Kontrolli – osa II

“Mmm… donuts!”

Sain nukkua yön rauhassa kotona ja aamulla olin jo käskettyyn aikaan kolkuttelemassa Valssin röntgenosaston oven takana. Kaikki eteni taas vauhdilla, olin jo ennen yhdeksää kuvaushuoneessa. Hoitajien kanssa oli pientä epäselvyyttä siitä, jätetäänkö varjoainekanyyli kiinni käsivarteen vai ei. Selitin että vaikka keuhkoembolia olikin toukokuun lopussa havaittu, olen ollut kotihoidossa jo viikkoja. Akuutein vaihe hoidettiin TAYS:issa osastolla eikä minua tarvitse enää ottaa sisään tarkkailuun. Yhteisymmärrys löytyi lopulta, ei olisikaan hirveästi huvittanut juhannusta viettää sairaalassa. Itsenäisyyspäivähän siellä meni jo.

Jännitti ihan julmetusti. Sitä vaan ei voi olla miettimättä jokaista kipua syövän kautta: “Onko se levinnyt?” Samalla tuo veritulppa-asia tietysti. En ollut tajunnutkaan, miten vakavasta asiasta oli oikeasti ollut kyse. Röntgen-donitsin sisällä maatessani ja varjoainetta odotellessa sitä ehti taas miettiä kaikenlaista, aamulla otetusta rauhoittavasta huolimatta.

Kuvaus itsessään oli nopeasti ohi ja kevyttä kenttähuumoria hoitsujen kanssa heitellen sain passituksen yläkertaan odottamaan, että lääkäri ehtii tarkistaa kuvat. Vartin vartoilun jälkeen kävi kutsu ja tassuttelin valkotakin vanavedessä tuomiolle. Puhtaat olivat kuulemma palkeet, luojan kiitos. Kuvatulta alueeltakaan ei kasvaimia näkynyt. Syvä, puhdistava helpotuksen huokaus oli tosiasia.

Jos pitäisi arvata, niin todennäköisin hengenahdistussoireiden aiheuttaja oli siis ollut Afinitor. Olihan se sivariluettelossa listattukin, tosin sekä “jos saat niitä, soita heti 112” että “kuuluu yleisimpiin sivuvaikutuksiin.”

Hain Lempäälän apteekista tuota myrkkyä puolikkaalla vahvuudella. Nyt sitten popsitaan tätä ja -koetetaan kestää heinäkuun toiseen päivään asti. Silloin on seuraava lääkäri- tai tällä kertaa professori – tapaaminen. Samassa yhteydessä pitää selvittää monta asiaa ja ottaa tarvittavat laput siihen että pääsen hakemaan toista mielipidettä kehä-III eteläpuolelta.

Näin sydänyöllä sängyssä maatessani yritän pitää mielikuvitusta kurissa. Silti ohikiitävän hetken ajan jään haaveilemaan, jospa se paska kuitenkin olisi leikattavissa. Silloin olisi vielä toivoa normaalielämästä. Pääsisit töihin, ajamaan fillarilla. Ei enää jatkuvaa Kela-taksijonossa roikkumista. Ei enää vaatekaapillista lääkkeitä. Ei enää joka pennin laskemista. Pääsisit uimaan ja saunaan. Jaksaisit matkustella. Saisit nähdä  lastesi kasvavan ja vaimosi kaunistuvan. Elämään pientä keskiluokkaista elämää, kuten niin moni muukin. Elämää, jota et ennen sairastumistasi osannut arvostaa likimainkaan tarpeeksi. Sehän oli itsestäänselvyys. Joskus jopa tylsä.

Ei pitäisi päästää ajatuksia näille raiteille. Tiedän kertakaikkiaan liian vähän vastustajastani. On edelleen mahdollista, jopa todnnäköistä, että päiväni ovat jo luetut ja olisi korkea aika päivittää testamentti ja laatia ns. “bucket-list” asioista joita aiot tehdä, ennen kuin noutaja tulee.

SEIS! Nyt tälle haihattelulle pitää tulla stoppi, muuten en nuku koko ensi yönä.

Palataan maanpinnalle. Kotiin ruohikon leikkuuseen. Juhannuksena tulee grillivieraita, eikä tuota apilapeltoa kehtaa kenellekään näytellä. Vihdoinkin sentään satanut, että sen uskaltaa ylipäätään leikata. Keskisyke pysyi leikkuuoperaation ajan alhaalla, kiitos viileän kelin. Painoasiaan pitää ruveta kiinnittämään tietoista huomiota. Jostain syystä ruoka on maistunut viime aikoina aivan liian hyvin. Miksiköhän?