CT-kuvausta odotellessa

CT-kuvaukseen on nyt kolme päivää. Tuntuu että aika hidastuu, olo huononee taas, vaikka olinkin jaloillani melkein viikon verran ja töissäkin pari päivää. Osasairauspäivärahakauden alusta on pitämättömiä päiviä jemmassa, täytyy pitää nekin alta pois. Ei niitä kuitenkaan “mukaansa saa”.

Tänään onkin sitten ollut taas huonompi päivä. Yleinen heikkous ja sekava olo palasivat. Yöllä ei saanut nukuttua, ruoka ei joko maistu miltään tai sitten tosi oudolta. Kroppa joko kihelmöi tai on puutunut. Äänet kuulostavat metallisilta. Käsivarteen ilmestynyt tyhjästä iso verenpurkauma.  Käsissä vapinaa. Kadonnut painokin tuntuu palanneen lähinnä poskiin ja vyötärölle. Näytän lähinnä Masi Pallopäällä “Monsterit Oy”:ssä. Hengitys on astmapiipusta huolimatta vaikeaa. Hengitys rohisee, limaa on jossain mutta mitään ei irtoa.

Hitto soikoon. Taasko tästä tuli tällaista valitusta ja ininää? Olenko mä virallisesti jo antautunut sairauden edessä ja luovuttanut taistelusta?

Olisihan se ylevää toimia esikuvana kaikille syöpäsairaille ja jatkaa samalla linjalla kun sairauden alussa – mutta anteeksi vaan, ei minusta taida olla sankariksi. Ei kaikista ole. Wilco Johnson toimikoon esikuvana haimasyöpää sairastavista ja siitä toipuneista, osaa soittaa ja laulaakin.

Silloin alussa – ennen kuin sytostaattimyrkyt näyttivät todellisen karvansa – oli helppoa olla täynnä touhua ja tohinaa.

Kunhan kuvaus hoidettu alta pois ja lääkäri soittaa tuloksista – olivat ne sitten mitä tahansa – aion käydä pitkän ja syvällisen keskustelun tästä hoidosta. Joka puolelta selitetään “kuuluu asiaan koska sytostaatit”, mutta ei hemmetti, jos sama kehitys jatkuu, jokaisesta hoitokerrasta toipuminen vie toista viikkoa ja sinä aikana koko arki kaatuu vaimon niskaan.

Kolme lasta josta pienin on vauva. Yksinkö hänen pitäisi hoitaa päivästä päivään ja viikosta viikkoon kaikki päivätyöstä lasten- ja kodinhoitoon kun minä makaan oikeustoimikelvottomana sängynpohjalla?

Ei voi olla noin. Joku kompromissi tähän on löydyttävä.

Lopuksi kiitokset:

RT-56 Nokialle suurkiitos lahjoituksesta “taistelurahastooni”. Joka penni tulee tarpeeseen 🙂

One thought on “CT-kuvausta odotellessa

  1. Tere,
    Älä vaadi itseltäsi liikaa. Ei sinun tarvitse esikuva olla, vaikkakin olet todennäköisesti, näillä kirjoituksillasi, ollut monen syöpään sairastuneen tuntojen tulkitsija ja arkipäivän haasteiden kuvaaja. Ei se ole valitusta tai ininää eikä luovuttamista, se on syöpyneen elämää. Olet blogistina kertonut rehellisesti syöpään sairastuneen arjesta ja arjen haasteista. Se on oikeastaan enemmän kuin esikuvana oleminen ja siitäpä herää kysymys, voiko sairastuneilla varsinaisesti olla esikuvia, kun syövät ovat niin erilaisia ja kohtelevat isäntiään kovin eri tavoin. Toisilla on agressiiviset ja toisilla flegmaattiset salamatkustajat.
    Tärkeintähän kuitenkin on pitää itsensä sellaisessa kunnossa, että kroppa kestää hoitoja. Ei sitä tarvi yli-ihmiseksi ruveta, kunhan syö, juo, lepää ja tekee sen minkä jaksaa.
    Onneksi Suomessa ollaan syövästä parantamisen kärkimaita ja sosiaaliturvakin on huippuluokkaa. Se on epäreilua, että toisille tulee sytostaateista voimakkaita sivuoireita, eihän niitä kukaan halua. Toivottavasti sulle löytyy inhimillisempi lääkekombinaatio, jossa ei olisi ollenkaan sivuvaikutuksia, tai että ne olisivat minimaalisia.
    Tsemppiä lujasti, eikä periksi anneta, jaksaa jaksaa.

Comments are closed.