Kuolema

Jokainen tapaa sinut joskus, Kuolema. Tulit sitten mustassa kaavussa viikate luisessa kourassasi, aivoinfarktina, autokolarina. Kaikki syntyy ja kaikki kuolee. Aikanaan. Kuka tai mikä säätää perhosen viimeisen siiveniskun hetken, tontin nurkalla kasvavan koivun kaatumisen tai naapurin vaarin viimeisen henkäyksen ajankohdan vuoteessaan, en tiedä.

Sairastuttuani potentiaalisesti tappavaan sairauteen suhteeni sinuun on muuttunut peruuttamattomasti. Olet jotenkin enemmän läsnä. Et kurkistele ikkunastani, vielä ainakaan, mutta alitajunnassani aistin läsnäolosi paljon voimakkaammin  kuin ennen sairastumistani. Ikäänkuin katselisit minua päivittäin. Luulen joskus nähneeni vilauksen sinusta silmäkulmassani, mutta päätä kääntäessäni et ollut siellä.

Olen viettänyt lukemattomia tunteja elokuvia ja televisio-ohjelmia katsellen, jossa ihmiset kuolevat joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Ajattelematta asiaa sen kummemmin. Fiktioon osasin tietenkin suhtautua aikuisena fiktiona. Uutiskatsauksissa näytetyt kuvat nälänhädän näännyttämistä ihmispoloisista aiheuttivat toki erilaisen tunnereaktion. Mitä pienempi joukko ihmisiä kyseessä, sen vaikuttavampi tunnevaste. “Yksi kuollut on tragedia, miljoona tilastoluku”.

Elämäni aikana sinä Kuolema olet käynyt moikkaamassa minua kerran tai pari. Läheltä-piti -tilanteessa. Viimeksi pari vuotta sitten, kun väärä tilannearvio prätkällä oli johtaa minut vastaantulevan kaupunkimaasturin nokkakoristeeksi 160km/h kohtausnopeudella. Muistan valvoneeni monta yötä tapahtuneen jälkeen, tuijottaen makuuhuoneen kattoon ja miettien “se olisi voinut olla hetki, jolloin sinä loput.” Muistan kuinka kiitollinen olin onnistuneesta vastaohjausliikkeestä. Aika totisesti hidastui niiden sekuntien aikana. Oli pakko vetää pyörä tiensivuun ja täristä varttitunti, kun tajusin mitä oli tapahtua.

Ikääntyessäni olen nähnyt merkkejä kättesi töistä lähempänä ja lähempänä. Norjassa veit kaksi sukelluskaveria, Suomenlahdella yhden. Setiä ja enoja jo aikaisemmin, isovanhemmista viimeisenkin äskettäin.

Nyt  olet alullepannut tapahtumaketjun elämässäni, jonka päättymistapaa en vielä tiedä. Yritän olla ajattelemattakaan. Olet mahtava ja pelottava vastustaja. Minä vain yksi ihminen miljardeista. En mitenkään erityisen merkityksellinen, tällainen tuikitavallinen perheenisä. Kuitenkin tärkeä perheelleni ja harvalukuiselle ystäväjoukolleni.

Tiedän, etten ole sitä ansainnut aikaisemmalla elämälläni ja teoillani. Pyydän kuitenkin suosionosoitusta aikaisempien hyvien tekojeni tähden – niitäkin varmasti itsekkäiden ja ajattelemattomien vastapainoksi on.

Malttaisitko odottaa kohdallani noutoa edes siiheksi, että saisin nähdä nuorimmankin poikani sanovan ensimmäiset oikeat sanansa? Hän on nyt puolitoistavuotias. Kävelee jo. Tapailee ensimmäisiä sanoja. Ottaa minua etusormesta kiinni, kun sanon että “mennään ulos”. Jokeltelun keskeltä erotan jo sanojen siemeniä. Ne tuovat minulle paljon iloa.

Jos tämä ei ole ongelma, uskallan mitä nöyrimmin koetella suosiosi rajoja. Haluaisin myös nähdä, minkälaisia tyttöystävän vanhin poikani tuo kotiin “näytille”. Soisin näkeväni keskimmäisen poikani ensimmäiset murrosiän finnit. Toivoisin voivani istua harmaantuneena (parta on jo harmaa, kiitos sytostaattien) lasten lennettyä pesästä sohvalla ja pitää kaunista vaimoani kädestä ja nauttia hänen hymystään joka valaisee koko huoneen.

Mutta kuten sanottu – your call, not mine.

Jään odottamaan tapaamistamme. Sitä odotellessayritän nauttia jokaisesta hetkestä ja päivästä, jotka ennen väistämätöntä minulle suot.

6 thoughts on “Kuolema

  1. Juuri ystävän hautajaisista tultuani luin tämän koskettavan viestisi. Puhuin hänen kanssaan juurikin näistä asioista hänen ollessa saattohoidossa. Hänkin oli todella iloinen niistä jäljellä olevista päivistä kun pystyi toimimaan ja olemaan lähes kivutta. Muutahan ei voinut enää tehdä.

  2. Koskettavia ajatuksia, joita itsekin on tullut mietittyä, välillä hyvinkin paljonkin. Me ei kukaan tiedetä huomisesta, kenelle se tulee – ja kenelle ei. Ja millaisena se tulee. Mitä sellaista yllättävää elämä tarjoilee, jota ei koskaan olisi kuvitellut omalle kohdalle tulevan vastaan. Tää on ihmisen osa. Hienoa, että haluat ja jaksat jakaa ajatuksiasi ja kuulumisiasi.

  3. Pysäyttävää tekstiä. Osaat kirjoittaa hyvin. Ainoa kohta mikä minulla särähti oli ensimmäisen tyttöystävän esittäytyminen. Toivottavasti mahdollinen poikaystävä on yhtä tervetullut. Stereotypioita on monenlaisia ja tämä on yksi sitkeimmistä. Terv; Sanna (nipottaja)

    1. Lapsenlapsia ajatellen tyttöystävä on toivotumpi vaihtoehto kuin poikaystävä, mutta meille vanhemmille on kuitenkin tärkeämpää että lapsi on onnellinen. Jos kumppani löytyykin parfymoidun sijasta karvaisemmasta kainalosta, so be it. Isän- tai äidinrakkautteen se ei vaikuta tippaakaan 🙂

      1. Juuri näin! Sydämestäni toivon, että kaikki esittämäsi toiveet toteutuu❤️ S

Comments are closed.