Category: Hoitokokemuksia

Dis n Dat

Dis n Dat

Eilispäivänä sivuttiin Syöpäläinen-blogin kaikkein aikojen kävijäennätystä. Ikuisuus.fi sekä Maailman Syöpäpäivä olivat ohjanneet hurjan määrän uusia ja vanhoja kävijöitä ihmittelemään, mistä tässä “parasiittipöhinässä” oikein on kyse. Tervetuloa erityisesti uusille kävijöille, toivottavasti mahdollisimman monta päättää jäädä!

En tiedä oliko normaalia paranoiaa, kun astelin aamulla paikallissairaalan aulaan, mutta tuli tunne että huomattavasti normaalia useampi ihminen katsoi normaalia pisempään. Ehkä mulla oli jäänyt hammastahnaa nenänpäähän?

Kello löi jo viisi…

… dreeni vuotaa taas. Syöpäläinen kiros: “joko !”##!”#” TAAS!”. Samalle aamulle sinänsä onnekkaasti oli CT- eli varjoainekuvaus paikalliseen sairaalaan. Pääsivät radiologitytöt siivoushommiin kun ovesta pölähtää The Swamp Thing vihreän mönjän peitossa. Onneksi oli repussa jälleen mukana siivousvälineistö ja haavuritarvikesetti, niin saatiin asiakkaan omilla resursseilla pelastettua se mitä ei talon puolesta löytynyt.

CT

Kuvaustulos: hyviä uutisia – kasvain ei ole kasvanut. Huonoja uutisia: se ei ole pienentynyt. Tämä olikin tavallaan odotettavissa. Samanlainen laiska lortti on elätti kuin on isäntänsäkin. Tekee vain sen mikä pakko on. Torstaina sitten tästä lisää.

RS1

Alan kutsua tätä TAYS Syöpätautien polia nimillä RALLY SUPER 1. Jälleen kerran vain muutamien tuntien aikaikkunan sisällä lääkäri soittaa > “ukko tänne” > “jes madam!” ja taksi alle. Kirjoitan tätä huoneessa 13, odottelen laitosvermeitä.

Tulevasta ohjelmasta on minulle paljastettu sen verran että nyt mennäänkin ulkokaarteen kautta. Ukko nukutetaan, tehdään “jokin” dreenioperaatio plus N sekä sen lisäksi stinttaus (eräänlainen kehonsisäinen salaojaputki tiehyeestä toiseen.)

Kaino vetoomus

Toivoisin, että mahdollisimman moni uusi ja vanha lukija yhtyisi toiveeseeni, että tämä sinänsä viihdyttävä dreeniralli alkaisi pikkuhiljaa loppua. En missään tapauksessa yritä väittää että vika olisi tekijöissä, nämä putkenperhanat nyt vaan ovat perusolemukseltaan primitiivistä, mutta onneksi epäluotettavaa teknologiaa, jolle ei luotettavampaa korviketta käsittääkseni juuri nyt ole tarjolla.

Pidäthän peukkuja! Tai näytä keskisormea! Kunhan tavoite on yhteinen!

####

Post-operationaalinen bliss

Ennakkotiedoista poiketen ei tehtykään täysnuijanukutusta vaan paikallispuudutuksella mentiin. Vanha ystävänäni fentanyyli teki mukavan neloisnäön ja suhteellisen rennon olon. Erinomainen puoli tässä kipulääkkeessä on se, että se häipyy kropasta aika nopeasti. Pystyin työskentelemään sairaalasängyssä heti kun minut oli kärrätty takaisin osastolle.

Elättelin jo toiveita päästä kertaheitolla dreenistä eroon, mutta se jätetään vielä pariksi viikoksi “just in case of” stinttauksessa menee jotain pieleen. Vai oliko se stentti. Aivan sama. Joka tapauksessa tämä st*ntti-metalliverkko pantiin pallolaajennuksella paikalleen… äh hitto. En minä osaa tätä selittää. Joka tapauksessa tämä osa jää piiloon kehon sisään “salaojaputkeksi” ja parin viikon sisällä tuo “¤#”¤!#”!# dreeni otettaisiin minusta pois ikiajoiksi. Uskoo ken näkee. Minä aion ainakin toivoa täysillä.

Se hyvä puoli tässä on, että sain kaiken tämän sekoilun (aamulla vuoroin vaatteiden ja siteiden vaihtoa ja puhelimessa puhumista) ohessa neljä tuntia töitä tehtyä joten nyt uskaltaa ehkä vähän rentoutua. Iltavuoron Verna-hoitaja lupasi potkia minut täältä pois iltaseiskaan mennessä, joten huomenna elättelen toiveita päästä ihan oikeisiin töihin.

Loppukevennys: minulta on mennyt jo laskut sekaisin, monesko dreeni. Jotain kertonee se, että operoiva radiologi esitteli itsensä “Hei, minä olen Sejase, ainoa meistä joka ei ole sinua vielä leikellyt”.

“Huuskonen, meillä on ongelma”

“Huuskonen, meillä on ongelma”

Aamuhan meni juuri niinkuin pitikin, tunnin maantiepyöräilyä myöten. Yksi tunti, 34 km, mutta maltillisilla wateilla. Istun siinä pesujen ja venyttelyjen jälkeen keittiön pöydän ääressä perkaamassa työsähköpostia. Pomo paiskasi kiireisellä tiketillä, jota siinä alan juuri selvitellä. Kuusi tuntia myöhemmin istun TAYS Syöpätautien Poliklinikka 1 huoneessa 9 ikkunapaikalla ja kirjoitan tätä postausta toivoen että läppärissä akku riittää.

Haluaako joku kenties tietää mitä tässä välissä tapahtui? Eikö? No hyvä, kerron sen silti.

Dreeni.

Massiivinen vuoto. Ei mitään ulkoista, järkeenkäypää syytä. Kävin näetsen pitkällisen keskustelun operoivan radiologin kanssa aiheesta leikkaussalissa, mutta nythän menemme asioiden edelle.

Työnteon ohessa juoksin välillä vessassa vaihtamassa tuffereita ja siteitä. Sen verran nämä kirotut muoviletkut ovat opettaneet, ettei pienistä vuodoista kannata pelästyä. Vaihdettuani kaikki kolmesti – läpimärkinä vihreästä visvasta – otin puhelimen kauniiseen käteen ja kilautin Taysin RS1:lle. Sen verran kokemus on jo opettanut, että jos haluaa asioita tapahtuvan, tämä on se osasto jonne minun kannattaa soittaa.

Niinpä tälläkin kerralla. Hoitaja kuunteli lyhyen selostukseni. Viiden minuutin sisällä soitti tohtori H. takaisin, kartoitti tilanteen ja lupasi palata asiaan vartin sisällä. Kymmenen minuutin päästä selkeät ohjeet “saan sinut Angioon johonkin väliin, tule tänne niin nopeasti kuin pääset.” Eipä siinä mitä. Näin toimitaan.

Vaimo kolisteli juuri lumia kengistään ulko-ovella, kun näki minun pakkaamassa sairaalareppua. Eipä siinä montaa sanaa tarvinnut vaihtaa, tämä alkaa olla jo niin tuttua. Pakaasiin läppäri, laturi, kirja, vaihtopaita, soitto Kela-taksille, pusut ja menoksi.

Osastolle suoraan, siteiden vaihto pari kertaa. Omaa operaatiovuoroa odotellessa ehdin tehdä toista tuntia oikeita töitäkin, seikka josta olen hieman ylpeä. Pitkältä sairauslomalta palattuani, toista työpäivää tehdessäni ja uuden esimiehen saatuani sitä mielellään todistaisi olevansa hyödyllinen osa tiimiä, eikä mikään kiviriippa.

Operaatio

Dreenin vaihdon aloitti sama radiologi joka vaihtoi maanantaisen operaation ja lopetti toinen. Kävimme tosiaan pitkän keskustelun “miksi näin” ? Halusin poissulkea mahdollisuuden, ettei maantiepyöräily (ajoasento) tai salilla tehdyt vinot vatsalihasharjoitteet olleet voineet aiheuttaa näitä ohivuotoja. Sain täyden synninpäästön.

Operaation viimeistelevä radiologi ei suoraan itsekään osannut sanoa, mikä näitä “öljyt pihalle koneesta” -ilmiöitä oikein aiheutti. Joka tapauksessa hän teki kaiken mahdollisen, mitä tehtävissä oli, ettei näitä enää tulisi.

  • pallolaajennus (en enää muista mihin) tiehyeeseen, että dreeniletkun liikkuessakin huuhtelunesteelle olisi vapaa purkautumistie
  • ylimääräisiä huuhtelureikiä itse dreeniletkuun, tämäkin tukkeutumisriskin minimoinniksi
  • uusi erilainen kiinnitys pintaan, jotta letku ei pääse ainakaan sisäänpäin ja ulospäin liikehdinnäkin huomaa helpommin.

Nyt sitten varmaan hengaillaan osastolla tarkkailtavana muutama tunti. Sen verran joutuivat pallolaajennusten takia fentanyyliä ukkoon pumppaamaan, että kannattaa hetki pitää silmällä. Kyllä minä täältä onneksi vielä tänään kotio pääsen.

Lumentyöntö saa kyllä jufenauta odottaa. Joku raja se on minunkin maljassani.

Live from Acuta III

Korjaisin muotoon “Voi luojan tähden, TAASKO?!”

Ja tervetuloa jälleen seuraamme Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan, tarkemmin sanoen sen ensiapuosasto Acutaan. Minulla on erittäin hyvä, vahva tunne, että tästä tulee pitkä, pitkä yö, joten pyrin pilkkomaan postauksen järkevän mittaisiin palasiin. Ei sentään mitään “Tarua Dreenien Herrasta”. Ja siinähän se tulikin. Syy miksi olen täällä. Taas kerran.

J.R.R. Tolkien kirjoitti muistaakseni että mahtisormuksia taottiin yhdeksän ja yhdelle annettiin mahti hallinnoida niitä kaikkia. Minulla on menossa kolmas dreeniletku kyljessäni. Joten jos fiktio seurailee faktoja, tätä sorttia on luvassa vielä paljon. Ehkäpä jo se KYMMENES letku tekee sen minkä kohtuudella voisi tuollaisen puolen jalan mittaisen letkun pätkän tekevän ja ohjaavaan ulkoa suihkutetun keittosuolaliuoksen maksan läpi ohutsuoleen. Kertaus: koko (kirosana poistettu) letkun ideahan  on helpottaa maksan työtä, koska se on avainpelaaja-asemassa sytostaattihoidossa. Kasvain painaa maksaa, kasvainta myrkytetään sytoilla, maksa joutuu koville, maksaa pitää auttaa.

Miksi täällä?

Se (kirosana poistettu) dreeni vuotaa taas. Päivällä pienet lirut. En pitänyt minään. Vaihdoin kiltisti siteet. Iltapalapöytään valmistautuessa koko kylki märkä vihreästä nesteestä. En tiedä mikä taikavoima tuota 15 senttiä pitkää letkunpätkää ohjaa. Olen noudattanut joka ikistä toimintaohjetta alkaen huuhteluveden syöttöpaineesta, huuhtelutiheydestä, siteiden vaihtovälistä, ottanut leikkaussalissa luennon sekä leikkaavalta että apulaiskirurgilta vehkeen toiminnasta ja orjallisesti noudattanut ohjeita joka IKINEN päivä.

Silti, saattaa kulua kolme-neljä päivää jolloin tämä huuhteluletku toimii kuten pitää ja seuraavana päivänä, ilman mitään ulkoista syytä, kaikki menee (kirosana poistettu X 2). Koska sappineste on ainakin miedosti syövyttävää, odotettavissa on koko paitavarastoni uusiminen oikean kyljen puhkisyöpymisen vuoksi, jos tämä meno jatkuu. Kukahan senkin maksaa?

Tämä kylkireikä sylkee vihreää visvaa täysin satunnaisesti, täysin omien aikataulujensa mukaan kuin Regan-tytto “Manaaja”-elokuvassa. En ole jaksanut laskea montako tarpeellista ja montako turhaa päivää, iltaa ja yötä olen tämän (kirosana poistettu) letkunpätkän takia Acutassa viettänyt. Jos korvaus tuhlatusta ajasta olisi asianajaja-luokkaa, jokainen perheenjäsenemme ajelisi tällä hetkellä platinaisella sporttimersulla. Ei yhteisellä Ford-farmarilla, joka tiputtaa öljyä.

Miltä nyt tuntuu?

Ihan kaikkea en viitsi minäkään julkiseen blogiin kertoa, mutta koko inhimillisen tunneasteikon skaala ääripäästä toiseen on menty. Kolmesti. Jonka jälkeen vielä kerran. Päivää ei ole tehnyt suinkaan helpommaksi taloudelliset huolet, epätietoisuus syöpäkasvaimeni nykytilasta (kuvannokseen kaksi viikkoa), huoli vaimoni jaksamisesta –  nuorimmaisemme kolmatta päivää jatkuvasta itkupotkukitinäkäninästä, joka jatkuu vuorokauden ympäri ja kiristää talouden jokaisen jäsenen hermoja äärimmillilleen. Sanotaanko kauniisti vaikka niin, että perheyksikön kestokyky on koetuksella.

Ensi viikolla pitäisi aloittaa virkeänä työt, asia jota odotan kovasti. Niin kovasti, että rohkaistuin jopa soittamaan tulosyksikön johtajalle suoraan (!), esittelemään hyväntekeväisyyshankkeemme Team Syöpäläisen ja varovasti anomaan pientä sponsoriapua supersankariajoasujen hankintaan. Asiaan palataan 50% todennäköisyydellä ensi viikolla.

END OF PART ONE
EDIT: hauska yhteensattuma. Minua hoitanut nuori hoitaja esitteli siinä kun niitä näitä rupateltiin sporttikelloa nilkassaan. Kun muualla ei saa vuoron aikana pitää. Udellessani työvuoron aikana kertyviä askelkertymiä varovainen arvio oli 10.000-20.000 askelta. Kompressiosukat eivät kuulema ole huono keksintö. Notta nuff respect! Pyysin työvuoron päälle tämän postauksen kommenttikenttään päivän tarkan kertymän. Näinköhän muistaa?

Polvillaan tai seisaallaan

Varoitus: seuraava blogiteksti sisältää runsaasti alatyylisiä ilmaisuja ja selvästi tunnistettavia kiroilusanoja. Tiedän, että sinä poikani ystävä NN luet silloin tällöin tätä blogia. Ehdotan että siirryt jollekin Minecraft-sivustolle NYT, koska en halua joutua selittelemään vanhemmillesi mistä olet oppinut tällaisia sanontoja.

Lisäksi tämä kirjoitus on aivan liian pitkä blogitekstiksi.

Oma kuvitus.

Tänään jouduin ensimmäistä kokemaan, mitä on kerjääminen. Se ei ole mukava tunne, seisaaltaankaan. Mietin myöhemmin, oliko seisaallaan pysyminen joku epätoivoinen yritys säilyttää illuusio ylpeydestä. Yhtä kaikki nöyryyttävää miehelle, joka on elättänyt itsensä koko aikuisikänsä. Jota tulee ensi kesänä täyteen 49 vuotta. Edellyttäen, etten ole sitä ennen kuollut tähän tautiin, jota en pyytänyt, jota en halunnut ja jota en todellakaan usko ansainneeni.

Kerjääminen tapahtui Taysissa. Laadimme kertaluonteista avustuspyyntöä Syöpäsäätiölle sosiaalityöntekijän kanssa. Tämä liittyy siihen uuteen syöpälääkkeeseen. Kriittisemmän lukijan mielestä asiasta on jo valitettu tarpeeksi.  Aamun harmaassa valossa en ole täysin eri mieltä kanssasi.

Miltä nyt tuntuu?

Vaikka tekisi mieli kirjoittaa tähän kaikki mahdolliset kirosanat yhteen, en tee niin. Moderni mies tunnistaa tunteensa ja osaa ilmaista ne rakentavalla tavalla. Kuulemma.

Kyllä, olen vihainen. Nöyryytetty. Katkera. Sydänjuuriani myöten v#ttuuntunut siihen, että elämä ja unelmat on otettu minulta tilapäisesti pois. Aika näyttää mitä saan tilalle. Lisää  vastoinkäymisiä. Ehkä jotain muuta. Ehkä yksisarvisia, sateenkaaria ja teletappeja. 

Ensi kesänä piti rakentaa terassi tai autokatos/varastorakennus kotitalomme yhteyteen. Taisi jäädä rakentamatta. Miksikö? Syöpä, ei voimia, ei rahaa.

Ensi kesänä perheen piti tehdä kiva yhteinen lomamatka. Haista la vista sillekin suunnitelmalle.

Ensi kesänä suunnittelin pyöräileväni vähintään 5.000 km. Varmaan joo, jos on vara palkata ambulanssi ja ensihoitoyksikkö.

Ihmisten kaksinaamaisuus

Tämä ilmiö ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Mä kuulin, että sä olit sairastunut vakavasti. Sä tiedät että sulla on aina mun tukeni, me kaikki tuetaan sua, sä oot hyvä jätkä”.

Blaa. Blaa. BLAA.

Kyseinen esimerkki on oikea henkilö. Suosittu, menestynyt elämässään kaikin mahdollisin tavoin. Eikä siinä mitään. Älykkyys ja kunnianhimo eivät ole minun määrääviä luonteenpiirteitäni eikä se ole minulta pois, jos muilla on niitä. Good for him! Olen kuitenkin saanut vanhanaikaisen kasvatuksen, jossa Mies pitää sanansa. Mies. Isolla Ämmällä. Muuallakin kuin lauseen alussa. Löysillä puheilla on minun silmillä sama arvo, kuin sillä löysällä tavararalla jota myös turistiripuliksi kutsutaan.

Käytin alun toista tuntia sairasloma-aikaani, että olisit voinut tukea minua henkilökohtaisesti viidellä eurolla. Haluaako joku sieltä yläkatsomosta esittää valistuneen arvauksen, toteutuiko tämä koskaan? Eikä tämä ole edes likimainkaan ainoa esimerkki.

Ihminen menneisyydestä, jolta tarjoudun ostamaan hänen ammattitaitoaan kohtuullisella korvauksella voidakseni vuorostani ansaita pienen summan rahaa perheeni elatukseen. Ei vaivaudu vastaamaan edes viesteihini, joiden tiedän menneen perille. Siitä pisteet, että et ollut luvannut minulle yhtään mitään. Minä kuitenkin pyysin nätisti ja tarjosin rahaa.

Nähtävästi olet kuitenkin saanut erilaisen bisneskasvatuksen  kuin minä. Jos toimisin pienyrittäjänä ja potentiaalinen asiakas lähestyisi rahaa kädessä, saattaisin sanoa että “sori, auttaisin mielelläni, mutta työkirja on täynnä seuraavat kolme kuukautta eteenpäin”. Hätävalheenakin se osoittaisi käytöstapoja ja tiettyä tyylitajua.

Ihmisten välinpitämättömyys

Sairauteni tultua julkisuuteen sain runsaasti lämpimiä yhteydenottoja perheemme ystäviltä, niiltäkin jotka olivat enemmän ns. vaimon ystäviä. Jokainen niistä kosketti ja lämmitti. Sen sijaan yhdenkään lapsemme leikkikaverin vanhemman tai naapurin en muista sanallakaan tai eleelläkään osoittaneen noteeranneensa, että naapurissa on aviomiehen paikka auki, jos tämän sairauden kanssa oikein huonosti käy. “No mikä hätä sillä on, tossahan se työntää lumia!” Niin työntää. Sykemittari koko ajan päällä. Paita läpimärkänä. Keskittyen hengittämään nenän kautta sisään, suun kautta ulos. PT:n mukaan tämä auttaa sykkeen tasaamisessa. Toivoen, että puristava tunne rinnassa on vain ohimenevää ja stressin, ei sydänkohtauksen ensioire.

Joidenkin ihmisten pikkusieluisuus ja typeryys

Läppärin FB Messenger piippaa. Joku airut katsoo asiakseen tuoda tietooni että “hei, tiesitkö että suljetussa FB-ryhmässä NN joku ilmiantaa kaikki sun postit!”. Tässä kohtaa totaalinen aivojumi. Luulin että FaceBook on ajankuluväline, ei koko elämä.

  1. kielikelloja en ole koskaan sietänyt.
  2. ei minun ole pakko olla koko FaceBookissa, saati kuulua yhteenkään sen suljettuun, yhden asian ryhmään.

Tämän otannan perusteella jäsenistön valtaosan maailmankuvan laajuus lienee mehupillin luokkaa. Onneksi on teknologia. “Kiitos tiedosta”, MUTE CONVERSATION ja EROA RYHMÄSTÄ. Problem solved. Profit.

Aikaa vapautettu tuottavampaan käyttöön. Harmi sinänsä, että ko ryhmässä oli ainakin kymmenkunta mielenkiintoista ja älykästä henkilöä. Ehkä törmään heihin muualla. Jäi muutama hyvä keskustelu kesken. Ja ei-asiapitoiset keskustelutkin olivat oikein viihdyttäviä. Niitäkin kaipaan. Toisaalta, viikon päästä olen taas työelämässä, joten eiköhän tuo ikävän tunne jää lyhytaikaiseksi.

Miksi uskon edelleen ihmiskuntaan

Oma kuvatus.

Dreeni vuosi eilisaamulla jälleen. Vihreää visvaa pitkin seiniä. Yhteys gastroenterologian polille. Eivät halua tietää minusta mitään, koska varsinainen hoito Taysissa tapahtui syöpäosastolla. Minua pompotellaan kuin syljestä lämmintä palloa. Kerjäysreissulta poistuessani kävelin samalle syöpäosastolle, jossa olin hoidossa viime vuonna. Esitin asian Vieraalle Hoitajalle. “Istu tuohon”.

Hetken päässä olen toimenpidehuoneessa. Tuttu Hoitaja nuoremman kollegan kanssa purkaa tufferointiani. Teemme koehuuhtelun letkun läpivienti näkyvissä. Ei pisaraakaan ulos. Siitä huolimatta Tuttu Hoitaja miettii hetken, mainitsee “periaatteessa Acutan kautta, mutta…” ja poistuu huoneesta viideksi minuutiksi.

Hänen palattuaan minulla on optio seuraavalle päivälle dreenin vaihtoon. Virkatietä tämä olisi tarkoittanut 6-8 tuntia odottamista Acutassa, jonka jälkeen ehkä olisin nähnyt lääkärin, jonka jälkeen olisi alettu ehkä soitella, säätää ja konsultoida. Kas kummanhauskaa. “Where’s a will, there’s a way”

Sovimme koehuuhtelusta kotonani tiettyyn kellonaikaan. Jos aamullakin vuotaa, mies operaatioon. Muussa tapauksessa halipusi ja päivänjatkoa. Ei vuotanut. Mysteeriksi jäi, miksi sylki sapen pihalle eilen.

Tuttu Hoitaja ja nuorempi kollegasi. Teidän kaltaistenne ihmisten vuoksi uskon edelleen ihmiskuntaan. Te ymmärrätte että potilas on ihminen ja byrokratia sitä itseään. Jos se olisi minun päätettävissäni, lennättäisin koko Taysin RS1:n riemulomalle Rivieralle. Alkaen tohtori H:sta (joka paransi yhdellä lauseella elämänlaatuani 80% säätämällä kesken kiireidensä kipulääkitystäni lennosta, onnistuneesti), hoitajistanne – erityisesti hoitaja V:stä joka löi minua sormille kun tupelsin ensimmäisessä dreenihuuhtelussa -aina ruoanjakelija/laitossiivoojaan saakka joka toi oma-aloitteisesti iltapalalle jotain sellaista jota minunkin kävi syöminen, kun olin pisemmän aikaa osastollanne.

EDIT: yöllä kirjoitetuilla blogiteksteillä on taipumus olla joskus tarpeettoman kärkeviä. Siloiteltu vähän enimpiä.

Jälkikirjoitus – se on joskus niin pienestä kiinni:

Teysuno rajattiin eritysikorvattavaksi  vain mahalaukun syöpään 1.9.2017. Minun haimasyöpäni löydettiin 13.10.2017 eli kuusi viikkoa myöhemmin. Jos kasvain olisi löydetty jo syyskuussa, minulla ei olisi hätäpäivää lääkkeen kustannuksen suhteen.
Toivotan päätöstä mukana tekemässä olleille rattoisia yöunia. Joskus sitä pitää olla ihmisellä melkoisen paska säkä.

Its All Shit.

Eilinen koko päivä kului siis Acutassa. Selvittelemässä syöpälääkeasiaa. Lääkärit ja professorit ekevät varmasti parhaansa Kelan mielivaltaa vastaan. Minulle määrätty lääke meinaa tappaa minut sydänkohtauksella ja korvaava lääke on ilmeisesti kustannuksiltaan ulottumattomissani. Herkullinen lähtöasetelma, kertakaikkiaan. Elättelen vielä pikkuriikkistä toivetta että tämä jotenkin järjestyisi. Edellä mainittu oli aamulla ensimmäinen tietoinen ajatukseni, kun heräsin. Seuraava ajatus: “Eikö kello ole ton enempää? Voi helv#tti!”

Ensimmäinen aamutoimi – uuden dreenin huuhtelu. Piti olla rutiinitoimenpide.

Eipä ollutkaan.

Eilen asennettu kolmas dreeni vuotaa ihan yhtä paljon ellei enemmän kuin edellinenkin. Huuhtelun jälkeen kylki märkänä viidessä minuutissa. Kaiken tein niinkuin leikkaussalissa neuvottiin. Miksiköhän kirurgi ei vaihtanut numeroa isompaa? Varaa olisi ollut, useita letkukokoja. Maallikko ajattelisi, että kaikkien näiden vaihtojen jälkeen ympäröivät kudokset antavat myöten, vähentäen tiivistymistä. Minä olisin vaihtanut vähintään numeroa isomman.

Onneksi kirurgi tietää paremmin.

Hauskinta on, että jokainen tällainen “harrastuskäynti” maksaa rahaa. Poliklinikkamaksu ja/tai toimenpidemaksu. Jos ei oma auto ole vapaana, 50 euron taksimaksu. Kaikki lyhentämättömänä omasta pussista, muusta taloudenpidosta pois.

Tähän kohtaan syvä huokaus

Näyttää siltä että tämäkin päivä ollaan sairaalassa. Tämä päivä, joka olisi pitänyt käyttää mm. töihinpaluun ja muiden käytännön raha-asioiden selvittelyyn, juoksevien asioiden hoitamiseen, vaimon auttamiseen kotitöissä ja lastenhoidossa. Ja jos oikein hyvä tuuri olisi käynyt, kenties ihan vaikka hetken lepäilyyn, sairauslomalla kun ollaan. Mutta vahvasti näyttää että sitä minulle ei minulle tänäänkään suoda.

Vaimo nähtävästi tekee taas tänäänkin kaiken yksin. Hoitaa vauvan ja kodin. Kuljettelee lapset harjoituksiin ja takaisin. Ruokkii perheen. Hänkin alkaa olla Todella Väsynyt tähän… kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä  –  p#skarumbaan.

En tiedä.

Kovasti olen yrittänyt tsempata muita. Peukuttaa somessa. Väsätä kannustavia iskulauseita. Ynnä muuta. Tälläkin hetkellä yritän oikeasti hammasta purren löytää optimismia ja toivoa alkavaan päivään… jostain.

Mutta juuri nyt, ties kuinka monennen huonosti nukutun yön jälkeen on todella, todella, todella vaikeaa nähdä mitään positiivista alkavassa päivässä. Josta – mikäli eiliset merkit paikkansa pitävät – tulee jälleen kerran:

  • piiiiiiiitkä ja turhauttava
  • ravinnoton ja janoinen, koska ennen dreeninvaihtoa/korjausta/mitä ikinä  operaatiota siellä tällä kertaa tehdäänkään, et saa syödä eikä juoda. Mitään.
  • äärimmäisen pitkäveteinen
  • sen vähänkin kenties jäljellä olevan optimismin syövä.

Miksi vaivautua?

Ensimmäistä kertaa diagnoosin jälkeen, minun tekee mieli antaa periksi. Heittää hanskat kertakaikkiaan tiskiin. Antaa olla. Haistattaa pitkät. Ei syöpäsairaudelle, mutta kaikelle vilpittömässä ja hyvässä tarkoituksessa tehdylle oheistoiminnalle.

  • Pyöräilytapahtumalle
  • Paitakaupalle
  • Tälle blogille
  • Syöpäsäätiön rahankeräykselle.

Taholle, jolta minä puolestani joudun nyt vuorostani pyytämään rahallista tukea. Kun on sattumalta ollut tätä ylimääräistä rahanmenoa viimeaikoina. Tai pyytäisin, mutta kun pitää mennä sinne Acutaan. Täpötäydessä ensiapuhuoneessa on vähän haastavaa näitä henkilökohtaisia asioita hoidella.

Toivon vilpittömästi, että sinulle joka tätä kenties luet, suodaan hyvä, dynaaminen ja onnellinen päivä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että minulle ei sellaista tänään tule.

Ehkä vielä joskus.

Mutta ei h#lvetissä tänään.

Jälkikirjoitus – soitto Acutaan

Jos minulla olisi autokorjaamo ja olisin vaihtanut maksavan asiakkaan mersuun öljyt eilen. Jos se sama asiakas soittaisi aamuvarhain ja kertoisi että ne öljyt tulivat moottorista ulos, niin minua yrittäjänä kiinnostaisi korjata tekemäni vahinko mahdollisimman nopeasti niin, että asiakas saisi toimivan auton mahdollisimman vähällä vaivalla.

Onneksi julkinen terveydenhuolto toimii tässä “paremmin”

Soitin Gastroenterologian polille jonne näissä tilanetissa käsketään soittaa ja esittelin asiani.

“No sitten sun varmaan kannattais tulla Acutaan”.
Moneltako? Koska olin siellä eilen kahdeksan tuntia, eikä oikein huvittaisi viettää tänään samanlaista päivää.

“No lääkärit tulee joskus siinä aamupäivällä”

Teettekö te tälle asialla mitään tänään?

“No mä  en voi sitä luvata”.

Kuka voi luvata?

“No lääkäri”

Miten pääsen puhumaan lääkärin kanssa?

“No mä en oikein voi siinä auttaa, kun näitä vaihtoja on aikataulutettujakin”.

Jos te ette tänään tätä korjaa, niin oliko tarkoitus että minä vaihdan siteet ja kaikki paitani kerran tunnissa N vuorokauden ajan? Ei minulla ole niin paljoa edes vaatteita.

“No tähän mä en osaa vastata.”

Syvä huokaus

Ymmärrän että puhelimeen vastannut yöpäivystäjä ei ole millään tavalla tilanteeseen syypää ja sen hänelle kerroinkin.

Maalaisjärjellä – kts yllä oleva mersuesimerkki – ajatellen, jos palveluntarjoaja mokaa, palveluntarjoaja korjaa. Mahdollisimman pian. Mutta kuten todettu, tätä kirjoitettaessa maalaisjärjellä ja julkisella terveydenhoidolla ei näyttänyt ole mitään tekemistä keskenään.

EDIT:

Acutassa käytiin. Taisi kuitenkin olla niin että se jättimäinen vihreä mömmö oli jäännöserä vaihdosta, koska vuoto ei enää kolmatta kertaa uusiutunut. Tarkkailemme iltahuuhtelussa, uusiutuuko. Itse käynti meni suht sujuvasti klo 8-13 eli viidessä tunnissa selvisin.

Samassa yhteydessä haluan pahoitella tarpeettoman purevaa äänensävyäni. Kumuloitunut valvominen ja kolme yhtäaikaista isoa huolta veti pessimismiruuvin tarpeettoman tiukalle. Puolustaudun dreeniasian suhteen kuitenkin niin että koskaan aikasemmin ei tämmöistä ollut tapahtunut, kukaan ei ollut varoittanut ja sama toistui kahdesti. Tarinalla oli (toistaiseksi) onnellinen loppu. Äsken ajoin iltahuuhtelun ja pisaraakaan ei tullut ulos. En voi silti sanoa että luotan 100% edelleenkään näihin 😉

Onnea sille toista lastaan odottavalle laborantille joka otti sydänfilmini. Hauskaa seuraa olit. Samaten sinä nuori naislääkäri, joka alkutarkistit minut molempina päivinä ja olit oikeasti myötätuntoinen kun tavattiin taas heti aamusta.
Ja erikoispropsit sinulle tummahiuksinen hoitaja, joka komensit minut pois puhelin korvalla teidän työpisteenne vierestä luuhaamasta. Ihan oikeassa olit, minun olisi pitänyt pysyä omalla petipaikalla 🙂