Onneksi en asu Amerikassa

HUS muisti sitten laskulla sairaalakäynnistä. Lasku sisälsi 13 päivää jotka jakautuivat seuraavasti: 1 yö potilashotellissa, haiman whipple-leikkaus syöpäkasvaimen poistamiseksi, 7 vrk teho-osastolla, 6 vrk normaaliosastolla.

Grand total: 232, 70 EUR

Melko “kallista”, eikö? En osaa edes kuvitella, montako nollaa laskun perässä olisi ollut jos oltaisiin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tunnustettava on, että hoitomaksuni on alennettu, koska minulla täyttyi n. 600 euron vuosittainen hoitomaksukatto jo ennen juhannnusta. Kun miettii miten paljon resursseja yhteen mieheen oli kiinnitetty – parhaimmillaan saattoi olla neljä hoitajaa plus lääkäri kimpussa – niin ei tuosta päivää kohti todellakaan paljoa tule hintaa – 17,90 EUR. Ja hoito oli äärimmäisen ammattitaitoista ja ystävällistä. Toimitinkin Espoossa asuvan velipoikani kautta sekä teholle että osastolle M13 isot suklaarasiat kiitokseksi.

Ai ai

Pirullisen hitaasti tämä toipuminen etenee. Se ruohonleikkaus viime sunnuntaina oli selkeästi virhe – yliarvioin voimani. Kädet – eritoten kämmenet, lantio ja selkä ovat edelleen kipeät. Selkeästi rasituspohjaista lihaskipua joka ei vaan syystä X mene pois. Ihmettelen tätä hieman. Jos menin punttisalille vaikka vuoden tauon jälkeen ja reuhdoin oikein huolella, tuloksena oli samantapaiset kivut mutta ne hellittivät yleensä kolmantena päivänä. Nyt eletään jo viidettä päivää rasituksen jälkeen eikä merkkiäkään että hellittäisivät. Katsellaan nyt viikonlopun yli ja mietitään maanantaina, onko syytä konsultoida lääkäriä. Mitään muita oireita ei ole ilmaantunut,  en epäile tikkien repeilyä tms. Verikokeiden mukaan toipuminen kyllä etenee, esim hemoglobiini on noussut viime sairaalakeikan jälkeisestä 102:sta > 117.

Venlaflaxin-lääke toimii selvästikin kipua lievittävänä, mutta sen yhdestä sivuvaikutuksesta en pidä. Sähköiskumaisesta raajojen nytkähtelystä, joka ilmenee lähinnä nukkumaan mennessä. Pari kertaa on meinannut sängyssä maatessa sylissä ollut läppäri lentää ns. yli laidan, kun toinen käsi heilahtaa varoittamatta, ikään kuin sähköä saaneena. Well, harvassapa ovat ne lääkkeet, joissa ei sivuvaikutuksia ole. Muistan törmänneeni särkylääkkeeseen, jonka sivuvaikutuksiin oli listattu mm. päänsärky…

Snowfall

Tämä mm. HBO:lla näkyvä sarja koukutti kerrasta, enkä millään malttaisi odottaa ensi vuonna ilmestyvää kolmatta tuotantokautta. Sarja sijoittuu vuoteen 1984. Päähenkilö on nuori South Centralissa asuva musta Franklin Saint, joka yrittää hankkia sivutuloja myymällä marihuanaa. Jossain välissä “nappikauppa” alkaa turhauttaa kunnianhimoista päähenkilöä ja hän päättää kokeilla onneaan kokaiinikaupassa. Yksi asia johtaa toiseen ja liiketoiminta alkaa kasvamaan. Saatuaan vinkin crack-kokaiinista bisnes lähtee rakettimaiseen nousuun – mutta herättää samalla lainvalvojien, kilpailevien kauppiaiden ja lähiseudun jengien kiinnostuksen.

Tuntemattomilla mutta pätevillä näyttelijöillä roolitettu sarja vie mennessään. Väkivaltaa on suhteellisen paljon muttei häiriöksi asti. Suosittelen lämpimästi.

16 thoughts on “Onneksi en asu Amerikassa

  1. Hei,

    itse muutaman ison leikkauksen kokeneena luin sinun ruohonleikkuupäivityksen todella hämmästyneenä, kun alle kuukausi omien operaatioiden jälkeen itselleni ei todellakaan tullut mieleen isot, pitkäkestoiset ponnistukset. En olisi vaan pystynyt.
    Mutta ajattelin että olen vanhempi ja arvet eri kohdissa sun muuta, mistä sitä tietää miten muut toipuu.
    Tämän postauksen luettuani ajattelin, että ehkä ero onkin siinä, että vaadit itseltäsi todella paljon ja ehkä liikaa. Kun kroppaa ei voi pakottaa, ja siinä missa terve voi mennä läpi harmaan kiven kannattaa sairaan miettiä kaksi kertaa ennen kuin yrittää.

    Tämän viisastelun jälkeen muistin itseni hoitojen päättyessä, tilanteessa, jossa alkoi varmistuia että tämä kaikki voisi lopulta päättyä. Olin kuin laitumelle päästetty kanttura, ja sähläsin vaikka mitä, fyysisestikin. Malttia puuttui siis minultakin. Joten älä tee niin kuin minä tein, vaan tee niin kuin sanon:

    anna kehollesi aikaa toipua isosta leikkauksesta. Se ei ole viikkojen asia, vaan kuukausien. Kun arpi paranee, ollaan vasta alkuvaiheessa. Täysin ei sekään ole kypsynyt ennen kuin parin vuoden päästä kertoi ihotautilääkäri. Yhtä kauas voi olettaa ison leikkauksen aiheuttavan asioita, peruskunto ei palaudu hetkessä.

    Toinen juttu on sytostaattien pitkäaikaisvaikutukset. Niitähän on monenlaisia, mutta ilmeisesti kaikkia yhdistää soluvauriot ja erilaiset neurologiset vaikutukset. Asioihin perehtynyt neurologi puhui 3-5 vuoden ajasta, jolloin voivat vaikuttaa kehossa esim vireystilan säätelyyn. Omista hoidoista jäi neuropaattisia vaurioita, ja niihin liittyviä kipuja, jotka vielä puolitoista vuotta hoidoista tuntuvat. Uskon toipuvani, mutta ei ole mikään pikamatka syöpähoidoista toipuminenkaan.

    Minunkin on ollut vaikea hyväksyä sitä, että toipuminen on hidasta. Tuntuu että elämästä pitäisi niin kaikkeen saada palata ja nopeasti. Ja kehon pitäisi jaksaa taas kuin ennen sairastumista. Ja toki vähitellen olen paljon taas saanut takaisin, mutta erilaiset kivut ja ennen kaikkea väsymys on kyllä ollut pitkään läsnä. Menee vähän aaltoina tämä. Ja välillä päätän itselleni aivan liian kovia treeniohjelmia esim, ja ketuttaa melkoisesti kun ei vain pysty.

    Se mihin en myöskään ollut valmistautunut on kuinka kova psyykkinen juttu tämä on.
    Kun hoitojen ja leikkausten ajan oli alistunut kaikenlaiseen kovaan kohteluun ja yrittänyt jaksaa kaikkea surkeutta, niin ei ollut tilaa kaikkia tuntoja kohdata. Tulevat kun niille on tilaa.

    Telkkarissa tulee sarja Peltsin kovasta vuodesta, jossa toimittaja meloo, ui ja pyöräilee. Niin oli miehekkäänä siinä, puheissa ja teoissa. Mutta mitenköhän Peltsi jaksaisi syöpähoidot? Entä leikkaukset ja muut ? Kun ei voi heittää kesken, levätä eikä saunoa, jos mieli tekisi pitää vähän taukoa.

    Itse pidän meitä suurin piirtein järjissämme sairaudesta selvinneitä todellisten koettelemusten tuntijoina. Todellista itsetuntemusta syntyy, kun joutuu kohtaaman kivun ja kuoleman pelon, joita ei voi valita pois.

    Sinä olet vielä tuore jäsen tässä arpisten veljes- ja sisarkunnassa, kuten minäkin. Ajattelen, että näitä arpia voi kantaa ylpeänä ja onnellisena. Olin onnekas kun selvisin. Olen ylpeä että jaksoin, että olen tässä. Ja olen kiitollinen, että minun kohdallani hoito onnistui. Itse olen myös vähän hämilläni, vaikka työhön paluustakin on jo yli vuosi. Tunnen etten ole entiseni, enkä oikein vielä tunne tätä uutta, arpista minää. Fyysisesti uskon vielä toipuvani lähes täysin, jahka tavallista nopeammin ja totaalisemmin tapahtuva väsyminen vielä lisää hellittää. Mutta tämä psyykkinen muutos on varmaan vielä suurempi. (Seurantatarkastukset ovat omanlaisensa koitos nekin, ja siksikin mielen kanssa on tehtävä työtä.)

    Hyvää jatkoa sinulle Syöpäläinen, matkalla kohti aikaa kun saat tuon nimen kokonaan jättää taaksesi. Tuli pitkä kommentti, mutta matkaasi seuranneena muukalaisena halusin jatkaa jotain tuntoja ja ajatuksia kanssasi, jos niistä jotain hyötyisit. Kaikkea hyvää!

      1. Karkasi vähän juttu, sorry siitä, pinnassa yhä näköjään on asioita minulla. Mutta ihan käytännön juttu: tuohon maitohappojuttuun olen törmännyt sutojen sivuoireena, kuullut muilta ja itselläni portaissa ym muissa nousuissa. En tiedä tarkemmin, mutta jotenkin liittyy sytojen aiheuttamiin asioihin kehossa, joten siksi lepo ei pelasta vaivalta. Kysele hoitavalta taholta ja jaa tietoa jos saat.

  2. Sillä sinun elimistölläsi on nyt paljon mutakin kuin maitohapot huolena, eiköhän nekin siitä katoa pikkuhiljaa. Normaalisti jatkat treeniä, joka auttaa, nyt et voi tehdä sitä mistä tulikin.

    Selvää malttamattomuutta aistittavissa ja ihan normaaliahan se on kunhan kumminkin maltat olla rehkimättä.

    Oletko Catasrtrophen katsonut, jos et niin suosittelen – sen on Areenassa kokonaan. Tsemppiä edelleen!

  3. Paljon pienemmistä jutuista, esim. tyräleikkauksista, annetaan viikkoja kestävä sairasloma ja kielletään nostelemasta maitopurkkia painavampia…. just se riuhtaiseva ote, mitä teit heti vereslihalla olevalla sisälmystölläsi, oli paha. Soso. Mutta senhän sinä nyt tiedät. Olin itse 8 kk sitten vatsanpienennysleikkauksessa, mikä tehdään tähystäen, ja voipojat, miten oli sisuskalut kipeenä! Eikä sitä voi mitenkään verrata sun sisällönmuokkaukseen. Kyllä se perheesi jaksaa odottaa, että tervehdyt – pitkässä juoksussa yksi vuosikin on lyhyt aika, vaikka muistoihin jääkin vedenjakajaksi.

    1. Eniten tässä tosiaan ihmetyttää että miksi tämä rasituskipu ei häviä ollenkaan kun ennen riitti ensimmäisestä sika-jalkatreenistä palautumiseenkin kolme päivää ja nyt viidessä päivässä ei helpota paljon kevyemmästä rasituksesta ollenkaan…

  4. Sairaalakuluista tuli mieleen tyttären reissu Ruandassa, jossa osa tiimistä joutui sairaalaan vatsataudin vuoksi. Toinen oli nesteytettävönä yhden yön ja ulostenäyte myös tutkittiin. Hintaa lystille tuli 88$ maassa, jossa taksimatka maksaa 3$. Jännittävän tästä kokemuksesta teki puuttuva 8$, jonka vuoksi potilaan omaisuus takavarikoitiin ja hänet passitettiin pankkiin hakemaan puuttuvat rahat – tippaletku vielä kädessä kiinni. Kun hän ihmetteli, että millä hän nyt pankkiin täältä lähtee tippaletku kädessä, niin hoitohenkilökunta ehdotti, että mopotaksin kyydissä…

    1. 😀 Kuvittelen mielessäni näkyä, jossa toinen on sairaalapyjamassa, tippa-iitan kanssa keskellä yötä pankkiautomaatilla jossain jumalan selän takana… 😀

  5. Well, eikö ne siellä Amerikan ihmemaassa ensimmäisenä kysy vakuutusta, jos vaikka menee sairaalaan pää kainalossa? Näin kuitenkin kertoo Wikipedia: “Yksityiset ja julkiset sairaalat ovat lain mukaan velvollisia hoitamaan kaikki hätätapaukset, mutta akuutin hengenvaaran poistuttua hoitovelvoite lakkaa”.

    Kaikkea hyvää toivotan sinulle edelleen.
    Ps. Ei nurmen leikkuu vaan se koneen repiminen käyntiin… vältä sitä.

  6. Ah, helvetin hyvä että vinkkasit että Snowfallia on tullut lisää, katsoin heti 2 jaksoa eilen illalla.
    Voimia toipumiseen ja otappa rauhallisesti, työnnettävät ruohonleikkurit sikseen!

  7. 1963 syntyneen isäni kaksi kuukautta sitten haimasyövälle kolmen vuoden sairastamisen jälkeen menettäneenä, täytyy heti tokaista, että teissä on sekä sairaus että luonne samaa kaliiberia 🙂

    Isällä kävi huonommin (tai helpotukselta se enää näin lopuksi aikuisen lapsen silmin tuntui), kun ei koskaan voinut leikata hänen syöpää, mutta ensimmäiset kaksi vuotta erilaiset hoidot pitivät sen kurissa. Kunto kuitenkin vääjäämättä menee huonommaksi hoitojen vuoksi, mutta metsästettiin yhdessä ja isä rassaili autoja ja kävi ralleissa töissä aina kevääseen asti. Sen jälkeen tuli sairaalabakteeria ja vaikka ja mitä, jonka jälkeen kunto alkoikin hiipua. Luultiin, että lähtö olisi jo silloin keväällä, mutta vielä meni puoli vuotta ennen kuin syöpä levisi – siitä sitten 2kk meni kunnes nukahti pois. Vielä viikko ennen kuolemaansa teki itse kaiken mitä kykeni, mutta sitten kunto romahti ja meni nopeasti. Sai onneksi lähteä kotona vaimonsa (äitini) syliin rauhassa juuri niin kuin halusi, nopeasti, järki koko ajan kuitenkin leikaten ja sai järkättyä kaikki maalliset asiat.

    Jäämpä seurailemaan elämääsi ja tutkimpa blogin alusta asti. Heräsi mielenkiinto tähän haimasyöpään, sitä on nyt viime aikoina tullut todella paljon juuri päälle viisikymppisille.

    Tsemppejä tai jaksamisia taisteluun en toivottele. Hyviä päiviä ja virkeää mieltä sitä vastoin!

  8. Laura: No tämähän kommenttisi se piristääkin sairastunutta! 😒

Comments are closed.