Category: Hyväntekeväisyys

Maailman Syöpäpäivä

Maailman Syöpäpäivä

Aikaisempina vuosina Maailman Syöpäpäivä on pujahtanut lähes huomaamatta, kuten Runebergin päivä, Aleksis Kiven päivä ja Tallinnan Kodittomien Kulkukoirien Päivä. Huomaamatta. Koska asia ei minua koske mitenkään, mitä minä siitä välittäisin. Näinhän sitä on helppo ajatella.

Tänään on kulunut 114 päivää siitä kun sain itse syöpädiagnoosin. En pidä tukkimiehenkirjanpitoa, tarkistin tämän netistä löytyvällä ilmaistyökalulla 🙂

Kuten blogia seuranneet tietänevätkin, tämä seikkailu on ollut melkoista vuoristorataa niin minulle kuin koko perheellenikin. Uskoisin asian olevan samoin muissakin syöpäperheissä. Kun yksi perheenjäsen sairastuu, koko perhe sairastuu. Syöpä tai miksei mikä tahansa muukin vakava sairastuminen on niin kokonaisvaltainen juttu, että se väistämättä heijastuu potilaan läheisiinkin.

Lähtötilanteessa sitä ei usko mahdolliseksi. “Eihän se minulle voi tulla. Minähän juoksen kolme maratonia viikossa, elän goji-marjoilla, astanga-jooga-levitoin työmatkat ja kuuluun kolmeen eri uskontoon – kaiken varalta.”

Omalla kohdalla diagnoosin saantia seurasi sokki ja sen perään julmettu “häsellysvaihe”. Ikäänkuin haalimalla itselleen maksimaalinen määrä kaikkea tekemistä syöpä huomaisi valinneensa väärän uhrin. “Hei, täähän on niin dynaaminen ja proaktiivinen jätkä, ettei se ehdi sairastella. Valitaanpa  joku vähän flegmaattisempi uhri, jonka kalenterissa on paremmin tilaa.”

Nyt ymmärrän diagnoosia seurannutta käytöstäni paremmin. Sairastumalla syöpään et kaksinkertaista voimiasi (viittaan tällä aikeeseen ajaan Pirkan Pyöräilyn täysmatka 217km, kun aikaisempi maksimisuoritus fillarilla tauotta oli 102km). Näin kirjoitettunahan tälle on helppo nauraa, mutta silloin tuo tuntui täysin järkevältä ajatukselta.

Mikä se oma fyysinen suorituskyky lopulta on, ei ole vielä täysin selvää. Maantiepyörä-trainerilla suoritettujen harjoitteiden (vajaa 300km) perusteella peruskunto tuntuisi olevan suht ennallaan, kun puhutaan 30-50km pyöräilymatkoista. Kammen pyöritys maistuu, ei isompia kipuja jne. Tosin tällä vuorokautisella kipulääkemäärällä avomurtumakaan ei hidastaisi vauhtia ja WADA:lla saattaisi olla jotain huomauttamista pissanäytteen sisällöstä. Olen erittäinen varovainen liikuntoillessani lääkityksen vaikutuksen alaisena ja sykemittari on jatkuvasti käytössä.

On kuitenkin huomioitava, että vaikka diagnoosista on jo 114 päivää, minulla on vasta yksi ehjä sytostaattihoitojakso alla. On siis liian aikaista tehdä mitään johtopäätöksiä ensi kesän fyysisestä kunnosta. Syöpätyyppini neuroendokriininen on hidas leviämään, mutta sama pätee myös toisin päin. Se ei poksahda kuin saippuakupla heti ensimmäisen solumyrkkykuurin jälkeen vaan reagoi hoitoonkin hitaammin. Toivon, että tämä uusi lääke Teysuno aiheuttaisi vähemmän väsymystä ja muita sivuvaikutuksia. Toistaiseksi paranemisennusteeni on vielä täysin hämärän peitossa. Hieman stressaavaa tilanne, vai mitä? Ja mitä lähemmäksi konsultaatio tulee, sen stressaavammaksi se muuttuu.

Näistä tiedämme kuitenkin hyvällä onnella lisää 8. helmikuuta, jolloin tapaan hoitavan lääkärin Taysissa uusimpien CT-kuvien arvioinnin merkeissä. Toivon tietenkin hyviä uutisia, mutta yritän myös varustautua niihin toisenlaisiin.

Mutta se minusta. Syöpätaudeissa on kyse huomattavasti laajemmasta ongelmasta.

Kertaus:

Suomessa keskimäärin 1/3 väestöstä sairastuu jossain elämänsä vaiheessa jonkinlaiseen syöpätautiin. Näistä keskimäärin 2/3 kyetään onneksi parantamaan.

Sinä voit auttaa

Syöpätauteihin keskittyneitä, hienoa työtä tekeviä hyväntekeväisyysorganisaatioita on lukuisia. Meillä Team Syöpäläisellä on oma keräyksemme (jonne Ikuisuus.fi muuten lahjoitti juuri 500 euroa, valtavan iso kiitos heille).

Muista toimijoista haluaisin nostaa yhden “kollegan” Tämähän ei ole mikään kilpailu, “kuka auttaa eniten”, ainakaan minun mielestäni. Ongelma ja tavoite ovat kaikkien yhteisiä. Haluamme syöpätaudeista eroon. Kuka sen ratkaisevan rahan keräsi, mitä väliä?

Brother Christmas julkaisi Facebook-feedissäni hyvin tunteisiin vetoavan tarinan Neea-tytöstä. Seitsenvuotias leukemiapotilas, jonka pitäisi leikkiä pitkä tukka hulmuten ystäviensä kanssa. Ikävä kyllä Neean leukemia on edennyt vaiheeseen, että sitä ei voida parantaa. Itse kolmen poikalapsen isänä en pysty työstämään lainkaan ajatusta, jossa tietäisin että joutuisin eroamaan yhdestäkään lapsestani. Tutustu BC:n sivuilta löytyvään tarinaan. Jos koet, että haluat ja voit auttaa Neeaa, tee niin.

Eikä vain rahaa

Huomioinnin ei tarvitse olla aina rahallista, vaikka raha maailmaa valitettavasti tuntuukin pyörittävän. Pelkkä ystävällinen sana tai halaus saattaa olla se asia, jota lähelläsi oleva syöpäpotilas voi juuri tällä hetkellä olla vailla. Halaus ei paranna ketään syövästä, mutta se voi hetkellisesti helpottaa hänen oloaan. Oikein ajoitetussa, lämpimässä halauksessa ja kannustavassa sanassa on uskomattomasti voimaa.

Sinä voit.

Me voimme.

Tarvitaan vain halua – ojentaa se auttava käsi.

Ensimmäinen työpäivä

Tapoihin ei kuulu bloggailla kesken työpäivän, mutta tämä on poikkeustilanne. Luettuasi pidemmälle lienet kanssani samaa mieltä, että joskus tämä voi olla perusteltua.

Vasemmalla keräysidean isä, Heikki Satomaa. Keräykseen osallistui koko posse, joita en valitettavasti kesken kiireisen työpäivän saanut ryhmäkuvaan.

Kolmisen tuntia olin tässä ehtinyt palautella vanhoja käytäntöjä mieleen. Ensin tuntui että “minen muista mittään, voe mahoton” mutta kummasti niitä tiedonjyviä alkaa palautua, yksi kerrallaan. Sekin helpotti, että organisaatiomuutoksen jäljiltä oli yksi varsin tuttu asiakas. Ja muistinko sanoa, että organisaatiomuutoksen lisäksi esimieskin vaihtui?

Samaten hissipöydällä työskentely oli juuri niin mukavaa kuin muistinkin. Sillä voi kiusata työkavereita. Pöytää nostaessani onnistuin nappaamaan vieruskaverini Tonin tietokoneesta nettipiuhan irti (sori!)

Niin eiköhän pyytämättä ja yllättäen Eero E. kävele viereen, pidä lyhyen muodollisen puheen ja kerro että poissaollessani porukka oli pannut hatun kiertämään työnimellä “F#CK THE KELA” ja ojensi minulle jotakin. Valkoisessa kirjekuoressa löytyi kuukauden Teysuno-syöpälääkeannoksen hinta.

Kirjoitin jo aikaisemminkin tähän samaiseen blogiin, että tämä on ollut paras it-alan työpaikkani. Ei siksi, että täältä saa vastikkeetonta tukea kun on elämässä haasteita, vaan siksi että Heikki “Suurviisari” Satomaa ideoi tällaisen keräyksen ja koko porukka lähti tähän mukaan.

Vielä kerran idean isälle sekä kaikille osallistuneille yhdessä ja erikseen – “KIITOS!”

Muistutus: Appelsiinille on vielä muutamia paikkoja auki myyjästä asiakastukeen.

Its All Shit.

Eilinen koko päivä kului siis Acutassa. Selvittelemässä syöpälääkeasiaa. Lääkärit ja professorit ekevät varmasti parhaansa Kelan mielivaltaa vastaan. Minulle määrätty lääke meinaa tappaa minut sydänkohtauksella ja korvaava lääke on ilmeisesti kustannuksiltaan ulottumattomissani. Herkullinen lähtöasetelma, kertakaikkiaan. Elättelen vielä pikkuriikkistä toivetta että tämä jotenkin järjestyisi. Edellä mainittu oli aamulla ensimmäinen tietoinen ajatukseni, kun heräsin. Seuraava ajatus: “Eikö kello ole ton enempää? Voi helv#tti!”

Ensimmäinen aamutoimi – uuden dreenin huuhtelu. Piti olla rutiinitoimenpide.

Eipä ollutkaan.

Eilen asennettu kolmas dreeni vuotaa ihan yhtä paljon ellei enemmän kuin edellinenkin. Huuhtelun jälkeen kylki märkänä viidessä minuutissa. Kaiken tein niinkuin leikkaussalissa neuvottiin. Miksiköhän kirurgi ei vaihtanut numeroa isompaa? Varaa olisi ollut, useita letkukokoja. Maallikko ajattelisi, että kaikkien näiden vaihtojen jälkeen ympäröivät kudokset antavat myöten, vähentäen tiivistymistä. Minä olisin vaihtanut vähintään numeroa isomman.

Onneksi kirurgi tietää paremmin.

Hauskinta on, että jokainen tällainen “harrastuskäynti” maksaa rahaa. Poliklinikkamaksu ja/tai toimenpidemaksu. Jos ei oma auto ole vapaana, 50 euron taksimaksu. Kaikki lyhentämättömänä omasta pussista, muusta taloudenpidosta pois.

Tähän kohtaan syvä huokaus

Näyttää siltä että tämäkin päivä ollaan sairaalassa. Tämä päivä, joka olisi pitänyt käyttää mm. töihinpaluun ja muiden käytännön raha-asioiden selvittelyyn, juoksevien asioiden hoitamiseen, vaimon auttamiseen kotitöissä ja lastenhoidossa. Ja jos oikein hyvä tuuri olisi käynyt, kenties ihan vaikka hetken lepäilyyn, sairauslomalla kun ollaan. Mutta vahvasti näyttää että sitä minulle ei minulle tänäänkään suoda.

Vaimo nähtävästi tekee taas tänäänkin kaiken yksin. Hoitaa vauvan ja kodin. Kuljettelee lapset harjoituksiin ja takaisin. Ruokkii perheen. Hänkin alkaa olla Todella Väsynyt tähän… kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä  –  p#skarumbaan.

En tiedä.

Kovasti olen yrittänyt tsempata muita. Peukuttaa somessa. Väsätä kannustavia iskulauseita. Ynnä muuta. Tälläkin hetkellä yritän oikeasti hammasta purren löytää optimismia ja toivoa alkavaan päivään… jostain.

Mutta juuri nyt, ties kuinka monennen huonosti nukutun yön jälkeen on todella, todella, todella vaikeaa nähdä mitään positiivista alkavassa päivässä. Josta – mikäli eiliset merkit paikkansa pitävät – tulee jälleen kerran:

  • piiiiiiiitkä ja turhauttava
  • ravinnoton ja janoinen, koska ennen dreeninvaihtoa/korjausta/mitä ikinä  operaatiota siellä tällä kertaa tehdäänkään, et saa syödä eikä juoda. Mitään.
  • äärimmäisen pitkäveteinen
  • sen vähänkin kenties jäljellä olevan optimismin syövä.

Miksi vaivautua?

Ensimmäistä kertaa diagnoosin jälkeen, minun tekee mieli antaa periksi. Heittää hanskat kertakaikkiaan tiskiin. Antaa olla. Haistattaa pitkät. Ei syöpäsairaudelle, mutta kaikelle vilpittömässä ja hyvässä tarkoituksessa tehdylle oheistoiminnalle.

  • Pyöräilytapahtumalle
  • Paitakaupalle
  • Tälle blogille
  • Syöpäsäätiön rahankeräykselle.

Taholle, jolta minä puolestani joudun nyt vuorostani pyytämään rahallista tukea. Kun on sattumalta ollut tätä ylimääräistä rahanmenoa viimeaikoina. Tai pyytäisin, mutta kun pitää mennä sinne Acutaan. Täpötäydessä ensiapuhuoneessa on vähän haastavaa näitä henkilökohtaisia asioita hoidella.

Toivon vilpittömästi, että sinulle joka tätä kenties luet, suodaan hyvä, dynaaminen ja onnellinen päivä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että minulle ei sellaista tänään tule.

Ehkä vielä joskus.

Mutta ei h#lvetissä tänään.

Jälkikirjoitus – soitto Acutaan

Jos minulla olisi autokorjaamo ja olisin vaihtanut maksavan asiakkaan mersuun öljyt eilen. Jos se sama asiakas soittaisi aamuvarhain ja kertoisi että ne öljyt tulivat moottorista ulos, niin minua yrittäjänä kiinnostaisi korjata tekemäni vahinko mahdollisimman nopeasti niin, että asiakas saisi toimivan auton mahdollisimman vähällä vaivalla.

Onneksi julkinen terveydenhuolto toimii tässä “paremmin”

Soitin Gastroenterologian polille jonne näissä tilanetissa käsketään soittaa ja esittelin asiani.

“No sitten sun varmaan kannattais tulla Acutaan”.
Moneltako? Koska olin siellä eilen kahdeksan tuntia, eikä oikein huvittaisi viettää tänään samanlaista päivää.

“No lääkärit tulee joskus siinä aamupäivällä”

Teettekö te tälle asialla mitään tänään?

“No mä  en voi sitä luvata”.

Kuka voi luvata?

“No lääkäri”

Miten pääsen puhumaan lääkärin kanssa?

“No mä en oikein voi siinä auttaa, kun näitä vaihtoja on aikataulutettujakin”.

Jos te ette tänään tätä korjaa, niin oliko tarkoitus että minä vaihdan siteet ja kaikki paitani kerran tunnissa N vuorokauden ajan? Ei minulla ole niin paljoa edes vaatteita.

“No tähän mä en osaa vastata.”

Syvä huokaus

Ymmärrän että puhelimeen vastannut yöpäivystäjä ei ole millään tavalla tilanteeseen syypää ja sen hänelle kerroinkin.

Maalaisjärjellä – kts yllä oleva mersuesimerkki – ajatellen, jos palveluntarjoaja mokaa, palveluntarjoaja korjaa. Mahdollisimman pian. Mutta kuten todettu, tätä kirjoitettaessa maalaisjärjellä ja julkisella terveydenhoidolla ei näyttänyt ole mitään tekemistä keskenään.

EDIT:

Acutassa käytiin. Taisi kuitenkin olla niin että se jättimäinen vihreä mömmö oli jäännöserä vaihdosta, koska vuoto ei enää kolmatta kertaa uusiutunut. Tarkkailemme iltahuuhtelussa, uusiutuuko. Itse käynti meni suht sujuvasti klo 8-13 eli viidessä tunnissa selvisin.

Samassa yhteydessä haluan pahoitella tarpeettoman purevaa äänensävyäni. Kumuloitunut valvominen ja kolme yhtäaikaista isoa huolta veti pessimismiruuvin tarpeettoman tiukalle. Puolustaudun dreeniasian suhteen kuitenkin niin että koskaan aikasemmin ei tämmöistä ollut tapahtunut, kukaan ei ollut varoittanut ja sama toistui kahdesti. Tarinalla oli (toistaiseksi) onnellinen loppu. Äsken ajoin iltahuuhtelun ja pisaraakaan ei tullut ulos. En voi silti sanoa että luotan 100% edelleenkään näihin 😉

Onnea sille toista lastaan odottavalle laborantille joka otti sydänfilmini. Hauskaa seuraa olit. Samaten sinä nuori naislääkäri, joka alkutarkistit minut molempina päivinä ja olit oikeasti myötätuntoinen kun tavattiin taas heti aamusta.
Ja erikoispropsit sinulle tummahiuksinen hoitaja, joka komensit minut pois puhelin korvalla teidän työpisteenne vierestä luuhaamasta. Ihan oikeassa olit, minun olisi pitänyt pysyä omalla petipaikalla 🙂

Hyväntekeväisyyden kääntöpuoli

Maanantaina 8.1. 2018 polkaistiin hauska ryhmäliikuntatapahtuma Lempäälän CrossingCenter Piippokeskuksessa. Kuten teatteriesityksessä tai rock-konsertissa, onnistuneen, sujuvan ja viihdyttävän elämyksen muodostamiseksi tarvitaan useiden ihmisten saumaton yhteistyöpanos ja runsaasti etukäteisharjoittelua.

Kun asialle lähtee amatööri, lisätään soppaan vaikkapa syöpäsairaus (oli pakko mainita tämä sana. Google vaatii, että syöpä-aiheisessa blogissa pitää avainsanan esiintyä tarpeeksi monta kertaa, tai sijoitus hakurankingissa kärsii) niin totuus kulissien takana on… erilainen.

Kaksi tuntia ennen

Olen pakannut treenikamat, sekoittanut urheilujuoman pulloon ja palautumisjuoman shakeriin. Treenikassiin lisäksi riittävästi lämmintä kuivaa lämmintä vaatetta (tämän p#skasairauden hoidon alettua minun on pakko pukeutua kuin 90-vuotias isoäiti, paljon, lämmintä ja useita kerroksia). Äyskin ja tiuskin vaimolle ja lapsille. Isot yleisötilaisuudet ja sukujuhlat hermostuttavat minua. Inhoan huomion keskipisteenä olemista eikä small-talk:kaan oikein taivu. Esiintyminen on joka kerran yhtä stressaavaa. Varsinaisesta mediatyöläisestä ei voi puhua, mutta ravintola-DJ-hommien lisäksi olen esiintynyt televisiossa, useammassakin paikallisradiossa, toiminut kouluttajana sekä puhujana mitä kummallisimmissa kissanristiäisissä. Ristiriitaista, eikö totta?

Tuntia ennen

Onneksi syöpälääkäri kirjoitti hyvät pahoinvoinninestolääkkeet, muuten kävisin oksentamassa.

Matkalla kohteeseen

Onnistun sekä pahoittelemaan vaimolle pahantuulisuuttani että nukahtamaan heti lauseen loputtua. Vartin power-nap tuli tarpeesen.

Kohteessa

Kestohymy naamalle. Älkää käsittäkö väärin. On kiva nähdä ihmisiä, jotka ovat tulleet paikalle hyvän asian vuoksi, mutta perusluonteeltani olen silti se introvertti erakko. Sali näyttää tulevan oikeasti täyteen. Kuoriudun siviileistä, alla valmiina mustat treenitrikoot ja tiukka juoksupaita. Nolouden huippu, trikoot lököttävät vähän. Haluan vanhat reiteni takaisin!

Ennen tuntia totaalinen yllätys. Minulle esittäytyy mies, joka kertoo olevansa vanha työkaverini. Ei mitään muistikuvaa. Mainitsee ajan ja paikan. Nada. Sitten yksi avainsana avaa muistojen portit. Olemme olleet Helsingin Seurakuntayhtymällä Sipoon saaristossa erään saarileirikeskuksen talonmiehenä vuonna 1989. Tero – vakuutan sinulle että tässä kohtaa näkemäsi yllättyminen ja ilahtuminen on 100% aitoa. Kättelyt ja valmistautumaan tuntiin. Saanko mennä takariviin? Ai että minulla ja vaimolla on eturivin keskellä paikat? Kiitois.

Ennen aloitusta ohjaaja pyytää lavalle “sanomaan muutaman sanan”. Taas tapetaan miestä hitaasti. Onnistun luullakseni samassa lauseessa kiittämään, pyytämään anteeksi, viittaamaan seitsensenttiseen kasvaimeeni (jolle toivon pikaista exittiä) ja luikertelemaan pois lavalta ennen kuin minuuttiviisari on kierroksensa tehnyt. Luultavasti joku taputti, en muista.

Sitten mentiin

Eturivissä on se hyvä puoli, että näkee vähemmän ihmisiä. Pyörä käyntiin, ruvetaan nostamaan sykettä. Eka biisinä De’Lacyn “Hideaway”. Yllättävä valinta.

Kuka nämä tämän tunnin biisit valitsi? Ai niin. Minä. Kirjoitettakoon se hautakiveeni. “Hän kaatui pyöräilykengät jalassaan polkiessaan kuntoilulaitetta valitsemansa biisin tahtiin”.

Tunti etenee. Hiki alkaa virrata. Ohjaaja Janne on elementissään. Tykkään hänen tyylistään vetää.

Nykyään on pakko tuijottaa koko ajan sykemittaria harjoitellessaan. Ei enää “all out” loppukirejä eikä intervalliharjoitteita. “PK” eli tylsästi peruskuntoalueella pysytään. En vaan yksinkertaisesti uskalla revittää. En tiedä, missä määrin päällä oleva kipulääkitys peittää oikeista vakavista ongelmista varoittavia varoitussignaaleja, joten en ole käynyt maksimisykealueella varmaan neljään kuukauteen.

Biisit ja temmot vaihtuvat. Aika kuluu, hiki virtaa. Oikeastaan pirun kivaa. Saa unohtaa syövän hetkeksi. Keho vapautuu ja mieli seuraa.


Kuusikymmentä minuuttia alkaa olla lopuillaan. The Gridin “Swamp Thing” toimi yllättävän hyvin viimeisenä nopeana. Jos kotona olisi ollut mikseri, olisin mash-upannut tähän John Denverin “Thank God Im A Country Boy”:ta. Siinä kohtaa olisin halunnut nähdä yleisön reaktiot. Kahdeksanminuuttinen banjojuoksutus päättyy leijuvaan sointuun ja on jäähdyttelybiisien ja venyttelyn aika.

Tässä kohtaa kiitän Douglas Adamsia “Linnunradan Käsikirjasta Liftareille”. Tuo veijari-scifin kuolematon klassikkoteos opetti, miten tärkää on pitää pyyhe mukanaan. Sarkastinen hurraa sille riemuidiootille, joka epähuomiossa pisti soittolistalle viisitoista eri tyyppistä ja ikäistä emotionaalista arpea auki repivän biisin.

Asettelen muka puolihuolimattomasti hikipyyhkeen pääni päälle ja laskostelen sen niin, että kasvoni jäävät sen alle piiloon.

Se mitä biisin 60 ensimmäisen sekunnin aikana tässä improvisoidussa mikroteltassa tapahtui, jääköön minun välisekseni asiaksi. Sitten pyyhin pieni hymynkare suupielessäni enimpiä hikiä pois ja jatkan jäähdyttelyä. Selvisinpä tunnista.

Stna tätä kasvainta. Eihän se päässä ole, ehei. Mutta kun terve mies pannaan “pystymettästä 15 sekunnin varoajalla” tarkastelemaan mahdollisuutta, että “tää saatto olla sun osalta niinku tässä”, niin kyllä tämän asian prosessointiin näemmä sitten menee kauemmin kuin pari kuukautta. Tai sitten mä vaan olen nössö.

“It’s a heartache!”

Polarin M430 mukaan keskisyke oli ok, mutta perstuntuman mukaan se oli silti liian korkea tuotettuun tehoon nähden. Joko syöpä tai kipulääkitys, tai ensimmäisestä sytosetistä palautumista. Energia ei synny tyhjästä ja nykyään samalle potille on kolme jakajaa.

Sanokaa juusto!

Olen jo menossa puolijuoksua treenikassille hakemaan palautumisjuomaa ja lämmintä päälle. Mittarin mukaan tuhannen kaloria olisi hukattu. Kokemuksesta tiedän, että ne olisi syytä saada tankattua äkkiä takaisin. Sisäinen termostaattini elää nykyään ihan omaa elämäänsä, enkä halua vilustua, sytot jatkuvat parin päivän päästä.

“Hei kaikki, ryhmäkuvan aika!”

Ei puhettakaan, että saisi kuivaa päälle. Ehdin vetää hätäisesti FightBack-hupparin litimärkien treenikamojen päälle ja painua poseeraamaan. Saako mennä takariviin? Jaa eikö? Kiitois.

Loppuhyvästelyt, eikä vieläkään tilaisuutta kuoriutua treenikamoista. Kiire kotiin, koska lapsenvahti. Kaikki mahdolliset vaatteet päälle, auton sisälämpö +24 asteeseen ja perseenkäristin täysille, karvahattu päähän, toppatakki tiukasti kiinni. Lutkutan Teemu Selänteen palautumisjuomaa kuin nälkiintynyt vauva tissiä. Vaimo ajaa punaisin poskin. Oli tykännyt tunnista ja niin kuulemma muutkin.

Tankki täyteen

Kotona lisää malto-prodea naamaan. En pysty nauttimaan nykyään suuria ravinto-annoksia kerralla, joten annoskoko on korvattava frekvenssillä. Vihdoin ensimmäiset kuivat lämpimät päälle. Koko ajan pipo päässä ja kahdet villasukat jalassa. Sisällä ollessa.

Dreeniteipit irti, nopea suihku, pipo ja villasukat päälle, riuska kuivaus, dreenin uudelleenpaketointi,  ja vasta sitten toiset kuivat lämpimät. Niiden päälle lisää vaatetta. Lisää ruokaa ja kuumaa teetä hunajalla. And then some. Tankkausta koko loppuilta.

Nautin liikunnasta, mutta saavutin normaalin ruumiinlämpöni vasta iltakymmeneltä, kolme tuntia treenin loppumisen jälkeen. Näin v#tun sekaisin tämä tauti on kroppani pistänyt.

Nukun silti kuin vauva ja seuraavana päivänä kroppa tuntuu juuri siltä kuin pitääkin. Kymmenen vuotta nuoremmalta.