Category: Kipu

Kipu

Kipu

“Ai stana”. Kipu selässä iski taas. Olisiko päivän neljäs fentanyyli kielen alle? Näitähän alkaa mennä kuin pastilleja. Paketin kyljestä kertaus: “1-6 krt päivässä”. Aletaan mennä kohti rajaa.

Ei hyvä.

Alla oli viiden päivän lepo. Silti ensimmäinen työpäivä sen jälkeen ei ollut puolessakaan kun jouduin pistämään ensimmäisen kipunapin kielen alle. Ei normaalia. Mikä on muuttunut viimeisten viikkojen aikana? Paino on tullut vähän alas, ylös, alas, nyt viimeksi vähän ylös. Syöty on kyllä kuin sika, Creonia maksimi joka aterialla. Työn kuva vähän muuttunut, pelkän istumatyön lisäksi on oltu enemmän jaloillaan. Eihän se nyt jukolauta siitä voi johtua?

Ylihuomenna on taas hoitopäivä. En voi sanoa, että odottaisin mitenkään erityisesti. Itse asiassa pelkkä ajatuskin etoo. Infuusiopumpun tympeä ääni, kylmä kirkas neste joka työntyy suoniini jäähdyttäen elinvoimaani. Lääkettä toki. Kuulemma.

Juuri nyt ei hyvältä näytä. Tai etenkään tunnu.

Miksi näiden kuvantamisten välit ovat näin hemmetin pitkiä? Mitä lähemmäs seuraava CT tulee, sen hermostuneemmaksi huomaan muuttuvani. Vielä pitää odottaa pari viikkoa. Jos lääke tepsisi, tuskin se näkyisi kipujen ja kipulääkkeiden kulutuksen lisääntymisenä? Alkuperäisen ennusteen sisältämä epävirallinen lupaus paranemisesta – näin olen antanut itselleni luvan tulkita ennusteen “hyvä” – on jo haalistunut. Ei tunnu enää uskottavalta.

Back to the saddle!

Syöpäläisen “talli”

Kokenut bloggari malttaa pitää välipäiviä, kehitellä ajatuksia, sulatella ilmiöitä. No, missä postauksessa olen väittänyt olevani “kokenut bloggari?” Sitä paitsi – jos alkuperäinen suunnitelma työhönpaluusta toteutuu, tämä sylkeminen tyrehtyy pahaiseksi tihkumiseksi ihan lähiaikoina.

Ensi viikon tiistaille on sovittu työterveyslääkärin haastis, johon lähin esimies osallistuu Skypen välityksellä Helsingistä (johon osastoni muut kundit ja gimmat on sijoitettu). On ihan ymmärrettävää, että tunnin tilaisuuden takia ei kannata käyttää työpäivää pendelöintiin. Jos kaikki edelleen menee kuten oletan, toivoin voivani aloittaa työskentelyn noin 50% panoksella helmikuun alussa. Näin osasairauspäiväraha edellyttää. Rahallisesti toki pienemmällä kompensaatiolla – ja huonoimpaan mahdolliseen aikaan tämä sattui, kts eilinen postaus – mutta asioilla on taipumus järjestyä.

Tärkeämpi syy miksi rikoin radiohiljaisuuden on seuraava. Rikoin tänään äänivallini, kuin Chuck Jägermeister. Nujersin Nemesikseni. Surmasin lohikäärmeni. Pudotin apinan niskastani.

Tämä vaatii selvennystä.

Aina syöpädiagnoosistani saakka olen pelännyt salaa – oikeastaan hetkittäin kuolemaakin enemmän – että syöpä tekee minusta “ramman”. Että menetän kovalla työllä hankkimani fyysisen kunnon. Että se katkokävely, sydämentykytys, jatkuva heikkouden tunne, jonka tauti ja/tai lääkitys minussa aiheutti, oli pysyvä olotila. Ajatus oli lähes painajaismainen alle 50-vuotiaalle miehelle, jonka pitäisi olla miehuutensa kukoistuksessa.

Olen saattanut kertoa, että olin lapsena pullukka, ei-liikunnallinen ja teini-iässä aknepunkkaroiva kapinallinen, jolle ainoa hyväksyttävä liikuntamuoto oli juosta “poliiseja karkuun.”
EDIT: lisätty lainausmerkit siltä varalta, että esimieheni lukee blogia. Tämä oli vertauskuva 🙂

Enkö? No siinä se tuli.

Liikunnon ilo löytyi vasta reilusti yli kolmikymppisenä. Monta lajia kokeiltuani omimmalta alkoi tuntua pitkäkestoinen aerobinen. Olin syksyllä 2017  elämäni parhaassa kondiksessa. Pyöräilykilsoja yli 3600, suunnitelmissa oli tälle vuodelle ottaa vähintään 5.000 km ja ajaa vähintään yksi yhtäjaksoinen 200km lenkki. Leposyke parhaimmillaan 49 bpm, välillä jopa istuen. Painoa toki reilusti yli BMI-suositusten, mutta paskat siitä. Elämä maistui.

Sitten tuli syöpä. Haimasyöpä. Painoa katosi toistakymmentä kiloa vilauksessa, koska vatsa ei vetänyt ruokaa. Kasvain painoi. Ainoa syy miksen näytä tällä hetkellä keskitysleirin ruokavalio-kampanjan mainospojalta on hysteerinen, kellon ympäri jatkunut urheiluravinteiden vetäminen – sen vähän normaalin ruoan lisäksi, jonka vatsani hyväksyi kerralla. Noin 2.5dl-3.5dl kerta-annos ravintoa on edelleen maksimi. Siis käytännössä iso lasillinen vettä. Ei edes iso kalja mene kerralla. Jos siis käyttäisin enää alkoholia.

188cm pitkä äijä saa niitä lasillisia vuorokaudessa täyttää aika monta kertaa, että saa hankittua edes perusaineenvaihdunnan tarpeet. Muistaakseni istumatyöläisellä noin 2.200 kCal vuorokaudessa.

Lasi täytettiin usein maltodekstriinillä ja proteiinijauheella. Blenderi huusi hoosiannaa kun kaatelin mitä eksoottisimpia sekoituksia kitusiini kellon ympäri. Nousin yölläkin syömään parhaimmillaan kolme mini-ateriaa. *

Mutta se kannatti.

Paino on nyt vakiintunut 92-95kg välille jo toista viikkoa, käytyään jo hetkellisesti 90 kilossa. Lähtö oli siis 105kg. Ensimmäistä kertaa tällä vuosituhannella pääsin neuvola-vaa’alle. Jo ensimmäinen syto-kuuri osoitti, että kuurilla paino tippuu vaikka liikuntoa ei harrastaisi ollenkaan. Jos yhtään yrität peruskuntoa vaalia, se tippuu entistä enemmän. Lisää täytettäviä lasillisia. Lisää blenderöintiä.

Tämä eilen bloggaamani lääkesekoilu sisältää sekä hyviä että huonoja puolia. Eilen käsiteltiin enimmäkseen ne huonot. Hyvistä mainittakoon, että minulla on ollut tällä viikolla ylimääräistä vapaata “sytostaattivankilasta”. Olen käyttänyt ne tankkaamalla energiaa ja liikkumalla ja keräämällä voimia taistelun seuraavaan erään. Kaksi painoharjoitusta, yksi aerobinen. Minulle ei huono saavutus. Lisäksi pitää valmistautua työelämään.

Otsikon syy on tässä.

Next year Giro di ihan mikä vaan, bitch!

Sain lainaksi J:ltä trainerin. Tällä laitteella maantiepyörä muuntuu kuntopyöräksi. Laitteeseen on mahdollista yhdistää vähän älyäkin, mm watti-vastuspyörän säätö kännykällä. Runttasin menemään reilun tunnin lenkin. Tulokset? Varauksin tyytyväinen. Tietenkään et voi täysin verrata työmatkaa koti-Elisa Nalkala (33km) ajamalla trainerilla saman matkan ilman fyysistä oikeaa vastatuulta ja ylämäkiä. Silti suuntaa antava tulos oli se, jota olin salaa varovasti toivonut, mutten yhdellekään elävälle sielulle uskaltanut ääneen sanoa.

Kymmenestä menetetystä kilosta huolimatta minussa on vielä mojoa rutkasti jäljellä.

Kukaan ei voi käsittää, mikä henkinen painolasti putosi (vielä) hennoilta harteiltani. Medikaalinen terveyteni on kriisitilassa, mutta näinpä vaan – ainakin toistaiseksi, olen realisti – fyysisestä maksimisuorituskyvystä on vielä kelpo siivu jäljellä. Sitä tulee vaalia, huolella.

Tämä tieto rohkaisee ja auttaa jatkamaan taistelua pahoina päivinä, joita varmasti on vielä edessä.

Huomenna toivon saavani houkuteltua kaksi vanhinta lastani hiihtämään. Sitten, jos oikein innostun, puolen tunnin palauttava punttitreeni jaloille. Loppuiltaan vaimollani on yksinoikeus.

Sunnuntaina aloitetaankin viiden päivän sytostaattituomio, joka suoritetaan ehdottomana. Sitten kahden viikon tauko, jolloin pääsee toivottavasti aloittelemaan töitä. Sen jälkeen pitäisi löytyä se 500 euroa ylimääräistä Teysuno-lääkkeeseen.

Kaikesta tästä huolimatta sunnuntaina koppiin marssii todennäköisesti onnellinen mies.

Täydennys 21.1.

Sytostaattivankila:
Kuvittele päällesi “läskipuku” joka lisää elopainoasi 20 kiloa ja fyysistä ikääsi 20 vuotta. Seuraamukset: väsymys, lyhyempi askel, hengästyminen, fyysisen voiman katoaminen ja pisteeksi i:n päälle viiden taskulämpimän keskikaljan tympeä pöhnä, joka väsyttää ja vaikeuttaa ajattelua – sekä kaikkien käytännön asioiden hoitamista. Usein päälle vielä kumuloitunut unettomuus sekä pahimmassa tapauksessa depressio ja/tai masennus.
Tällä metaforalla yritän kuvata kehossa vallitsevaa subjektiivista olotilaa teille terveille, kun solusalpaajalääkitys on päällä – ja oikein hyvällä tuurilla tuhti opiaattipohjainen kipulääkitys, jotta potilas on edes toimintakuntoinen. Sytostaatit kun  hyökkäävät syöpäsolujen lisäksi kaikkien muidenkin solujesi kimppuun heikentäen niitä., opiaatit lamaavat ja väsyttävät.
Kun seuraavan kerran yllätät itsesi ajattelemasta syöpä- tai miksei muustakin pitkäaikaissairaasta “höh,no miksei hoida asioitaan kuntoon?“, pyydän kauniisti, että muistat oheisen vertauksen. “Kyllä se varmaan hoitaisi, mutta voi olla niin että se ei kertakaikkiaan pysty!”

 

Its All Shit.

Eilinen koko päivä kului siis Acutassa. Selvittelemässä syöpälääkeasiaa. Lääkärit ja professorit ekevät varmasti parhaansa Kelan mielivaltaa vastaan. Minulle määrätty lääke meinaa tappaa minut sydänkohtauksella ja korvaava lääke on ilmeisesti kustannuksiltaan ulottumattomissani. Herkullinen lähtöasetelma, kertakaikkiaan. Elättelen vielä pikkuriikkistä toivetta että tämä jotenkin järjestyisi. Edellä mainittu oli aamulla ensimmäinen tietoinen ajatukseni, kun heräsin. Seuraava ajatus: “Eikö kello ole ton enempää? Voi helv#tti!”

Ensimmäinen aamutoimi – uuden dreenin huuhtelu. Piti olla rutiinitoimenpide.

Eipä ollutkaan.

Eilen asennettu kolmas dreeni vuotaa ihan yhtä paljon ellei enemmän kuin edellinenkin. Huuhtelun jälkeen kylki märkänä viidessä minuutissa. Kaiken tein niinkuin leikkaussalissa neuvottiin. Miksiköhän kirurgi ei vaihtanut numeroa isompaa? Varaa olisi ollut, useita letkukokoja. Maallikko ajattelisi, että kaikkien näiden vaihtojen jälkeen ympäröivät kudokset antavat myöten, vähentäen tiivistymistä. Minä olisin vaihtanut vähintään numeroa isomman.

Onneksi kirurgi tietää paremmin.

Hauskinta on, että jokainen tällainen “harrastuskäynti” maksaa rahaa. Poliklinikkamaksu ja/tai toimenpidemaksu. Jos ei oma auto ole vapaana, 50 euron taksimaksu. Kaikki lyhentämättömänä omasta pussista, muusta taloudenpidosta pois.

Tähän kohtaan syvä huokaus

Näyttää siltä että tämäkin päivä ollaan sairaalassa. Tämä päivä, joka olisi pitänyt käyttää mm. töihinpaluun ja muiden käytännön raha-asioiden selvittelyyn, juoksevien asioiden hoitamiseen, vaimon auttamiseen kotitöissä ja lastenhoidossa. Ja jos oikein hyvä tuuri olisi käynyt, kenties ihan vaikka hetken lepäilyyn, sairauslomalla kun ollaan. Mutta vahvasti näyttää että sitä minulle ei minulle tänäänkään suoda.

Vaimo nähtävästi tekee taas tänäänkin kaiken yksin. Hoitaa vauvan ja kodin. Kuljettelee lapset harjoituksiin ja takaisin. Ruokkii perheen. Hänkin alkaa olla Todella Väsynyt tähän… kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä  –  p#skarumbaan.

En tiedä.

Kovasti olen yrittänyt tsempata muita. Peukuttaa somessa. Väsätä kannustavia iskulauseita. Ynnä muuta. Tälläkin hetkellä yritän oikeasti hammasta purren löytää optimismia ja toivoa alkavaan päivään… jostain.

Mutta juuri nyt, ties kuinka monennen huonosti nukutun yön jälkeen on todella, todella, todella vaikeaa nähdä mitään positiivista alkavassa päivässä. Josta – mikäli eiliset merkit paikkansa pitävät – tulee jälleen kerran:

  • piiiiiiiitkä ja turhauttava
  • ravinnoton ja janoinen, koska ennen dreeninvaihtoa/korjausta/mitä ikinä  operaatiota siellä tällä kertaa tehdäänkään, et saa syödä eikä juoda. Mitään.
  • äärimmäisen pitkäveteinen
  • sen vähänkin kenties jäljellä olevan optimismin syövä.

Miksi vaivautua?

Ensimmäistä kertaa diagnoosin jälkeen, minun tekee mieli antaa periksi. Heittää hanskat kertakaikkiaan tiskiin. Antaa olla. Haistattaa pitkät. Ei syöpäsairaudelle, mutta kaikelle vilpittömässä ja hyvässä tarkoituksessa tehdylle oheistoiminnalle.

  • Pyöräilytapahtumalle
  • Paitakaupalle
  • Tälle blogille
  • Syöpäsäätiön rahankeräykselle.

Taholle, jolta minä puolestani joudun nyt vuorostani pyytämään rahallista tukea. Kun on sattumalta ollut tätä ylimääräistä rahanmenoa viimeaikoina. Tai pyytäisin, mutta kun pitää mennä sinne Acutaan. Täpötäydessä ensiapuhuoneessa on vähän haastavaa näitä henkilökohtaisia asioita hoidella.

Toivon vilpittömästi, että sinulle joka tätä kenties luet, suodaan hyvä, dynaaminen ja onnellinen päivä. Kaikki merkit viittaavat siihen, että minulle ei sellaista tänään tule.

Ehkä vielä joskus.

Mutta ei h#lvetissä tänään.

Jälkikirjoitus – soitto Acutaan

Jos minulla olisi autokorjaamo ja olisin vaihtanut maksavan asiakkaan mersuun öljyt eilen. Jos se sama asiakas soittaisi aamuvarhain ja kertoisi että ne öljyt tulivat moottorista ulos, niin minua yrittäjänä kiinnostaisi korjata tekemäni vahinko mahdollisimman nopeasti niin, että asiakas saisi toimivan auton mahdollisimman vähällä vaivalla.

Onneksi julkinen terveydenhuolto toimii tässä “paremmin”

Soitin Gastroenterologian polille jonne näissä tilanetissa käsketään soittaa ja esittelin asiani.

“No sitten sun varmaan kannattais tulla Acutaan”.
Moneltako? Koska olin siellä eilen kahdeksan tuntia, eikä oikein huvittaisi viettää tänään samanlaista päivää.

“No lääkärit tulee joskus siinä aamupäivällä”

Teettekö te tälle asialla mitään tänään?

“No mä  en voi sitä luvata”.

Kuka voi luvata?

“No lääkäri”

Miten pääsen puhumaan lääkärin kanssa?

“No mä en oikein voi siinä auttaa, kun näitä vaihtoja on aikataulutettujakin”.

Jos te ette tänään tätä korjaa, niin oliko tarkoitus että minä vaihdan siteet ja kaikki paitani kerran tunnissa N vuorokauden ajan? Ei minulla ole niin paljoa edes vaatteita.

“No tähän mä en osaa vastata.”

Syvä huokaus

Ymmärrän että puhelimeen vastannut yöpäivystäjä ei ole millään tavalla tilanteeseen syypää ja sen hänelle kerroinkin.

Maalaisjärjellä – kts yllä oleva mersuesimerkki – ajatellen, jos palveluntarjoaja mokaa, palveluntarjoaja korjaa. Mahdollisimman pian. Mutta kuten todettu, tätä kirjoitettaessa maalaisjärjellä ja julkisella terveydenhoidolla ei näyttänyt ole mitään tekemistä keskenään.

EDIT:

Acutassa käytiin. Taisi kuitenkin olla niin että se jättimäinen vihreä mömmö oli jäännöserä vaihdosta, koska vuoto ei enää kolmatta kertaa uusiutunut. Tarkkailemme iltahuuhtelussa, uusiutuuko. Itse käynti meni suht sujuvasti klo 8-13 eli viidessä tunnissa selvisin.

Samassa yhteydessä haluan pahoitella tarpeettoman purevaa äänensävyäni. Kumuloitunut valvominen ja kolme yhtäaikaista isoa huolta veti pessimismiruuvin tarpeettoman tiukalle. Puolustaudun dreeniasian suhteen kuitenkin niin että koskaan aikasemmin ei tämmöistä ollut tapahtunut, kukaan ei ollut varoittanut ja sama toistui kahdesti. Tarinalla oli (toistaiseksi) onnellinen loppu. Äsken ajoin iltahuuhtelun ja pisaraakaan ei tullut ulos. En voi silti sanoa että luotan 100% edelleenkään näihin 😉

Onnea sille toista lastaan odottavalle laborantille joka otti sydänfilmini. Hauskaa seuraa olit. Samaten sinä nuori naislääkäri, joka alkutarkistit minut molempina päivinä ja olit oikeasti myötätuntoinen kun tavattiin taas heti aamusta.
Ja erikoispropsit sinulle tummahiuksinen hoitaja, joka komensit minut pois puhelin korvalla teidän työpisteenne vierestä luuhaamasta. Ihan oikeassa olit, minun olisi pitänyt pysyä omalla petipaikalla 🙂

Personal Trainereita ja Vaaleanpunaisia Kuulia

Personal Trainereita ja Vaaleanpunaisia Kuulia

Olen keski-ikäinen mies, joka ei ole koskaan ollut “täydellisessä kondiksessa”. Tätä vaihtelevaa tavoitetilaa on vuosien varrella haettu eri keinoin – yhtä vaihtelevalla menestyksellä. Käsitykseni massa- ja voimaharjoittelusta on “Arnoldin Kultainen Kuusikko”. Teininä tätä noudattaessani tein sen virheen että treenasin liikaa, syömisen ja levon jäädessä liian vähälle. Seurauksena  kyllästyminen.

Kolmikymppisenä sama uusiksi. Tällä kertaa ravintolamme portsarin ohjeilla ja ohjelmilla (tein tuolloin baarimikon hommia) massaa alkoi kertyä, mutten kestänyt sitä jatkuvaa syömistä. Seurauksena kyllästyminen.

Oma Tapa Liikkua on nyttemmin asettunut kestävyys-kuntoilun puolelle. Ensin hiihdon ja rullaluistelun, parin viime vuoden ajan maantiepyöräilyn kautta. Painoharjoittelu on ollut melko olematonta. Tämä on ollut virhe, jonka huomasi päivätyössään selkäkipuna.

Haimakasvain pisti tämänkin uusiksi

Diagnoosin ja sairausloman saatuani jatkoin ensiksi kuten ennenkin. Pyöräilyä, vähän punttia, lisää työntekoa. Yritin vältellä sairauden ajattelua. Sitten tulivat kivut ja oli pakko hiljentää tahtia.

Mukaan astuvat kovat opiaatti-kipulääkkeet. Kasvain häiritsi maksan toimintaa ja kohonneet maksa-arvot estivät sytostaattihoidon aloittamisen. Oli pakko tehdä vähän “putkitöitä”, asentaa huuhtelu-dreeni tähystysleikkauksena oikeaan kylkeeni. Bonuksena pari viikkoa sairaalalepoa ja haavakipuja. Kotiutuksen koettaessa: “Onneksi olkoon – kotiinne muutti juuri katkokävelevä opiaatti-zombie. Vähän niinkuin Ozzy Osbourne, muttei osaa laulaa.”

Edes “Paranoidia”.

Mikä meni pieleen?

Useamman sekavaisen päivän ja huonosti nukutun yön miettimisen ja “käytännön kenttäkokeiden” johtopäätös: Tämä sairaalajaksoa seurannut voimattomuuden ja saamattomuuden tunne nousee:

  • 60% vahvasta kipulääkityksestä (joka toistaiseksi valitettavasti pakollinen, koska mm perhe).
  • 20% ruokahaluttomuuden viemästä 12:sta painokilosta.
  • 20% liian vähästä fyysisestä treenistä.

Ratkaisu

Tätä pohdittiin personal trainerini (jatkossa “PT” tai “Piiska”) Mari Rantanen kanssa. Ykköstavoitehan on parantaa minut syövästä, joka on ensisijaisesti lääketieteen ammattilaisten homma. Apu- ja välitavoitteet olivat saada mies jälleen kuntoon niin, että hän kestää pakolliset solumyrkyt ja (toivottavasti hoidon tepsiessä) kasvaimen kirurgisen poiston.

Ohjelma

PT laati minulle välitavoitetta (Pirkan Pyöräily 2018) tukevan lihaskunto-ohjelman, jonka kävimme läpi Lempäälän Salipisteellä. Ohjelma painottuu jalkojen voimakestävyyden lisäksi keskikropalle ja yläselän lihaksistolle. Harjoittelu ei kuitenkaan saa vaarantaa parantumista eikä päinvastoin. Rasituksen, ravinnon ja levon määrää suunnitellessa on otettava huomioon myös paranemisprosessin tarpeet.

Aloitus siis va-ro-vas-ti. Ensiksi yksi lihaskuntoharjoite ja yksi aerobinen harjoite per viikko. Monitoroin palautumista ja unen laatua sekä määrää sykemittarin ja Polar Flow-ohjelmiston avulla. Terveydenhoitoalan ammattilaiset seuraavat sytostaattihoitojen etenemistä kuvannuksin ja verikokein.  Muokataan harjoittelua sitä mukaa kun kroppa ja hoito sallivat. Tarkoitushan on myös päästä Elämään takaisin. Tämä sisältää myös työelämän.

Kauas ennakkoluulot karkaavat

Vaaleanpunaiset kuula ja kahvakuula
Vaaleanpunaiset kuula ja kahvakuula

Tunnin perehdytystreeni meni nopeasti. Huomasin miten paljon olin kaivannut päästä liikkumaan. Pisempää treenitaukoa seuraa allekirjoittaneella aina normaalia runsaampi hikoilu. Voin vain kuvitella, mikä määrä kolmiolääke-kemikaaleja ihon läpi tihkui. Seuraavana aamuna harvinainen ilo, herätä sängystä jonka tyynyliina ei ole märkä.

Rannesykemittaristani oli jälleen korvaamaton apu. Pelkästään “fiilispohjalla vetämällä” sydämen kovempi rasitus näin raskaan lääkityksen aikana olisi minusta sekä uhkarohkeaa että tyhmää.

Tulin tunnille avoimin mielin ja  hyvä niin. Mari: tämä jäi ääneen suoraan sanomatta – vaikka asiaa keskustelussa sivuttiin: siitä vatsalihasharjoitteen vaaleanpunaisesta kahvakuulasta oli lähellä tulla ns. deal-breaker. Ajattele nyt: Keski-ikäinen Suomalainen Mies. Syö kokolihaa ja pas#antaa rosteritankoa. Pistät sen tekemään vinoja vatsalihaksia vaaleanpunainen kahvakuula rinnuksilla StepReebok-laudan päällä. 

Mikä julkeus! Mikä röyhkeys! 😀

Ja arvatkaapa mitä? Minä tein mitä käskettiin ja teen ensi kerrallakin.Tässä sodassa kaikki temput ovat sallittuja. (EDIT: seuraavalla kerralla kun kävin samalla salilla, “jostain” oli ilmestynyt 8kg punainen kahvakuula. Hieman jäi vaikutelma, että pinkki oli jonkinlainen testi)

Jos paranemiseni haimasyövästä vaatii vaaleanpunaisia kahvakuulia, tuokaa minulle vaaleanpunaisia kahvakuulia!

(No, ei ihan kaikkia, säästäkää muillekin muutama!)

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

tays_logo
Slogan sanoo kaiken tarvittavan.

Tämä kaksiviikkoinen on mennyt voittopuolisesti sairaalassa. Tulin käymään, päädyin olemaan kolme yötä, kotiuduin. Kolmen neljän tunnin päästä puupaa-autolla takaisin ja samalla tiellä ollaan. Ei tavanomaista minulle. Olla itsenäisyyspäivä sairaalassa. No, onpahan rakettiensiapu lähellä, jos innostun Comet Bombailemaan osaston käytävällä.

No miten homma on edennyt?

Nille viime perjantain hillittömille vatsakivuille ei löynyt mitään selitystä .  Peruslääkitystä on säädetty ylöspäin ja dreeni-huuhteluilla maksa-arvoja saatu laskemaan. Nämä kaikki ovat edellytyksenä homman aloittamiselle. Kylkikipu, joka leikkauskohdassa oli ihan hillitöntä, on jo siedettävällä tasolla. Sen kokonaan paraneminen sitten kestääkin. Sahuri joutui tekemään viisisenttisen vekin dreeniä varten. Lääkäri tuumi, että sen arpikudos mahtaa painaa kylkihermoa. Samaten veikkailen, että hetki menee, ennen kuin lähdetään penkkiä tai  maastavetoa tekemään vähänkään isommilla painoilla. Toisaalta tuo kynäniska joka tuolta peilistä katsoo… no, meillä on pitkä tie edessä.

Eikö sairaalassa ole tylsää?

Kissanviikset. Tarkka päivärutiini. Minä itseasiassa pidän rutiineista, vaikka itse olekin toivottoman epäjärjestelmällinen – ainakin paperiasioissa. Esimerkiksi hoitohenkilökunnan kesken käyty ambulanssissa käyty kaurismäkeläisesti lausuttu dialogi:

“neula lattialla”

“neula lattialla”

“poistan neulan lattialta paikkaan X”

“neula siirretty paikkaan X”

Teki kivun läpikin vaikutuksen. Upeaa ja ammattimaista! Varmasti perusteltu proseduuri, mutta jonkun on tuokin pitänyt hoksata, speksata ja tuoda tuotantoon. Vaikka maalaisjärkikin sanoo että noin pienissä tiloissa yksikin irtomainen esine on potentiaalinen työturvallisuusriski.

Osaan myös arvostaa niitä miljoonaa pikku juttua, joita sairaala ja hoitajat päiväsi kuluessa hyväksesi tekevät, olit sitten syöpäpotilas tai murtunutta pikkuvarvasta hoidattava. Molemmat kivuliaita. Apua tarjotaan aina, vaikka “kyllähän minä tässä pärjään. Tosin – jos mitään johtopäätelmiä RS1-osaston potilaiden iästä voi tehdä kahden tähänastisen huonekaverin ikien perusteella (otanta kaksi), niin minä olen osaston nuorin 22 vuoden marginaalilla. Olisi syytäkin pärjätä. Vielä muutama vuosi.

Nyt jostain kaukaa kuuluu vaimon aiheesta närkästynyt ääni “No entäs minä sitten?” Kultaseni, en ehkä osaa tuoda sitä riittävästi julki, mutta arvostan sitä, että teet kotiamme käytännössä yksin olemattomilla yöunilla, enemmän kuin koskaan ääneen osaan sanoakaan.

Jostain syystä suurin osa potilaista tuntuu pysyttelevän huoneissaan. Käytävällä näkee vain henkilökuntaa.

Eräänä päivänä hoitaja N. tuli hakemaan parvekkeelle “ihastelemaan näköalaa”. “Suomalainen talvinen sairaalapävä 2000-luvulla eli räntää ja loskaa. No mennään sitten”. Kas, betoniveden (lonkeron) värinen pilvimatto olikin väistynyt ja aurinko paisteli oikein kauniisti. Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes hänen piti palata töihinsä. Sanoin että jään tänne ihan mielelläni viltti harteillani.

Jälkeenpäin tajusin että tämä on sitä on näkymätöntä hoitotyötä. Haimasyöpä tai ei, mies (pitäisi varmaan kirjoittaa “henkilö” näinä sukupuolineutraaleina aikoina, mutta sitäpä en kiusallanikaan tee, hähä) ei vuoteessa makaamalla parane. Parempi houkutella potilas punkasta pistämään vaatetta pyjaman päälle  ja pistämään vaikka töpöttämään osastoa ympäri. Jossain välissä se muuttuu töpöttely muuttuu kävelyksi. Nyt viikko dreenin laiton jälkeen uskaltaa vetää keuhkot jo melkein täyteen. Olen varovaisen toiveikas että viikon sisällä pysty jo rauhalliseen liikuntoon itsekin.

Toki sytostaatit täytyy kuulostella. Jos K-lääke aloitetaan 7.12. niin T-lääke (joka aiheuttaa sen pahoinvoinnin)on päällä 16.-19.12. Onneksi näin. Olin ostanut itselleni ja esikoiselle liput “The Last Jediin” 15.12. Saattaisi olla kiusallista jos isä huutoyrjöää vähän väliä Alepan pussiin ja toinen häpeilee vieressä “ISI! Ei tää nyt NOIN huono ole! Lopeta. SÄ NOLAAT MUT!” Mutta tämä tapahtuu vasta ensi viikolla, sitä ennen keskitytään vähän perinteisiin eli Laineen “Tuntemattomaan Sotilaaseen.”

“NOOOOO!”