Category: Kipu

Flower Power

Kukkaislasten aikaa on tässä vietetty. Valkotakit ovat käyttäneet jumalaista bradpitt-vartaloa jonkinlaisissa keskikaisissa pseudotieteellisissä menoissa. Jos olet “isossa talossa” päässyt osastolle ja opiaattipohjaisen kipulääkityksen päiväannoksesi on kuusinkertaistettu, tiedät mitä se  tekee kymmensormijärjestelmälle.  Olen siis keskittynyt lähinnä nukkumaan.

Rakas Perhe ™ piipahti eilen tuomassa somisteita iskää piristämään <3

VAS10

VAS10

Lapsen inkkari jä länkkäreihileikeisä sankarikuoluolio oli uljas. “Oi Suuri Manitou, valkoinen piru sai minut pum-pum kepillään” ja sitten tekninen pehmeä laskeutumien mustikkamättään viereen.  Jotta olisi jotain mutusteltavaa, että sen kertainen Little Big Hornyn taistelu saatiin pääkökseenä.

Minulle on aikaisiässä tullut kahdesti ” tässäkö tämä oli ?” -tyylinen tilanne. Kerran prätkällä selkeältä näyttänyt muuttunut ohitus muuttui todella kireäksi kuin tyhjästä ilmestyneen vastaantulijan takia. Toisen kerran luolasukelluskeikalla trion yksi jäsen oli poistunut väistämme paikoiltaan ja aiheutti ylimääräistä hätääntymistä ja etsintävalmisteluja: “Mä vaan käväsin tuolla…” Ensiksimainittu oli ainoa oikeasti tiukka, valvoin varmaan seuraavat viisi yötä pikakelaten ee-taas ”mitä mä mokasin” ja ” mitä se töppäsi.

Aika tuntuu hitastuvan ja itse ikään kuin astuin tilanteesta puoli askelta sivuun. Mitään ruumiista-irtautumisesta en ala esittää, kerroin omia näkemyksiäni, OK?

Mitä oikeasti tapahtui?

Kotiuduin haimasyöpätutkimuksista osastolta pe 1.12. RS1 aamupäivästä. Lähdin köröttelemään kohti kotia. Vartin ajon jälkee ajo muuttui ensin epämukavaksi, sitten kivuliaaksi, sitten alkoi oikeasti sattua. Taskun pohjalle unohtuneen läpilyöntikipulääkkeen ansiosta selvisin perille. Vaimokulta käväisi paikallissa farmasiassa – onneksi douppia löytyi neljännestä. Yhden ottaminen lievensi oireita mutta vain minimilaalisesti. Soitto osastolle, josta käsky combottaa kaksi saman tyypin lääkettä. Tarvittaessa sama uusiksi tunnin kuluessa. Jos tilanne eskaloituu, mies tänne. Jos purkautuu, hyvää viikonloppua.

Kuulosteltiin tovi. Vain yhdessä asennossa kykeni olemaan. Omakuljetus ei käy, vain makuuasennussa sieti olla, joten 112 ja ambulanssia odottelemaan. Jotain elämästämme ajasta kertoo se, että esikoinen ilmeistyi kännykkänsä kanssa ensin terassille papparazzaamaan isänsä hermoja ja kehtasipa pentele vielä ujuttaa kännykkää ambulanssin takaovesta sisään. Silloin sai poika lääkintavaksilta (nuori nainen) semmoisen ripin, että teki mieli nosta taputtamaan. Tippaletku kiinni, lähtötiedot ylös ja nokka kohti Tamperetta. Samalle osastolle toivat, vain vuodepaikka vaihtui.

Kuljetuksen ajan kipu oli pysynyt hallinnassa mutta nyt osastolla se löi höyryä pesään.

VAS7... VAS8

tässä vaihteessa alkoi ensin satunnainen kiroilu, myöhemmin jatkuva karjunta joka välillä vaimeni haavoittuneen elämen ulinaksi. Aika pysähtyy. Hoitajahälytin tuuttaa, nähtävästi tyhjällä osastolla. Missä se lekurikin on??

VAS9.

Ulisen kuin haavoittunut villieläin susiraudoissa. Leposyke lähempänä sataa, kellosta katsoin.

VAS10.

Hurrikaanin silmä. Kipu on pahimmillaan, mutta silti ikään kun minusta jotenkin irti. Ajattelen perhettäni ja läheisiäni. “Tässäkö se nyt oli?!” Duff McKaganillahan repesi haima polttaen puolet vatsalaukun sisäkäluista.

Kuin pikakelauksella ympärillä kieppuu pyörii valkea- ja vihreätakkisia hahmoja. Suonensisäistä kiinni, vaihdellaan tippapulloja, välillä ruiskusta IV:hen  eri värisiä nesteitä. En uskalla juoda mitään mahdollisen kirurgian varalta, kostutelen rutikuivaa suutani kastamalla sormea vesilasissa. Pikkuhiljaa esineet alkavat saada muotoja. Menemme juoksujalkaa maanalaista  huoltokäytävää. Keskivartalon varjoaine CT-kuvaus. Sitten paluu osastolle tulkitsemaan kuvannusta päivystävän ja radiologin kanssa.

Ensimmäinen kysymykseni ” onko haimasyöpä levinnyt” – rauhoittava päänpudistus. Dreeni paikoillaan, mitään ei vuoda mihinkään eikä mistään. Miljoonan dollarin kysymys “mikä kaiken tämä aiheutti” “me emme yksinkertaisesti tiedä”.

Huh huh.

Ajatuskin toisesta samanlaisesta kohtauksesta lähimmän viikon aikana ennen sytojen alkua on liian sietämätön ajateltavaksi. Hyviä uutisia sikäli että asennettu dreeni tuntuu toimivan kuten pitää.

Musta ninja

Musta ninja

Yöllä pimeän makuuhuoneen täyttää posahduspommin kitkerä savu. Vanha viholliseni, Strikethru-ryun Musta Ninja Hajosiko Sisakumi on palannut. Ennen kuin ehdit kurkottaa tyynyn alta luotettavaa katana-miekkaani (aito Hattori Hanzo), vihulainen loikkaa savupilven keskeltä tiikerin lailla kimppuuni. Pitkästä miekasta ei ole apua lähiottelussa. Tasaisella yksi vartalolyönti olisi päättänyt ottelun lyhyeen.

Tämän julman ja kunnianhimoisen vihollisen ärsyttävin piirre on täydellinen arvaamattomuus. Se osaa liikkua täysin äänettömästi. Välillä päivisinkin tulee olo, että minua tarkkaillaan. Kun katsahdan selkäni taakse – ei ketään.

Käytän oppimiani senseini opettamia vastatekniikoita. Tsuki-Isku kurkkuun jäykistetyin sormin. Ei mitään vaikusta. Hupun alla jonkinlainen kaulahaarniska. Kyynärpäällä ohimoon. Väistää matalasti naurahtaen. Sen jälkeen painautuu tiukasti päälleni. Mustan hupun peittämät kasvot muutaman sentin päässä kasvoistani. Kapeasta silmäaukosta tuijottavista yötäkin mustemmista silmistä säteilee ikiaikaista pahuutta.

Kuin nautiskellen hän naulitsee minut vartalonsa painolla tiukasti vuoteeseen. Tuo vasemman kätensä silmieni eteen. Hopeisena kimalteleva nyrkkirauta, jossa tylpät naskalit päässä.

Matala naurahdus. Käsi katoaa silmieni edestä suhahtaen kuin kobra. Sitten tulee ensimmäinen kylki-isku. Tähdet tanssivat silmissäni. Puren hammasta, yritän rimpuilla. Harkitun pitkä tauko että ensimmäisen lyönnin ensimmäinen shokkivaikutus on hellittänyt ja tuntoelimet ovat ehtineet herkistyä jälleen. Toinen lyönti, hieman eri paikkaan. Kivun kyyneleet nousevat silmäkulmiini ja tuskan irvistys kasvoillani on kuin kuolinnaamio. Yritän hapuilla sormenpäilläni patjan alta veistä tai shurikenejä, en saa niitä käsiini.

Sadistinen vihollinen tietää tarkkaan, miten toimia. Annostelee tuottamansa kivun tieteellisellä tarkkuudella. Jatkuva takominen aiheuttaisi aistien turtumista, jolloin osa lyönnin tehosta ja psykologisesta julmuudesta menisi hukkaan. Tauottamalla, antamalla reseptorien toipua hieman edellisestä ja antamalla uhrin odottaa seuraavaa vääjäämätöntä hyökkäystä saavutetaan maksimaalinen fyysisen kivun ja kauhun yhdistelmä.

En tiedä kauanko tätä jatkuu. Minuutteja vai tunteja. Aika menettää merkityksensä. Lopulta sihahtaa käärmeen lailla: “Anata wa kōfukudesu ka?” – Antaudutko?

Hengitykseni kulkee tuskallisina vinkaisuina. Lopulta saan kerättyä ilmaa riittävästi ja sylkäisen häntä päin: “Anata no okāsan ni fakku shite!

Raivostunut vastustaja murahtaa malttinsa menettäneenä ja lataa liian lujan lyönnin kylkeeni. Menetän armeliaasti tajuntani.

Aamulla herätessäni yöllisestä hyökkäyksestä ei ole mitään jälkiä. Ensi kerralla varaan fentanyyliin kastettuja lamauttavia puhallusnuolia PTHUI – suoraan silmien väliin. Sen jälkeen, rakas Hajosiko, saat maistaa Hattori Hanzon terästä!

Läpilyöntikipu on kipupiikki, joka voimakkuudellaan pystyy tunkeutumaan haimakasvaimen peruskipulääkityksen (tavallisesti opiaattipohjainen) suojapanssarin läpi. Tämä oli ensimmäinen kokemani läpilyönti. Hyvin, hyvin epämiellyttävä kokemus. Vastalääkettä ei ollut saatavilla kolmessa lähimmässä apteekissa, siksi vihollinen pääsi yllättämään tänä yönä.

Riistäjäkapitalisti

Herätys 06:15. Aamupaino 98.6 kg. Heti alkuun tiukka TuPo-kierros esikoisen kanssa. Lakkomieltä ilmassa. Hän itse lupautui lisäansioiden toivossa toimimaan aamuvahtina vauvalle pientä korvausta vastaan, yleensä puolen tunnin rupeama. Leikkivät lattialla, kun olen vaihtanut vaipan ja pukenut vauvalle tarpeeksi lämmintä. Tänään oli ilmassa korpilakko-meininkiä, jota kaltaiseni riistäjäkapitalisti (oikeasti ay-aktiivi -duunarin punikkipoika) ei hyvällä katso. Jos suullinen työsopimus on tehty, siitä pidetään kiinni, perhana.

Aikammme väännettyämme sovittiin, että työsopimusta jatketaan entisin ehdoin, mutta palkanmaksuaikataulua tihennetään. Eipä 9-vuotias kuukausipalkkaa jaksa odotella, saakoon vastedes viikoittain.

Teen työnantajalle reilun tunnin laskutettavaa projektityötä ja puran sähköposteja, sitten on pakko käydä pitkäkseen.

Posti tuo hoitavan lääkärin B1-lausunnon. Auttaa lääkkeiden erikoiskorvattavuudessa, mutta siitä puuttuu kokonaan maininta sairauslomasta. Tarvitsenhan minä jotain tositetta omalle työnantajalleni. Soitto gastro2-polille. Osastonsihteeri esittää, että sairausloma pitää hakea työterveyslääkäristä. Joka taas ei tiedä minun tapauksestani enempää kuin sika polkupyörästä. Voi syövän syöpä! (Jatkossa sanavarastossani syöpä on kirosana.)

Jätän viestin tutulle anestesialääkärille naamakirjan kautta, että miten tämä pitäisi oikein hoitaa? Hän on hyvä ihminen. Tuttu sukeltajapiireistä. Viikonloppuna kyläilleen sukeltajakaverin välityksellä oli luvannut auttaa siinä missä voi.

Eiköhän tämä tästä selviä. Mutta jos minä jotain sähköpolkupyörien lisäksi vihaan niin BYROKRATIAA!

Ja sitä miten väsyneeksi tämä kipulääkitys minut tekee.