Heijasteita

Sanotaan, että yhden perheenjäsenen sairastuessa sairastuvat muutkin. Olen havainnut tämän pitävän paikkansa niin lasten korvatulehduksissa kuin omassa perussairaudesssakin. Läheisen kärsimys ei voi olla vaikuttamatta niin pienessä yhteisössä kuin mitä esimerkiksi perhe on.

Jokainen perheenjäsen on kuitenkin yksilö ja kohtaa sairastumisen eri tavalla. Indeksipotilas – tässä minä – on tietysti kaiken keskiössä. Kamppailee aluksi ymmärtääkseen mitä tapahtui. Ensimmäinen reaktio on epäusko ja kieltäminen. “Eihän näin voi tapahtua, ei minulle!”

Perheen toinen aikuinen eli hoitovapaalla oleva aviovaimo sai tietää asiasta ensimmäisenä “ulkopuolisena”. Otti sen hyvin, järki-ihminen kun on. Havaitsin kyllä sen ilme- ja elekielestä, että oli viesti oli tullut perille ja säikäyttänyt pahasti.

Lapset ottivat uutisen sitten ikävuosiensa edellytyksin. Esikoinen selvästikin tajusi, että jotain vakavaa on tapahtunut. Keskimmäiselle asia ei oikein tuntunut uppoavan, vaan mielenkiinto siirtyi pian läksyjen tekoon ja koulupäivän tapahtumien kertaamiseen. Nuorimmainen – ikää alle vuosi – taisi todeta “goog” ja jatkaa Duplo-palikoiden tutkiskelua.

Yritin luonnollisestikin vaimon kanssa sokeroida viestiä lasten suuntaan. Missään vaiheessa ei esimerkiksi mainittu kuolemaa tai sitä, että tämä sairaus saattaa tehdä heistä orpoja. Mitäpä hyötyä tuollaisesta dramatisoinnista ja pelottelusta olisi ollut. Meidän tehtävämmehän vanhempina on suojella pieniämme painajaisilta, ei aiheuttaa niitä.

Melko pian huomasin esikoispoikamme järkyttyneen syvästi, ehkä syvimmin tästä uutisesta. Hän alkoi viipyä vessareissuilla pisempään ja pisempään. Valitteli usein vatsavaivoja. Projisoi selvästikin minun sairauteni oireita itseensä. Kysyikin useaan otteeseen “miksi minun vatsani on kipeä, voiko minullakin olla syöpä?” Vaatii runsaasti vakuuttelua ja lohduttelua tilastojen kera, että pikkukundi malttoi hieman rauhoittua. Otti silti ensimmäisestä illasta lähtien tavakseen  tulla toivottamaan minulle sairasvuoteelleni hyvät yöt, kauniit unet sekä antamaan suukon. Sama mies, joka päiväsaikaan heitteli minua esineillä, jos uskaltauduin rajoittamaan Pyhää Peliaikaa!

Talous

(soitto alkaa n. 1:08 kohdalta)

Lähtötilanteessa pelinappulat eivät olleet häävit. Vaimo hoitovapaalla. Itse yritin sitkistellä töissä kuukaden pari, kunnes kiputilanne pakotti heittämään rumpukapulat nurkkaan. Liiton sairauspäivärahoilla pääsi alkuun ja ehti kerätä vähän voimiaan vuodenvaihteen molemmin puoliin. Tämän jälkeen osasairauspäiväraha, 50% työajasta ja alennetulla palkalla takaisin sorvin ääreen.

Tilannetta vaikeutti oleellisesti monikin seikka. Poissaollessani organisaatio oli käynyt läpi jälleen yhden perusteellisen organisaatiomuutoksen. Olin tullut taloon vajaata vuotta aikaisemmin, jäänyt ainoana osastoni uutena edustajana Tampereelle kollegojen asettuessa Helsinkiin. Mentoria ei kukaan osoittanut, vaan perehtyminen ja perehdyttäminen jäivät omille hennoille harteilleni. Töihin palattua työpöydältä löytyi valtava määrä täysin uusia, vieraita asiakkuuksia. Tämä seikka yhdistettynä siihen, että sairaus nakersi koko ajan jaksamistani ja voimiani ajoi minut ennen pitkää umpikujaan. Oli myönnettävä lähimmälle esimiehelle se seikka, että nykyiselläni en selviäisi työtehtävistäni. Eräs vaikeimmista keskusteluista, joita olen ikinä joutunut käymään.

Tuo prinssi miesten joukossa ymmärsi palautekeskustelussa julkituomani huolet. Sovimme järjestelystä, jossa siirtyisin vapaaehtoisesti määräajaksi level2- tuesta level1:lle, hoitamaan mm. entisen “omistajani” asiakkuutta.
Näin päästiinkin toista kuukautta, kunnes sairaus ja hoidot ottivat taas takapakkia kaataen miehen reporankana sänkyyn. Tällä kertaa oli katsottava “Medusaa silmiin” ja myönnettävä voimattomuuteni ja voimavarojeni rajojen tulleen vastaan. Molemminpuolinen keuhkokuume saattoi vaikuttaa asiaan. Työpäivän viimeisten tuntien kuluessa askel muistutti jo katkokävelyä, portaiden nousu onnistui vain kaiteesta kiinnipitäen ja jokainen irtonainen hetki jota ei ollut pakko seistä tai kävellä, istuttiin.

Josta pikakelaus tähän hetkeen.

Näemmä tämän sairauden kanssa on mahdollista “elää”. Ei entisenkaltaista täyttä elämää, mutta kuitenkin niin että mukana olo tuntuu mielekkäältä. Hymykin on vahingossa saattanut eksyä suupieleen, jos ei varaansa pidä.

Iso kiitos kuuluu luonnollisestikin vaimolle. Hän ei ole ollut kirjaimellisesti potkimassa minua itsesäälin suosta ihmisten ilmoille, mutta omalla esimerkillään velvoittanut ja innoittanut osallistumaan arkeen voimieni mukaan. Ei mielialaa ainakaan huononna se, jos koti ja piha ovat kunnossa. Eikä kukaan tai mikään estä joskus rikkomasta iltarutiinia vaikka konserttiin menemällä, jos lastenhoitaja on saatu järjestettyä. Ei sairautta tarvitse KOKO AIKAA ajatella. Ei se sillä tavalla parane.

Eräänä päivänä meidän kaikkien tulee kuolla. Kaikkina muina meidän ei pidä.

3 thoughts on “Heijasteita

  1. Tsemppiä sinulle. Jospa siltikin on vielä mahdollisuus päästä möröstä. Ja jos ei saa täydellistä tulosta eli ei parane, mutta voi elää niinkuin kroonisen sairauden kanssa, niin parempi yrittää sopeutua tilanteeseen mottolauseen mukaan: life is not about waiting for the storm to pass…it is learning to dance in the rain. Helppo neuvoa tietysti, mutta tiedän, että se toimii. Toivon sinulle ja perheellesi iloista päivää.

  2. Aivan über virke päättää sun elämänmenokatsauksen, se sopii niin upeasti omaankin ajatusmaailmaan. \o/

  3. Rupesin lukemaan blogiasi, kun itsellä todettiin täysin yllättäen aivosyöpä 2kk sitten ja sitä leikattiin, mutta sairaus on ennen pitkää uusiutuva eli parantumaton. Blogisi on mahtava! Tykkään tyylistäsi, rehellisyydestä ja toivon sulle hyvää vointia, toivoa ja elämäniloa! Ajattelin myös mainita sinusta yläkerran herralle.

Comments are closed.