Tukisukkia ja karvahattuja

Tämä opiaatti-kipulääkityksen purku on muuten yksi pirunmoinen riesa. Yksi kolmesta päivittäin käytettävästä kipulääkkestä on saatu pienennettyä jo puoleen annokseen, mutta tätä vauhtia kuluu vuosi, ennen kuin pääsen viimeisestäkin myrkystä eroon.

Jokainen päivä alkaa samalla tavalla. Avaat silmät aamuviideltä ja toteat, että “huomenta maailma, jokaiseen luuhun ja niveleen koskee, taas.” Keräilet itsesi irvistellen sängynpohjalta ja nilkutat lääkekaapulle hotkaisemaan aamulääkeannoksen. Köpötät pimeässä olohuoneen sohvalle ja heität pitkällesi odottamaan että vaikutus alkaisi tuntua. Myrkyn levitessä kroppaan olo alkaa helpottua ja pian pystyy liikkumaan suunnilleen normaalisti.

Pitkin päivää saan ajoittain nauttia muista vieroitusoireista, riippuen siitä missä vaiheessa annoksen pienennys on. Hillitön palelu, vuotava nenä, pakottava tarve kiemurrella ja raapia itseään. Oireet ovat vahvimmillaan iltapäivästä ja alkuillasta, muutamaa tuntia ennen päivän toisen lääkeannoksen ottamista. Googlatessani aiheesta osuin suomenkieliselle sivustolle, jossa sekakäyttäjät vertailevat päänsekoituskokemuksiaan. Useammassakin ketjussa vallitsi konsensus siitä, että oksykodonista vieroittautuminen on äärimmäisen keljua hommaa.  Tämän kokemuksen perusteella en ole täysin eri mieltä. Neuvo: älä käytä, ellei ole Pakko.

Hatunnoston paikka

Entisen työkaverin päästä löytyi yllättäen kasvain. Suunnilleen samanikäinen perheellinen, urheilullinen, perusterve mies. Kasvi kaivettiin pois onnistuneesti, mutta lääkärit varoittivat että kävelytaidon palaamiseen saattaisi kulua vuosi. Arvatkaa kauanko meni? Kokonaiset kolme päivää. Elinikäinen kamppailu-urheiluharrastus palautti siihen investoidut tuhannet harrastustunnit kerralla takaisin. Erinomainen motoriikan ja tasapainon hallinta auttoivat taatusti. Tuskinpa periksiantamattomasta luonteestakaan haittaa oli. Ei voi kuin ihailla ja lähettää terveisiä! Olemme alustavasti suunnitelleen Pirkan Pyöräilyä ensi keväälle.

Vakavaako?

Viime ct-kuvassa maksassa havaittiin maksasta pari epäselvää löydöstä. Reilun kuukauden ajan selässä on tuntunut epämääräisiä tuntemuksia, ajoittaista pientä kipua ja kihelmöintiä. Tuntemukset paikallistuvat selkäpuolelle, maksan ja haiman tienoille. Eivät tunnu samalta, kuin päätetyöstä aiheutuneet lihasjumit.

Ei minua neuroendokriinisen kasvaimen uusiutuminen (vaikka sekin olisi pasha juttu) pelota läheskään niin paljoa kuin haiman adenokarsinooma. Tämä on se tunnetumpi versio haimasyövästä. Vuoden sairastamisen jälkeen potilaskuolleisuus 75%, viiden vuoden kohdalla 95%. Syöpien Rambo. Tappaa talossa ja puutarhassa.

Tuntuu mahdottomalta, että sisuksissani mellastaisi uusi syöpäkasvain, vieläpä näin pian ensimmäisen jälkeen. Toisaalta ei myöskään tee mieli jäädä turhia odottelemaan ja ihmettelemään. Asioista pitää ottaa selvä.

Kävin siis tänään magneettikuvassa. Ihan kuin olisi ollut jonkun hemmetin dubstep-koneen sisuksissa. Vekottimen päästelemät äänet olivat ehtaa Skrillexiä. Lääkäri lupasi soittaa maanantaina, mikäli kuvissa jotain poikkeavaa. Eli rentouttavaa viikonloppua minulle vaan. Maanantaina jokainen 03-alueelta tuleva soitto aiheuttaa varmaan sitten sydänkohtauksen.

Loppukevennys – “Karvahattu-minä” avautuu:

On joitakin asioita, joita ei yksinkertaisesti tehdä. Panna leikkelettä voileivällä juuston päälle. Syödä tomaatteja punaviinin kanssa. Ääritapauksissa – jos takana on hyvinnukuttu yö – saatan suostua katsomaan näitä etikettivirheitä hyvin vähäisissä määrin sormieni läpi. Mutta johonkin se raja on vedettävä. Minua ei nääs ohiteta. Ei moottoritiellä oikealta. Eikä ylämäessä kummaltakaan puolelta – jos olen lihaskulkuneuvolla liikkeellä.

Viimeksimainittuun törkeyteen kesällä 2017 syyllistynyt keski-ikäinen rouvashenkilö sai kokea tukevissa kankuissaan, ettei sähköpyörällä sovi tätä äijää noin vain ohitella. Ehei! Ohi viuhahtanut sähköavusteinen aiheutti välittömän jahtivietin. Kuittaus tuli kilometrin päässä tasaisella. Eihän noista akkuvetoisista ole tasamaalla mihinkään, ellei virittäjä ole päässyt ropeltamaan. Heittämällä menin ohi. Puuskutin vasta sitten kun olin varmasti kuuloetäisyyden ulkopuolella.

Pari viikkoa sitten olin paikallisella tykkilumiladulla aloittelemassa kautta perinteisen tyylin vitosella. Rauhallisesti menin, edellistalvena kun ei päästy ladulle lainkaan. Puuskutin verta ja hikoilin kuin höyryveturi. Alle sadan hemoglobiini tuntuu, pumppu joutuu tekemään törkeästi ylitöitä. Syövänmokoma tuli ja meni vieden paljon vaikeastikorvattavaa “jerkkua reisistä” mennessään. Egon tajusi sentään jättää koskematta.

Yritin siis selvitä terävästä ylämäestä haarakäyntiä ja pitää sykkeen alle 200: n. Niin eikös perhana joku varhaiseläkeläismummeli vedä jukolauta OHI huudahdellen itsekseen “ohhohhoo hohhohhoo!”. Olin saada raivohalvauksen! Mikä arroganssi! Ja NAINEN!

Vaistomaisesti aloitin takaa-ajon, mutta sykemittari rääkäisi että ‘nyt ei vaan pysty tai aortta repee!’. Ei auttanut muuta kuin antaa vauhdin hiipua ja jäädä katsomaan loittonevaa toppatakin selkää. Painaa sen väri ja malli mieleen vastaisen varalta. Me tapaamme vielä…

One thought on “Tukisukkia ja karvahattuja

  1. Kynnys, johon on kerran kompastunut, epäillä pahinta on kasvanut, eikä se tietysti yllätä.
    Pidetään 👍 ettei tuu soittoa.
    Sattumilla maustetussa elämässä roikutaan täysillä, vaikka sitten pitäis se “rambokin” voittaa, vaikka sitten pisteillä jos ei ihan tyrmäystappoon kykene.
    👊😁👊
    Heikki

Comments are closed.