Category: Byrokratia

Kaikkeen Tottuu ja muita kliseitä

Kaikkeen Tottuu ja muita kliseitä

“Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkuun pers##ssä”, kuuluu vanha sanonta. Allekirjoitan tämän tiettyyn rajaan saakka. Kiiruhdan lisäämään, että rajalla en viittaa jääpuikon pituuteen enkä siihen, että olisin kirjaimellisesti väitteen paikkansapitävyyttä koetellut. Haimakasvaimeenkin tottuu, usko pois. Ihmismieli kaikkeen lähes tottuu ja siitä tulla osa arkea. Mielenterveydenkin kannalta, pakko on.  [Uusin “Star Wars” ylihuomenna, kirjoitan jo Yodaa]

Jouduin uusimaan Acuta-käynnin ti-ke välisenä yönä, sen siunatun ja kirotun dreenin takia. Tiistai-iltayöstä tuli taas niin maukas kipupiikki juuri dreenin kohdalle, että pakkasin läpilyöntilääkkeen jälkeen rutiinilla eilisen sairaalarepun ja eikun Kela-taksia soittamaan. Olihan sovittu edellisen käynnin kohdalla, että keskiviikkona viimeistään olisin osastoon yhteydessä. Laskin että hakeutumalla sinne jo yöllä olisin valmis dreenin korjaukseen (vaatii N tuntia ravinnottomuutta) eikä sytoja tarvitsisi viivytellä enempää.

“Ei sitten kaikki mennyt kuin Strömsöössä”. Soitto mainitulle osastolle “joo ei te voi suora tänne tulla, tulla Acuta kautta, heisulihei!”. Yritin huutaa väliin että “lääkärin määräys”, mutta tyhjään puhelimeen. Olisihan tämä pitänyt arvata.  Mennään sitten vaikeamman kautta:

Kello käyntiin

  • Runtime 38 minuuttia: istun edelleen puhelimessa odottamassa Kela-Taksiin pääsyä. “Olette sijalla… kaksi.”  Tiistai-iltana. Seuraava joka tulee puhumaan mulle “hopeakin on voitto” saa naamaansa jotain muuta kuin HopeaToffeeta. Valmistetaankos sitä vielä?
  • Runtime 1,5h: saapuminen Acutaan.
  • Runtime 3h: pääseminen Acutaan. Orientoidu “valkoiseen tyhjään tilaan”. Ajattelet mahdollisimman vähän, tuijotat tyhjyyteen tyhmän näköisenä tekemättä mitään. Jostain syystä helppoa minulle.
  • Runtime 7h: tapaat lääkärin, kuulet jotain käyttökelpoista, pääset soittamaan taksia.
  • Runtime 8h: kaadut kotona vaatteet päällä sänkyyn. Nukut melkein kaksi tuntia ja pääset aloittamaan aamuvuoroa perheen kanssa.
    “Mitäs läksit, kikkelis kokkelis?” Halusin varmistua ettei ENÄÄ tule MITÄÄN viivästyksiä.

Miltä se reilut kaksi kuukautta odotettu myrkky maistui?

Iisisti alas, ei pilleriä kummempi. Väsyttävä. Polttava jälkimaku jokusen tunnin päästä. Suolavedellä kurlaaminen auttaa vähän.

Tätä napsitaan nyt hoitosyklin päivät 1-14 aamuin illoin. Hoitopäivinä 10-14 tulee rinnalle vielä toinen myrkky. Syklin päivät 15-30 odotetaan, että pimeässä hohtaminen ei enää häiritse naapureita ja käydään verikokeissa. Jos kaikki ok, hoitava lääkäri peukuttaa seuraavan syklin käyntiin. Montako näitä tarvitaan? Ei mitään käryä. Kassellaan.

Arkihaisteita

Valkoinen vastasatanut lumi on kaunista ja yleensä diggailen talven tuloa. Nyt kuitenkin edessä:

  • isompi piha (muutimme heinäkuussa tänne ensimmäiseen omakotiloon, pun intended)
  • toistakymmentä senttiä “valkoista kultaa”
  • syöpä- ja kipulääkitys (joissa varoituksia ja kolmioita enemmän kuin “Lord Of The Rings”-extended versioneissa lopputeksteissä pituutta)
  • kahden tunnin yöuni
  • edellisestä kunnon treenistä melkein kuukausi
  • reilut kymmenen kiloa menetettyä painoa
  • korvissa tauotta soiva lista sytojen oireista joiden ilmettyä soittaa ambulanssi…

Ei kai siinä muuta sykemittari päälle ja hommiin. Peruskunto-sykealueeni (PK) on noin 128-140 bpm, lienee turvallinen tapa aloittaa. Nojataan lapioon aina kun tarve. Baby steps, bro.
Kauempaa liikehtimistäni seurannut satunnainen tarkkailija olisi varmaan kelannut “aww, onpa siinä wiwkeä waari. Tassuttelee vielä itse lumityönsä. Melko rypytön naamakin paapalla, vähän kalpea tosin!”

En muista montako kertaa piti “huokaista”, mutta lopulta valmista. Alusvaatteita myöten aivan uittomärkä hiestä, mutta ensimmäinen askel otettu. Piti selvittää itselleen, mikä on lähtötilanne. Kevyt kenttälounas ja nukkumaan toviksi.

Askel kerrallaan.

Tarpeeksi monta askelta, niin olen perillä 🙂

Tuhotaan se!

Tuhotaan se!

Lauantai-aamu meni pitkän sairaalajakson jälkeen arkirutiinien mieleen palauttelemiseen. Enää ei kukaan kanna aamiaista vuoteeseen tai lääkkeitä eteen. Itse on suoriuduttava. Voi kyynel miten julma ja armoton maailma! Jatkuvaa verinäyterallia en kyllä kaipaa. Tämän kahden kuukauden aikana minusta on otettu verinäytteitä ja hurmeviljelmää niin paljon, että veren suonissani täytyy olla jo kertaalleen vaihtunut. Ilmankos päässä on soinut “(I Cant’t Get No) Satisfaction” jo monta päivää.

Kylkeeni asennetun haavadreenin putsaamisen opettelin tekemään jo sairaalassa hoitaja V:n sanotaanko määrätietoisella ohjauksella. “Taas meni väärin. Koskit käsin tulehdusporttiin!” ja *whip*. Nöyrästi alusta. *whip*. Kipulääkeannostuksen tuoreehkolla uppauksella saattoi toki olla osuutta asiaan.  “Keskitytäänpä!” *WHIP!*

Vihreää nestettä?

Avatessani lauantai-aamuna pari päivää vanhaa dreenin suojalaastaria hämmästyin. Eihän täältä ole ikinä mitään tihkunut ulos. Kirkasta vihreää, ei haise. Kylki ei ole kipeä. Huuhtelua suoritettaessa läpiviennistä ei tule pisaraakaan suolaliuosta ulos. Erästäkin nuorison suosimaa poplaulajaa siteeratakseni: “että mitähän v#ttua?”

Valitsin mielestäni helpomman vaihtoehdon ja surautin paikalliseen. Hoidontarpeen arvioija ottikin minut heti sisään tarkkailun puolelle, kuten paikallaan olikin. Sitten homma seisahtui. Huomattavan pitkän odottelun jälkeen sain lääkärin konsultoimaan Taysin kirurgia, joka vahvisti että kyseessä on todennäköisesti sappineste. Pieni tihkuminen ei ole vaarallista tai epänormaalia. Eiväthän nämä dreenit mitään luokkahitsattuja paineastioita ole. Tulehdus- ja maksa-arvot hyvät. Kotio kohti.

Kuitenkin seuraavina päivinä nestettä tuli lisää ja se sameni muistuttamaan väriltään räkää. Ei kuitenkaan edelleenkään haissut mädälle. Tänään päivällä olin jo lähdössä kovasti odottamilleni sushi-lounastreffeille Kissanaisen kanssa, kun iski todella voimakas kuvotus- ja pahoinvointikohtaus. Soitto dreenin asentaneelle osastolle. Puhelinkonsultaation perusteella ukko taksiin ja Acutaan tarkistettavaksi. (Elina kiitteli jälkeenpäin ehdottomasti oudoimmasta tekosyystä perua lounastreffit: “No hei, sori mä tiedän, mut nyt en pääse. Mulla on syöpä!”) Musta huumori on parasta 🙂

juoppohullun-paivakirjaMaanantai, edelleen “pääkallokeli”, Acuta toivottoman alimiehitetty.  Onneksi oli univelkaa, jota nukkua EA-osaston punkassa pois. Välillä muutama sivu “Juoppohullun Päiväkirjaa”. Eipä naurattanut entiseen malliin. Onko raittius tehnyt minusta Tosikon ™? Hoksasin juuri, että viimeisestä alkoholiannoksesta oli lähes 2.5kk. Oi kaikki ne ihanat elämykset joita olin varmaankin menettänyt. Niin … mitkä? Minuutin miettisen jälkeen en keksinyt ensimmäistäkään. Eikä Vuorisen teksti miksikään ollut huonontunut. Sisuskaluni eivät vaan enää halua lukea dokaamisesta ja oksentelusta. Eiköhän maailmasta löydy kirjallisuutta muistakin aiheista 🙂

Vihdoin iltaseitsemältä lääkäri ehti minunkin luokseni. Katsottiin dreeni, kerrattiin faktat. Sovittiin että kirjoittaa kaiken varalta kahden juuri päättyneen päälle kolmannen antibioottikuurin. Monitoroidaan muutama päivä. Jos tarve, mies suoraan Gastro2:lle. Ajatus dreenin vaihdosta ei houkuta pätkääkään. Hengittämistä osaa arvostaa eri tavalla, kun et sitä voi normaalisti tehdä. Rock-stara-kipulääkkeiden voimallakaan. Kela-pirssi alle ja apteekin kautta kotia.

Apteekista palatessani vastaamaton puhelu. Soitan takaisin, mikä lie lehtimyyjä. “Syöpäpolin osastolääkäri H iltaa.” Tuijotan öistä moottoritietä luuri korvallani.

Huomenna – kahden kuukauden odottelun ja kynsien pureskelun jälkeen – alkaa haimakasvaimen sytostaattihoito. Ylihuomenna personal trainerini “Ruoska” on palannut hyvin ansaitulta lomaltaan uunituoreen treeniohjelman kera.

*DING DING* Ensimmäinen erä

Ylevien pa#kapuheiden aika on nyt hetkeksi ohi ja nyt aletaan vaihteeksi tekemään asioita.  Hikoillaan, irvistellään, kärsitään ja toivottavasti vähän nautitaankin!

Jälkikirjoitus

take no shit
Älä rupee mun vaimolle!

Vanhan sanonnan mukaan menestyvän miehen takana seisoo usein nainen. En osaa pitää itseäni mitenkään erityisen menestyneenä vai varakkaana. Silti olen rikas mies. Kolme poikaa sekä kaunis ja viisas vaimo, joka on nämä kolme päivä päivältä vähemmän pientä ihmettä minulle lahjoittanut (syövät penteleet jääkaapin tyhjäksi).

Tiedän ettei Vaimo 2.0  halua ihmeemmin näkyä blögissäni.

Kälyni hänelle lahjoittama kaulakoru kertoo tästä ihmeellisestä olennosta kaiken tarvittavan. Niin kauan kun me pidämme yhtä – maailma varokoon.

Riistäjäkapitalisti

Herätys 06:15. Aamupaino 98.6 kg. Heti alkuun tiukka TuPo-kierros esikoisen kanssa. Lakkomieltä ilmassa. Hän itse lupautui lisäansioiden toivossa toimimaan aamuvahtina vauvalle pientä korvausta vastaan, yleensä puolen tunnin rupeama. Leikkivät lattialla, kun olen vaihtanut vaipan ja pukenut vauvalle tarpeeksi lämmintä. Tänään oli ilmassa korpilakko-meininkiä, jota kaltaiseni riistäjäkapitalisti (oikeasti ay-aktiivi -duunarin punikkipoika) ei hyvällä katso. Jos suullinen työsopimus on tehty, siitä pidetään kiinni, perhana.

Aikammme väännettyämme sovittiin, että työsopimusta jatketaan entisin ehdoin, mutta palkanmaksuaikataulua tihennetään. Eipä 9-vuotias kuukausipalkkaa jaksa odotella, saakoon vastedes viikoittain.

Teen työnantajalle reilun tunnin laskutettavaa projektityötä ja puran sähköposteja, sitten on pakko käydä pitkäkseen.

Posti tuo hoitavan lääkärin B1-lausunnon. Auttaa lääkkeiden erikoiskorvattavuudessa, mutta siitä puuttuu kokonaan maininta sairauslomasta. Tarvitsenhan minä jotain tositetta omalle työnantajalleni. Soitto gastro2-polille. Osastonsihteeri esittää, että sairausloma pitää hakea työterveyslääkäristä. Joka taas ei tiedä minun tapauksestani enempää kuin sika polkupyörästä. Voi syövän syöpä! (Jatkossa sanavarastossani syöpä on kirosana.)

Jätän viestin tutulle anestesialääkärille naamakirjan kautta, että miten tämä pitäisi oikein hoitaa? Hän on hyvä ihminen. Tuttu sukeltajapiireistä. Viikonloppuna kyläilleen sukeltajakaverin välityksellä oli luvannut auttaa siinä missä voi.

Eiköhän tämä tästä selviä. Mutta jos minä jotain sähköpolkupyörien lisäksi vihaan niin BYROKRATIAA!

Ja sitä miten väsyneeksi tämä kipulääkitys minut tekee.

Lähete

Aamu alkaa terhakkaasti kahvakuulajumpalla. Olohuoneen lattialla killittelevää vauvaa huvittaa suuresti ähisevä isäolento, joka heiluttaa vihreää kuulaa ja tekee samalla hassuja ilmeitä.

Rahalla saisi

Silmäilen uteliaisuudesta yksityisen syöpäsairaala-toimijan hintoja. Jos sijoittaisimme terassiin ja autotalliin säästämämme pääoman sekä myisimme vähintään yhden lapsemme orjaksi, pääsisimme ehkä mainitun yksityisen syöpäsairaalaan eteisaulaan tietä lähimpään yleiseen terveyskeskukseen. Amerikan meininkiä, p#rkele.

Tulee toteutumaan täälläkin, jos S#pilän porukka saa sote-sikailunsa läpi, sanokaa minun sanoneen. Köyhä kuolee katuojaan ja rikas sairastaa “Greyn Anatomia” -elämää “Greyn Anatomia” -sairaalassa. Siellä on tunnelmallinen valaistus, henkilökuntaa niin että päät kolisevat yhteen ja juuri Hänen tapaustaan hoitaa vähintään kolme alansa huippuammattilaista. Kaikkien työasut ovat aina siistit ja hyvin istuvat. Kaikki laitteet ovat viimeistä huutoa. Ilmeisesti yöpäivystyksiä ei “Greyn Anatomia”-sairaalassa tehdä, koska yksikään lääkäri ei ole ikinä oikeasti väsyneen näköinen. Silti koko henkilökunnalla on aikaa pulista puolet työajastaan ihmissuhde-sotkuistaan. Voin kertoa, että en ole omin silmin havainnut tällaista ns. julkisella sektorilla asioidessani. Siellä painetaan töitä. Loisteputkivaloissa.

Työ kutsuu, taas vaihteeksi

Töissä ihmeen aikaansaava päivä. On kuitenkin päivä päivältä vaikeampi keskittyä pitämään itsensä kasassa. Duunia ei voi rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena kunnolla tehdä. Se vaatii luovaa ajattelua, terävää muistia ja keskittymistä, ei tylsämielistä ruudun tuijottamista.

Nuorempien kollegojen naureskelu, pilailu ja viikonlopun kaljareissujen suunnittelu tuntuu samaan aikaan sekä ilahduttavalta että pohjattoman surulliselta. Työpäivän jälkeen matkalla parkkitaloon syksyn putoavat lehdet muistuttavat kuolemasta ja olevaisuuden rajallisuudesta. Senköhän takia “The X-Filesissä” on aina syksy, oletko pannut merkille?

Bo_Derek
Unelmien Nainen – silloin kun ei vielä omia kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta juuri ollut.

AIP-ruokavalioon totuttelu vaatii veronsa. Kymmenen kilon painonpudotus tekisi oikeasti hyvää, jo yksin pyöräilyä ja verenpainettakin ajatellen. Ajattelen kotimatkalla lautasellista maksamakkara-ruisleipiä suolakurkulla, juustolla ja sillillä kiihkeämmin kuin Bo Derekin Baywatch-juoksua elokuvassa “10-Nainen kuin unelma” siloleukaisena teinipoikana.