Puoliväli

Heikki Alinen, rauhanturvaaja evp, joka jaksoi nettikannustaa ja tsempata allekiroillutta omasta sairastamisestaan huolimatta, menehtyi hiljattain haimasyöpäänsä. En ehtinyt tavata tuota rohkeaa ja periksiantamatonta miestä koskaan. Toivon että olisin.

Vilpitön osanottoni omaisten suruun.

Vaiheessa

Opioidivieroitus on loppusuoralla. Nyt leikellään jo 5 mg pillereitä puoliksi. Lähtötilanteen oksikodoni-päiväannoksesta ollaan jo kymmenesosassa, mutta tämä loppusuora tuntuu olevankin se sitkein.

Sitten kun tästä huumeesta pääsee eroon, jääkin enää kaksi purettavaa lääkettä. Syöpävuonna lääkkeitä ja hoitotarvikkeita puolillaan olleeseen vaatekomeroon mahtuu nykyään jo urheiluvarusteita. Joita minulla on nykyään enemmän kuin normaalivaatteita.

Syöpävuosi kuihdutti ukkoa sen verran, että merkittävä osa “tavallisista vaatteista” joutui liian isoina kierrätykseen. Paranemisen myötä yleinen mielialakin on kohonnut niin paljon, että saatan nykyään kaivata päälle muutakin kuin mustaa vaatetta. Tämä on herättänyt ihmettelyä laajoissa kansalaispiireissä.

Tuntuu todella mukavalta kuulla vastakkaiselta sukupuolelta myönteisiä kommentteja kohentuneesta ulkonäöstä, oli kyseessä sitten hoitava lääkäri tai työkaveri. Omat lapsetkin näkevät ensimmäistä kertaa isällään hiukset päässä. Muinoin vaalea tukka kasvoi tummanruskeana takaisin, harmaiden hapsien kera.

Asfaltilla turvallaan

Saatoin keskimmäistä poikaa kaverilleen fillarilla, opettaen samalla kelvillä (kevyen liikenteen väylä) liikkumisen sääntöjä. Täynnä omaa erinomaisuuttani paasasin lisäksi Jatkuvan Valppauden Tärkeyttä.

Reitti kaverille oli helppo – melko tasaista väylää eikä yhtään tienylitystä. Siitä “jatkuvasta valppaudesta” olikin sitten itselle paljon apua.

Vastaan pyöräili pojan kaveri. Molemmat tietysti tekivät lukkojarrutuksen varoittamatta ja alkoivat torikokoustaa keskellä väylää. Itse takana maantiepyörällä, lukkopolkimilla. Ei muuta tehtävissä kuin hätäjarrutus ja kaato kyljelleen. Käsi otti huolella osumaa. Ruhjeilla ja kivuilla selvittiin, onneksi. Pojilla oli helkkarin hauskaa.

Kontrollia edeltävä yö

Huomenna taas kuulemaan tuoreimman kuvauksen tulokset. Syövänpaska väistyy ajatuksissa yhä kauemmas takavasemmalle, mutta säännöllisin väliajoin se palaa kummittelemaan. Jatkuvat maha- ja suolisto-oireet askarruttavat. Lankesin jopa googlaamaan maksa- sekä suolistosyöpien oireita. Eivät täsmänneet.

Kokemuksesta tiedän että tänä yönä uni jää vähiin. Vaikka päivänvalossa sitä sanoo “turha murehtia etukäteen, jos siellä jotain on se ei tuhkaa päälleen sirottelemalla parane.” Yösydännä varjoista hiipii mustaakin mustempia pelkoja ja tuntemattoman pelko puristaa sisukset kasaan.

Keski-ikäisen miehen trikootuska

32 vuotta ja kymmenen kiloa sitten.

Kunnon palaaminen on hidasta kuin mikä. On nöyrryttävä myöntämään, että alkuvuosi on maantiepyöräilty päin persettä, muutenkin kuin satulan suhteen. Liian pitkää matkaa, liian kovilla sykkeillä. Jostain 120 km lenkistä palautuminen kestää päivätolkulla.

Hyppäsin leikkauksen jälkeisen sairasloman päätyttyä satulaan ajatuksella “jatketaanpa siitä mihin jäätiin ennen sairastumista.” Normaali ihminen ymmärtää ettei se ole mahdollista. Koska olen jästipää, kaikki pitää oppia kantapään kautta. Sieltä on tiedonjyvillä kuulkaa pitkä matka perseen kautta aivoihin.

Lääkäri toki varoitti että syövästä ja sytomyrkyistä toipuminen voi viedä vuoden, jopa kaksi. Hieman lohduttaa, kun vertaa Polar Flow:sta syöpä- ja toipumisvuoden mitattuja suoritteita. Kilometrejä maantiellä tänä vuonna reilusti tuplamäärä syöpävuoteen nähden, noin 1.300km.

Kehosta ei kuitenkaan saa revittyä entisiä tehoja irti, vaikka rimppakintuissa onkin lihasta ihan jälleen kivasti. Reippaasti anemian puolella edelleen oleva hemoglobiini – viime verikokeessa 120 – saattaa tietysti vaikuttaa asiaan.

Yhtäkaikki maantiepyöräily PK-sykkeillä on nykyään nöyryyttävää. Ajellessa ehtii laskemaan apilanlehtiä pientareelta, kun ennenvanhaan mentiin tuuli tukassa humisten. Ei puhettakaan entisesti vauhdin riemusta. Pyrin ajelemaan syrjäisillä reiteillä. Jokainen ohisuhahtaja vituttaa. Jahtivietti herää kuin ajokoiralla, mutta järki sanoo että ei kannata lähteä perään. Et jaksaisi kauaa kuitenkaan.

Vertailun vuoksi – ennen sairastumista huristelin 105 kg elopainolla, alumiinirunkoisella pyörällä lähemmäs 30 km/h keskinopeudella. Nyt mies ja kalusto painavat reilut 10 kg vähemmän mutta keskinopeus on tippunut ainakin 5 km/h.

Taidan siirtyä tekemään peruskuntoharjoitteet sauvarullaluistellen. Hidas eteneminen ei vituta rullilla läheskään niin paljoa kuin hiilikuituisen haararaketin selässä ja sykettä on helpompi hallita.

Miksikö stressaan moisesta? Koko ikäni painonhallintahaasteiden kanssa tapelleena elämän laadusta tulee merkittävä osa siitä että on hyvässä kunnossa ja sopivissa mitoissa. Ylipainoisena kehäraakkina on mieli maassa ja häntä koipien välissä.

Periksi en kuitenkaan anna, stna. Alisen Heikki-vainaan kuolemattomin sanoin: “Jaksaa, jaksaa!”

Ai niin

Täytin viime perjantaina 50 vuotta. Vuosi sitten en ollut täysin varma että juhlapäivänä poljen 70 km maantielenkin ja syön ison pitsan, melkein koko mansikkakakun ja jaksan vielä leikkiä lastenkin kanssa. Elämäni paras syntymäpäivälahja oli se, kun sain elämäni syövänpaskalta takaisin.

Ainakin toistaiseksi.

3 thoughts on “Puoliväli

  1. Olipa taas kiva lukea että kaikki on hyvin. Tsemppiä!!

  2. Hei!
    Täällä yksi Haimasyöpä diagnoosin helmikuun lopulla saanut yksinäinen taistelija. Kaipaisin vertaistukea ja tsemppiä sekä vinkkejä ihan sähköpostitsekin tai keskustellen. Yksin taistelu on rankkaa. Ei voi muut ymmärtää kuin ne, joille tämä on arkea. Tunsin Alisen Heikin vuosien takaa. Kävimme saman sukelluskurssin aikanaan. Näin hänet syto hoidossa keväällä, mutta emme kerinneet jutella. Saisinko vinkkiä mistä löytyy kohtalotovereita ihan live keskusteluunkin.

    1. Facebookin “Eniten Vituttaa Syöpä”-ryhmä on vireä ja aktiivinen suljettu ryhmä. Jäseneksi pääsee syöpäpotilas tai hänen omaisensa. Ryhmä on moderoitu. En ole enää seurannut sitä niin aktiivisesti kuin Syöpävuonna mutta visiteeraan vieläkin välillä.

      Eikä ryhmän arvoa lainkaan vähennä se, että juuri sieltä sain vinkin joka pelasti henkeni – tai ainakin siirsi syöpäkuolemaa tulevaisuuteen.

      Muistelen ryhmässä suunnitellun livetapaamisia, en tosin tiedä onko niitä pidetty.

Comments are closed.