Nyssi riitti.

Tässä taannoin tuli mitta täyteen potilaana olemisesta. Uusi onkologi ihmetteli alhaista hb-arvoa, halusi tehdä vatsantähystyksen varmistakseen, ettei jossain ole sisäistä verenvuotoa. Vastaanottotilanteessa olin vielä ihan jees-jees-varmaan-ihan-hyvä-idea. Pari päivää ennen operaatiota rupesi töissä kuitenkin työt kasaantumaan pahasti. Oli valittava käykö todennäköisesti turhassa operaatiossa ja tekee rästitöitä pitkin viikonloppua vai peruuko ajan työkiireisiin vedoten. Saattoi olla tyhmää, mutta valitsin jälkimmäisen.

En vaan enää halua ja jaksa olla tökittävänä, ronkittavana, tutkittavana, tähystettävänä. Minulta meni jo yli vuosi elämästäni syövänpaskan takia hukkaan ja nyt haluan taas ELÄÄ! Sitä paitsi veren rautapitoisuus on ollut tasaisessa nousussa, osittain varmaan kiitos rautalisien joita olen popsinut. Hb on noussut jo 90 > 121.

Aion tietty käydä peruskontrolleissa ja popsia kiltisti käsketyt lääkkeet, mutta kun on toista vuotta joko sairastanut tai ajatellut sitä ja ennenaikaista kuolemaa 24/7 niin nyt tuli vaan mitta täyteen. Tietenkin syövän uusiutuminen huolestuttaa, mutta ei ylettömästi.

Vielä tärkeämpi mittari on oma fyysinen kunto. 50km fillarilenkki menee jo vähän alle kahden tunnin. Ennen sairastumista tuon mittaisella lenkeillä keskinopeus oli jotain 28 km/h ja sadan kilsan lenkillä muistaakseni 26.5 km/h. Tämmöistä setämiesvauhtiahan tämä on, ei näillä vauhdeilla fillaripalstoilla keulita, mutta ne piisaavat minulle.

Joten anteeksi, sinä tunnollinen ja ammattitaitoinen syöpälääkärini, potilas ei tällä kertaa ollut “asiallinen ja orientoitunut” 🙂

Pienistä asioista sitä tulee nykyään iloiseksi. Niinkuin renkaiden vaihdosta, jonka jaksaa taas tehdä itse. Syöpäaikana piti ajaa rengaspajalle. Seisoin nurkassa aivan liian isoiksi käyneissä vaatteissani lippis silmillä katsellen riuskojen ukkojen työskentelyä. Housunkaulus piti kotona lähtiessä kääntää rullalle etteivät byysat olisi solahtaneet kadonneen perseen ja tikkujalkojen päältä pois. Ei ollut muita pienempiä housuja.

Toinen aavemainen deja-vu tuli omalla hiekkalaatikolla kuopuksen touhuja vahtiessa. Tajusin että vuosi sitten tähän aikaan aloittelin palliatiivista hoitoputkea. Polvet yhdessä istuessa reisien välissä oli niin paljon tilaa, että muksu olisi mahtunut ryömimään sieltä.

Muutenkin sairaana kaupungilla pakosta liikkuessa yritin enimmäkseen olla näkymätön. Tunsin itseni vialliseksi, vammaiseksi, heikoksi, turhaksi ihmiseksi. Nykyään voi kulkea taas selkä suorana ja leuka pystyssä. Pelkkä reipas kävely tuntuu niin jumalattoman hyvältä ettei mitään tolkkua.

Kipuklinikalla kävin taannoin. Tohtori sanoi sekä lähtiessä että hyvästellessä, että “tämä mies näyttää 100% paremmalta kuin viime käynnillä, olen siitä iloinen”. Ja oikeasti oli! Sieltä autolle kävellessä ei tainnut jalka ottaa maahan kuin joka kolmannella askeleella. Ei ole kokemukseni mukaan kovin tavanomaista, että lääkärit tunteilevat työaikana.

Päätin myös kasvattaa tukan. Vapaaehtoista klaneilua on kestänyt niin kauan, että omat lapsetkaan eivät ole koskaan nähneet isällään hiuksia. Ohimoille oli noussut hieman harmaata mutta itse fleda oli tummunut tuleentuneen viljan värisestä todella tummanruskeaksi. Kun harmaata tulee lisää niin minustahan saattaa tulla tyylikäs! Hämmentävää!

Iloista kevättä kaikille!

One thought on “Nyssi riitti.

  1. Hei…Mene nyt ihmeessä niihin tutkimuksiin!! Ei lääkäri tutkimuksia turhaan määrää. Jos siellä on tulehdus niin se voi pahentua tosi pahaksi jos sitä ei hoideta. Ymmärrän että sinä et jaksais enää näitä tutkimuksia mutta silti mene!!

Comments are closed.