Toipilaana

Nyt ollaan oltu paikallissairaalasta kotona jokunen päivä. Hetkittäin tuntuu, että voimat olisivat pikkuhiljaa palailemassa. Todella hi-taas-ti, mutta kuitenkin hetkittäin tuntuu, että olo on reippaampi kotiutumisen aikaiseen tasoon verrattuna.

Jotkut arkitoimet vaativat ulkopuolista apua, kuten ruohonleikkurin käynnistys. Tätä hieman hävettää kertoa. Ruohon leikkaaminen on kuitenkin Miehen hommaa, ihan kuten autotalli on Miehen valtakunta. Vaan ei auttanut. Uusi leikkuri heittäytyi hankalaksi, ryypyllä kävi 5-10 sekuntia ja sitten hyytyi. Revin käynnistysnarua hampaat irvessä ja alaselkä huusi hoosiannaa. Lopulta oli pakko antaa periksi, alaselkä ja kyljet kuin pesäpallomailalla hakattu. Nöyränä käännyin Vaimon puoleen. Hänen suosiollisella avustuksellaan rakkine saatiin lopulta käymään ja pääsin nilkkaan asti kasvaneen viheriön kimppuun. 55 hikistä minuuttia myöhemmin homma oli saletissa ja nurtsi nurin. Vilkaisu rannesykemittariin: keskisyke 102. Alkaa mennä oikeaan suuntaan, vaikka pikkuisen liian korkea tuokin sykelukema.

Sairastamiseni näkyy kodin arjessa yllättävällä tavalla. Pojat osoittavat kaikki avunpyynnöt äidilleen. Rouvalla on jo korvatulehdusta poteva 1+ vuotias jatkuvassa kannossa, natiainen huutaa tietenkin naama punaisena non-stop. Hetken ihmettelin pikkujätkien pelisilmän puutetta, mutta sitten valkeni: olen kuluneen vuoden aikana ollut pitkiä aikoja sairaalassa tai muuten vaan poissa pelistä, yleensä reporankana sängyssä. Pojat ovat ilmeisesti tavallaan unohtaneet olemassaoloni. Vislasin tilanteen poikki ja selitin rauhallisesti että “ukot hei, teillä on kaksi vanhempaa – ei äitiä tarvitse kaikella vaivata, kyllä isäkin jotain osaa ja tietää.” Tämä viesti piti toistaa vielä monta kertaa mutta nyt alkaa tukipyyntöjä tipahdella jo minullekin.

Nesteyttäminen on kyllä p*rseestä. Taustaa: joudun taannoin järjettömäksi kohonneen leposykkeen takia kolmeksi päivää paikallissairaalaan. En ollut ensin uskoa lääkäreiden diagnoosia “elimistö kuivunut ja liian alhainen hemoglobiini” mutta parin punasolupussin ja useamman suoneen tiputetun nestelitran jälkeen oli pakko uskoa että lekuri tiesi mistä puhui. Sekä lepo- että rasitussyke tipahtivat selvästi. Haasteeksi kotona jäi riittävän nestemäärän imaileminen entistä pienempään mahalaukkuun (mahalaukkua pienennettiin kasvaimen poistamisen yhteydessä) niin, että sinne mahtuisi päivän aikana riittävästi ravintoakin. Rupesin laskemaan juotuja nestemääriä. Pari ensimmäistä päivää en saanut alas 1,6 litraa enempää. Kolmantena päivänä tulos oli jo 2,2 litraa. Ihmetyttää hieman mihin se neste menee. Käyn vessassa vain 2-3 kertaa päivässä eikä virtsaa tule mutulla mitattuna kuin murto-osa tuosta. Sairaalassa ollessa mitattiin ultraäänimittarilla jäännösvirtsan määrä – rakko näyttäisi tyhjenevän normaalisti. Tätä tarvii seurata.

Muuten tätä kirjoitettaessa olo varovaisen positiivinen. Snadisti jännittää 4.10. oleva kuvaus, jossa sitten nähdään jäikö leikkausessa syöpäkudoksesta jämiä jonnekin.

Huolehtikaa itsestänne ja rakkaistanne t Syöpäläinen

3 thoughts on “Toipilaana

    1. No ei se varsinainen leikkuu ole tasamaalla kävelyä kummempaa. Meillä piha on ihan tasainen, onneksi. Koneen käyntiin nykimisen olisi kieltämättä voinut jättää terveemmille ihan alusta lähtien. Se vaan yleensä käynnistyy helposti joten siksi jäin nykimään sitä käyntiin..

  1. hienolle kuulostaa! Peukut pystyssä tuon kuvauksen suhteen.

Comments are closed.