Näkikö kukaan sen kuorma-auton rekisterinumeroa…

… jonka alle juuri jäin? Mitä hittoa oikein tapahtui?

Kelataanpa taapäin.

Viime torstaina oli KAR+E-sytostaatti-hoitojakso II, joka veti jo sekin veltoksi. Perjantai meni käytännössä nukkuessa eikä viikonloppunakaan isoja aikaiseksi saatu.

Tänään etäpäivä ja töitä nelisen tuntia, kun vaimon piti päästä hammaslääkäriin ja jonkun olla hakemassa nuorimmaista hoidosta. Peilikuva vessan peilissä näytti jotenkin oudolta, kun sitä sattumalta vilkaisin. Tukka on näköjään harventunut puoleen entisestä. Kalju tai parin millin sänki se on ollut tähänkin asti – mutta aikaisemmin tuuhea. Nyt kuin harva, laikukas sänkipelto. Aika karun näköistä. Harvasta pukinparrastakin 3/4 on valkoista karvaa. Kuin pula-ajan albanialainen joulupukki.

Väliruokaa koneen ääressä natustellessa muistui jälleen mieleen painon jatkuva laskusuunta. Päivällä soittanut sairaalan ravintoterapeuttikin kuulosti minusta snadisti neuvottomalta. Pyysi pitämään tarkkaa ruokapäiväkirjaa parilta päivältä, jonka lupasin yrittää toimittaa.

Yläselän kipuihin meni etäpäivän aikana kahvia kolme mukia ja läpilyöntikipulääkkeitä (Abstral 200 mikrogrammaa, vaikuttava aine fentanyyli, vahvaa kamaa) samaten kolme kappaletta, joka kertoo osaltaan kotitoimiston ergonomiasta. Osa menee varmasti kyllä hoidon ja syöpäläisenkin piikkiin.

Iltapäivän edetessä olo meni koko ajan oudommaksi. Jotenkin huimaantunut ja epämääräisen huono olo. Lapsia hoidosta hakiessa tuntui, että jalat eivät meinaa kantaa, kantoivat onneksi kuitenkin. Onneksi matkakaan ollut kuin vajaan kilometrin. Mukelo oli hoitotädin mukaan nukkunut ja syönyt hyvin, se lupaa yleensä hyvää loppuiltaa.

Then shit got weird

Kotona kakaralauman ruokkimisen jälkeen iskee jostain ihan ihmeellinen pelko- ja ahdistustila. Kuolemanpelko. Totaalinen, musta, limainen ja inhoittava hyökyaalto. Repivä, hakkaava itku. Tuntuu että luhistun kerta kaikkiaan, juuri tähän paikkaan. Että KuihtumisKuolema virnuilee nurkan takana pilkallisesti räkättäen. Kuin putoaisi mustaan, pohjattomaan kuiluun. Kaikki muutkin kuviteltavissa olevat pelot hyökkäävät kerralla kimppuun, raukkikset.

Sinä et selviä tästä, luuseri! Minä imen sinut kuiviin! Kaksikymmentä kiloa elämäniloa oli vasta alkua. Arkkuun pantavaksi en jätä sinusta kuin sotun loppuosan. Kohta et jaksa käydä töissä sitäkään vähää, sinut irtisanotaan tai ainakin tipahdat Kela-saikulle ja kuolette perheesi kanssa köyhyydessä! Muhahahah!

Yhtenä hetkenä hivuttava nälkä, seuraavassa sekunnissa tuntuu, että maha kääntyy ympäri ja kaikki sisuskalut lentäisivät suun kautta ulos kuin piirretyssä elokuvassa. Ei sentään oksenteluksi mennyt, luojan kiitos. Eipä sieltä varmaan sappinestettä ja pahaa oloa kummempaa varmaan olisikaan tullut.

Tässä vaiheessa vaimokulta oli onneksi ehtinyt töistä kotiin kaupan kautta. Tuonut potilas-yhteensopivaa ruokaa, johon lupaan perehtyä kunhan maailma ja olo normalisoituu taas. Yritän rauhoittua, joka onnistuukin jonkin ajan kuluttua. Halaamme pitkään, lohdutus ja lämpö tuntuvat hyviltä.
Rakastan perhettäni enemmän kuin koskaan.
Samaan aikaan pelkään tulevaisuutta enemmän kuin koskaan. Tuleeko tästä jokapäiväistä?

Olon tyynnyttyä päällimmäiseksi jää olo – mitä helvettiä itse asiassa äsken tapahtui? Tapoihin ei kuulu vetistellä, etenkään noin hallitsemattomasti. Eikä yksikään syöpälääkkeistä tai -hoidoista ole aiheuttanut likimainkaan noin huonoa oloa ennen tätä hetkeä.
Ilta jatkuu mitenkuten. Suihkussakäynti laukaisee aivan hillittömät kylmävapinat. Pelkään jo että hampaat hajoavat kalinaansa. Karvahattua, villasukkaa, lämpökerrastoa päälle niin nopeasti kuin voi. Kuumemittarin mukaan lämpötila kuitenkin alilämmön puolella, joten sairaalaan ei tarvitse lähteä. Ainakaan vielä.
Tästäkö ne oikeasti kovat ajat alkavat?

3 thoughts on “Näkikö kukaan sen kuorma-auton rekisterinumeroa…

  1. Moi,

    Uskon ja toivon että suunta on parempaan. Vihulainen tuskissaan kiukuttelee kun lääkkeet purevat.

    Oon muuten jättänyt kaffen kokonaan pois sytotablettipäiviltä kuin alkoi vapisuttaa ja huimata eikä uni tullut vaikka kahvi ois nautittu jo puolen päivän aikaan – vaihdoin peruskamomillateehen.

    Nyt on lääkkeetön viikko, kävin tyttären kanssa synttärilounaalla ja join tyytyväisenä ison kupin kahvia. Mutta mutta… en ollut ajatellut sitä, että sain aamulla lanreotidi-injektion (ymmärtääkseni voi vaikuttaa insuliiinin tuotantoon) ja kuinkas ollakaan, myöhemmin koiraa lenkittäessä (rauhallisesti kävellen) alkoi puolessa välin huipata ja tärisyttää. Kotiin päästiin ja olo helpotti kun nappasin kaurajugurttia kitusiin. Taitaa jäädä jatkossa kahvi kokonaan pois. Ja ei-sytoviikkoinakin frequent small meals.

    Muutoin mennyt ok, pientä kasvaimen ja metastaasien kutistumista todettu kuvista ja markkeriarvot laskeneet.

  2. Vaikuttaa hiukan paniikkikohtaukselta. Keho kaipaa rauhaa ja lepoa. Proteiinia ja tai hyvän laatuisia rasvoja energiaksi. Lisämunuaiset, jotka tuottavat kortisonia eivät taida näissä hoidoissa ehtiä tuottamaan riittävästi adrenaliinia. Omaa immuuni koetellaan, kun rikotaan syövän puolustusta. Rauhallista hengittelyä, meditaatiota, rentoutusta (löytyy netistä tai appsina). Helposti sulavaa ruokaa. 😶

  3. Jonkin aikaa jo olen juttujasi lukenut, hassua sanoa näin mutta kirjoitat erittäin viihdyttävästi ja terävästi, vaikka aihe on ihan kauhea.

    Noihin tunteisiin oli pakko sanoa, että tämmöisenä sosiaalialan hörhönä ajattelen olevan hyvä asia, että ne pelon ja ahdistuksen tunteetkin tulee ulos ja esille, kun olemassa kuitenkin ovat jossain taustalla. Aika rautahermoinen täytyisi olla, jos niitä ei lainkaan olisi. Parempi saada niitä ulos, kuin varastoida kehoon. Ihanaa, että sait halauksen ja lohdutusta. Joskus vahvan ja huolehtivankin on hyvä saada olla hellitty ja hoivattu.

    Toivottavasti syöpä ottaa parhaillaan kovista hoidoista oikein kunnolla selkäänsä ja vointisi kääntyy kohti parempaa! Hurjasti tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia sinulle!

Terveisesi Syöpäläiselle: