viisi tuntia lääkkeen ottamisesta kuin rapajuopolla maanantai-aamuna)

Lopputulemahan on aivan sama. Kutsumaton vieras jyllää. Kipulääkintä on kuin maalaisi homeista seinää valkoiseksi. Maalin kuivuttua pinta on hetken kaunis, kunnes vihreä mätä alkaa taas puskea läpi. Tai kuin tunkea pää pensaaseen kuvitellen, ettei korppikotka näe sinua, jos sinä et näe sitä.

Miten yleensäkään syöpää vastaan “taistellaan”? Nostattava lause, mutta vähän ontto, kun sitä pysähtyy miettimään. Voimaannuttava se ei minulle ainakaan ole. ElämänHALU on koko lailla alhaalla, elämänVELVOLLISUUTTA sentään on vielä jäljellä. Ainakin tänään. Kuten eilenkin. Huomisesta ei vielä tiedä. Ei tämä päivästä päivään kärvistely minun tähänastista käsitystäni “Elämisestä” ainakaan vastaa.

Blogin levinneisyys ja lukijakunnan kasvu on muuten kaksiteräinen kirurginveitsi. Huomaan että olen alkanut itsesensuroida, koska tiedän lukijapiiriin kuuluvan läheisiäkin ihmisiä. Ihan kaikkia mustia ajatuksia ei viitsi sylkeä ilmoille. Anonyyminä olisi helpompi tilittää ja avautua täysin estoitta.
Kirurginveitsestä tuli mieleen – dreeni vaihdettiin torstaina jälleen kerran. Sen verran alhaalla oli veriarvot, että löivät kanyyliin ylimääräisen antibioottipurkin että operaatioon yleensäkään voitiin käydä. Edellinen dreeni kesti kiitettävästi toista kuukautta, nyt oli letku mennyt “kinkkiin” eli vääntynyt tukkoon. Tilalle radiologi tuuttasi paksumman 12-millisen, mutta jätti letkun kehon ulkopuolisen osan niin lyhyeksi, että pukeutuminen ja liikkuminen on mennyt todella mielenkiintoiseksi. Letkun näkyvästä kokonaismitasta on jo suhteessa niin iso osa jäykkää ja joustamatonta (lukitusmekanismi+korkki), että kaikki mekaaninen kontakti esim paidanhelmaan tai housunkaulukseen yrittää vääntää ja repiä letkun läpivientiä.

Selvisi syykin, mihin normaali puheääni oli kadonnut. Joku kortisonin aiheuttama sienitulehdus nielussa. Sytostaattien ihania sivuvaikutuksia.

Tietenkin letkun pää osoittaa suoraan maata (housunkaulusta) kohti. Tästähän seuraa helposti vihreää visvaa, vähän verta ja kirvelyä, ellet muista varoa koko ajan ja asetella letkunpäätä milloin minnekin pukiessa tai liikkuessa. Tirskauttelee mokoma vihreää päivittäin, toistaiseksi onneksi niin pieniä määriä etten vielä ole taipunut soittamaan aikaa uuteen operaatioon. Seuraillaan. Ainoa harrastukseni nykyään tämä dreenien vaihdatus. Ei halpa. Sataselta “jalat poikki” per kerta.

Inhorealismia

Dreenin vaihdon yhteydessä sain nauttia semmoisesta tosielämän horror-showsta, että vierestä katsellut Nalle Wahlrooskin olisi lahjoittanut kolmanneksen omaisuudestaan syöpätutkimukseen hetkeäkään epäröimättä, jos olisi sattunut paikalle. Vanhempi herrasmies, pisemmälle kehittynyt syöpä, kovat hoidot kesken. “Noutaja” (sängynkuljettaja) tuli hakemaan kuvantamiseen kun pahoinvointi iski. Molemmista päistä. Raakkuvaa huutokaariyrjöämistä, väliin tuskaista, limaista hengitystä, voivottelua jota täydennettiin “toisesta päästä” vessan puolella kahden hoitajan tuella. Pahemmaksi kuin nähdä koko show teki kuunnella sitä huonetta jakavan verhon takaa. Siinä ei ollut ihmisarvosta kuulkaa paljoa jäljellä. Vain tuskaa, nöyryytystä, äärimmäistä pahaa oloa, pelkoa ja ruumiineritteitä. Paljon eritteitä, päätellen hoitajien ja siivoojan dialogista. Tämmöisistä elämyksistä, rakas terve lukijani, pääset harvemmin nauttimaan.

Paino on tätä kirjoitettaessa -20kg syöpädiagnoosista. Jaksan vetää nolla leukaa ja tehdä 15 etunojapunnerrusta. Parhaina päivinäni 12 leukaa ja 100 etunojaa – nämä tosin huomattavasti nuorempana, mutta suunta alaspäin yhtä kaikki. Joka tapauksessa läskin ja elämänilon lisäksi miehestä on poistunut aimo annos lihasmassaakin.

Ensi viikolla jälleen lisää sytostaatteja. Tietää jaksamisen ja yleisen vireystilan dippaamista taas reiluksi viikoksi.

Pashaa pääsiäistä.

One thought on “Sankaritarinoita ja taistelutahtoa

  1. Melkein tuli itku silmään lukiessani huonetoverisi kunnosta. Raakalainen on tuo sairaus viedessään ihmisarvon rippeet. Kyllä tuli itku silmään myös itselleni silloin, kun äitiä saattelin viimeiselle matkalle syövän kurimuksessa. Oli kauheaa katsoa, kuinka aiemmin niin itsellinen ja reipas äiti (vaikka iäkäs toki oli, yli 70-vuotias) oli raihnainen, ihometastaasit olivat märkiviä, turvotus valtasi kropan ja lopulta hän makasi sairaalasängyssä vaipoissa voiden pahoin ja haukkoen henkeään tuumorimassan painaessa rintakehää ja keuhkoja. Ei tuota kukaan itselleen halua, ei lähimmäisilleenkään.

    Olen tosi monesti miettinyt itsekin sankaritarinoita ja puhetta syöpätaistelusta. Loppujen lopuksihan se nyt vain arpapeliä, kuka elää vielä vuosien kuluttua diagnoosista, kuka paranee ja kuka sitten lähtee nopeammin kuin ehtii laulaa “You suffer but why” -biisin. Itse ajattelen niin, että vakavan sairauden kohdatessa haluaa vain pitää mahdollisimman normaalista elämästä kiinni.

    Pahoittelen ajatusoksennusta, voisin jonkun vieraskynäkirjoituksen sulle paiskata läheisen näkökulmasta, jos vaan kelpaa. Äidin syöpämatka nimittäin teki minusta sekä asianmukaisen ja laadukkaan saattohoidon puolestapuhujan, että potilaan omaisten entistä suuremman huomioon ottamisen taistelijan: itse ainakin koin syövän olevan koko perheen sairaus.

    Edelleen jaksamista tielle, jolle et tahtonut mutta joka vain on pakko tallustaa, kun ei ole vaihtoehtoa. Onneksi sulla on vaimo ja paljon muuta tukiverkkoa!

Comments are closed.