Category: Lääkkeet

Tuhotaan se!

Tuhotaan se!

Lauantai-aamu meni pitkän sairaalajakson jälkeen arkirutiinien mieleen palauttelemiseen. Enää ei kukaan kanna aamiaista vuoteeseen tai lääkkeitä eteen. Itse on suoriuduttava. Voi kyynel miten julma ja armoton maailma! Jatkuvaa verinäyterallia en kyllä kaipaa. Tämän kahden kuukauden aikana minusta on otettu verinäytteitä ja hurmeviljelmää niin paljon, että veren suonissani täytyy olla jo kertaalleen vaihtunut. Ilmankos päässä on soinut “(I Cant’t Get No) Satisfaction” jo monta päivää.

Kylkeeni asennetun haavadreenin putsaamisen opettelin tekemään jo sairaalassa hoitaja V:n sanotaanko määrätietoisella ohjauksella. “Taas meni väärin. Koskit käsin tulehdusporttiin!” ja *whip*. Nöyrästi alusta. *whip*. Kipulääkeannostuksen tuoreehkolla uppauksella saattoi toki olla osuutta asiaan.  “Keskitytäänpä!” *WHIP!*

Vihreää nestettä?

Avatessani lauantai-aamuna pari päivää vanhaa dreenin suojalaastaria hämmästyin. Eihän täältä ole ikinä mitään tihkunut ulos. Kirkasta vihreää, ei haise. Kylki ei ole kipeä. Huuhtelua suoritettaessa läpiviennistä ei tule pisaraakaan suolaliuosta ulos. Erästäkin nuorison suosimaa poplaulajaa siteeratakseni: “että mitähän v#ttua?”

Valitsin mielestäni helpomman vaihtoehdon ja surautin paikalliseen. Hoidontarpeen arvioija ottikin minut heti sisään tarkkailun puolelle, kuten paikallaan olikin. Sitten homma seisahtui. Huomattavan pitkän odottelun jälkeen sain lääkärin konsultoimaan Taysin kirurgia, joka vahvisti että kyseessä on todennäköisesti sappineste. Pieni tihkuminen ei ole vaarallista tai epänormaalia. Eiväthän nämä dreenit mitään luokkahitsattuja paineastioita ole. Tulehdus- ja maksa-arvot hyvät. Kotio kohti.

Kuitenkin seuraavina päivinä nestettä tuli lisää ja se sameni muistuttamaan väriltään räkää. Ei kuitenkaan edelleenkään haissut mädälle. Tänään päivällä olin jo lähdössä kovasti odottamilleni sushi-lounastreffeille Kissanaisen kanssa, kun iski todella voimakas kuvotus- ja pahoinvointikohtaus. Soitto dreenin asentaneelle osastolle. Puhelinkonsultaation perusteella ukko taksiin ja Acutaan tarkistettavaksi. (Elina kiitteli jälkeenpäin ehdottomasti oudoimmasta tekosyystä perua lounastreffit: “No hei, sori mä tiedän, mut nyt en pääse. Mulla on syöpä!”) Musta huumori on parasta 🙂

juoppohullun-paivakirjaMaanantai, edelleen “pääkallokeli”, Acuta toivottoman alimiehitetty.  Onneksi oli univelkaa, jota nukkua EA-osaston punkassa pois. Välillä muutama sivu “Juoppohullun Päiväkirjaa”. Eipä naurattanut entiseen malliin. Onko raittius tehnyt minusta Tosikon ™? Hoksasin juuri, että viimeisestä alkoholiannoksesta oli lähes 2.5kk. Oi kaikki ne ihanat elämykset joita olin varmaankin menettänyt. Niin … mitkä? Minuutin miettisen jälkeen en keksinyt ensimmäistäkään. Eikä Vuorisen teksti miksikään ollut huonontunut. Sisuskaluni eivät vaan enää halua lukea dokaamisesta ja oksentelusta. Eiköhän maailmasta löydy kirjallisuutta muistakin aiheista 🙂

Vihdoin iltaseitsemältä lääkäri ehti minunkin luokseni. Katsottiin dreeni, kerrattiin faktat. Sovittiin että kirjoittaa kaiken varalta kahden juuri päättyneen päälle kolmannen antibioottikuurin. Monitoroidaan muutama päivä. Jos tarve, mies suoraan Gastro2:lle. Ajatus dreenin vaihdosta ei houkuta pätkääkään. Hengittämistä osaa arvostaa eri tavalla, kun et sitä voi normaalisti tehdä. Rock-stara-kipulääkkeiden voimallakaan. Kela-pirssi alle ja apteekin kautta kotia.

Apteekista palatessani vastaamaton puhelu. Soitan takaisin, mikä lie lehtimyyjä. “Syöpäpolin osastolääkäri H iltaa.” Tuijotan öistä moottoritietä luuri korvallani.

Huomenna – kahden kuukauden odottelun ja kynsien pureskelun jälkeen – alkaa haimakasvaimen sytostaattihoito. Ylihuomenna personal trainerini “Ruoska” on palannut hyvin ansaitulta lomaltaan uunituoreen treeniohjelman kera.

*DING DING* Ensimmäinen erä

Ylevien pa#kapuheiden aika on nyt hetkeksi ohi ja nyt aletaan vaihteeksi tekemään asioita.  Hikoillaan, irvistellään, kärsitään ja toivottavasti vähän nautitaankin!

Jälkikirjoitus

take no shit
Älä rupee mun vaimolle!

Vanhan sanonnan mukaan menestyvän miehen takana seisoo usein nainen. En osaa pitää itseäni mitenkään erityisen menestyneenä vai varakkaana. Silti olen rikas mies. Kolme poikaa sekä kaunis ja viisas vaimo, joka on nämä kolme päivä päivältä vähemmän pientä ihmettä minulle lahjoittanut (syövät penteleet jääkaapin tyhjäksi).

Tiedän ettei Vaimo 2.0  halua ihmeemmin näkyä blögissäni.

Kälyni hänelle lahjoittama kaulakoru kertoo tästä ihmeellisestä olennosta kaiken tarvittavan. Niin kauan kun me pidämme yhtä – maailma varokoon.

Kimppa-taksissa on tunnelmaa!

Kimppa-taksissa on tunnelmaa!

Istun Radiuksen vetoisassa aulassa kotiutuspaperit taskussa, toppatakki kiinni ja pipo korvilla. Kimppa-taksia odotellaan. Edellinen kotiutus ei mennyt *ihan putkeen* – viisi tuntia lähdöstä tulin ambulanssilla takaisin.  Ajattelin olla vit.. vilustuttamatta itseäni. Vaimo 2.0 jo flunssassa kolmen lapsen kanssa kotona, ei tässä nyt jouda ylimääräisiä sairastella.

Jännän äärellä siksikin, että edessä uusi kokemus: Kela-Taksi. Minä “yhteiskunnan loinen” saan haimasyövän takia matkata taksilla kotiin – ja jum*lauta tarvittaessa apteekin kautta! Omavastuu 25 e. Yleensä järjestetään kimppa-taksi -periaatteella, toivottavasti se oikeistolaisemmin ajattelevaa lohduttaa.

Näin ne ajat muuttuu. Muutama vuosi sitten kimppa-taksi ajelua esiintyi lähinnä firman pikkujouluissa. Menomatkalla viinakaupan kautta, paluumatkalla… no, jääköön sanomatta. Tai ne muut jätkät, en minä!

Liika lepo ei todellakaan ole hyvästä

Noin kaksi viikkoa vuode”lepoa” oli tehnyt tehtävänsä. Jaloista kaikki voima poissa. Osastolla toki harrastin katkokävelyä. Kahden päivän aikana kolmisen kilometriä. Oli hauska seurata vastaanottoaulan lasi-ikkunoiden takaa hoitajien keskustelua kuulematta ääntä. Ensimmäiset kymmenen kierrosta saattoi tulla peukkua. Sitten alkoi näkyä jo huolestuneita ilmeitä. “Pitääkö tuon hullun lääkitys tuplata?”

Kahden osastoviikon aikana en nähnyt käytävillä juurikaan muita potilaita, vaikka Syöpäosaston poliklinikka RS1 oli hoitajien mukaan koko ajan melkein täynnä. Olisihan siellä ollut seurustelutilat, liikunta-avusteet niitä tarvitseville. Olisivatko olleet sitten muut olleet huonokuntoisempia tai iäkkäämpiä? No, minä mikään ketään ole arvostelemaan. Syöpiä on erilaisia ja jokainen on oma tarinansa. Vuosia omansa kanssa taistellut ikäihminen on varmasti ihan eri lähtökohdissa.

Mutta takaisin asiaan, jota ei ole (kiitos J. Hynynen) Eli taksiin.

Näin ne ajat muuttuvat

Eivätkä välttämättä huonompaan suuntaan. Matkaseuraksi sattui yksinäinen rouvashenkilö ja minua vanhempi pariskunta. Matka sujui mukavissa merkeissä – huomioiden lumipyryn ja ratikkatyöt (en vieläkään ymmärrä mihin sitä ratikkkaa OIKEASTI tarvitaan, muuhun kun lappamaan rahaa rakennusliikkeiden pohjattomiin laareihin)

Jätimme rouvan Lempäälään, ystävällinen suhari auttoi liukkaan kelin vuoksi hänet alaovelle saakka. Sitten paikalliseen. Apteekkiin.

Varttia myöhemmin kahlasin lumimyrskyssä taksiin mukana noin repullinen dopingia ja 150 euroa köyhempänä. Pahoittelin kestoa, mutta pudotusjärjestys loogisin näin, sopi kaikille osapuolille.

Loppumatkasta rupesin sitten sanalle pariskunnan kanssa. Isäntä oli saanut munuaissiirrännäisen jokunen vuosi sitten ja toisella yrittämällä varaosa oli alkanut toimia sovitusti. Nyt oli käyty keuhkokuumeen takia “isolla kirkolla”. Isäntä valitteli miten heikoksi vetää ja kun ei oikein meinaa melonta-harrastuskaan sujua. Näin päälle 70-vuotiaana. Ettei ihan tuhatta kilometriä kesässä tule täyteen(!)

Tässä vaiheessa rupesin tutkiskelemaan vastapäätä istuvaa herraa tarkemmin. Hämmästyttävän sileä kasvojen iho, tietenkin syvät hymyrypyt silmäkulmissa. Vähän aikaa  siinä iskettiin tarinaa. Miehen peittelemätön elinvoima ja rouvansa hurmaava elämänilo tekivät suuren, suuren vaikutuksen.

Tahdonvoima. Elämänhalu. Tieto siitä, että liike on lääke. 

Kuulostavat kliseiltä siiheksi, että joudut itse tilanteeseen jossa omasi punnitaan.

Jos saan kaivettua itsestäni 5% siitä elinvoimasta, joka minua 25v vanhemman teräsvaarin muodossa taksissa istui ja saman verran elämäniloa kuin rouvallaan, tulen elämään satavuotiaaksi.

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

tays_logo
Slogan sanoo kaiken tarvittavan.

Tämä kaksiviikkoinen on mennyt voittopuolisesti sairaalassa. Tulin käymään, päädyin olemaan kolme yötä, kotiuduin. Kolmen neljän tunnin päästä puupaa-autolla takaisin ja samalla tiellä ollaan. Ei tavanomaista minulle. Olla itsenäisyyspäivä sairaalassa. No, onpahan rakettiensiapu lähellä, jos innostun Comet Bombailemaan osaston käytävällä.

No miten homma on edennyt?

Nille viime perjantain hillittömille vatsakivuille ei löynyt mitään selitystä .  Peruslääkitystä on säädetty ylöspäin ja dreeni-huuhteluilla maksa-arvoja saatu laskemaan. Nämä kaikki ovat edellytyksenä homman aloittamiselle. Kylkikipu, joka leikkauskohdassa oli ihan hillitöntä, on jo siedettävällä tasolla. Sen kokonaan paraneminen sitten kestääkin. Sahuri joutui tekemään viisisenttisen vekin dreeniä varten. Lääkäri tuumi, että sen arpikudos mahtaa painaa kylkihermoa. Samaten veikkailen, että hetki menee, ennen kuin lähdetään penkkiä tai  maastavetoa tekemään vähänkään isommilla painoilla. Toisaalta tuo kynäniska joka tuolta peilistä katsoo… no, meillä on pitkä tie edessä.

Eikö sairaalassa ole tylsää?

Kissanviikset. Tarkka päivärutiini. Minä itseasiassa pidän rutiineista, vaikka itse olekin toivottoman epäjärjestelmällinen – ainakin paperiasioissa. Esimerkiksi hoitohenkilökunnan kesken käyty ambulanssissa käyty kaurismäkeläisesti lausuttu dialogi:

“neula lattialla”

“neula lattialla”

“poistan neulan lattialta paikkaan X”

“neula siirretty paikkaan X”

Teki kivun läpikin vaikutuksen. Upeaa ja ammattimaista! Varmasti perusteltu proseduuri, mutta jonkun on tuokin pitänyt hoksata, speksata ja tuoda tuotantoon. Vaikka maalaisjärkikin sanoo että noin pienissä tiloissa yksikin irtomainen esine on potentiaalinen työturvallisuusriski.

Osaan myös arvostaa niitä miljoonaa pikku juttua, joita sairaala ja hoitajat päiväsi kuluessa hyväksesi tekevät, olit sitten syöpäpotilas tai murtunutta pikkuvarvasta hoidattava. Molemmat kivuliaita. Apua tarjotaan aina, vaikka “kyllähän minä tässä pärjään. Tosin – jos mitään johtopäätelmiä RS1-osaston potilaiden iästä voi tehdä kahden tähänastisen huonekaverin ikien perusteella (otanta kaksi), niin minä olen osaston nuorin 22 vuoden marginaalilla. Olisi syytäkin pärjätä. Vielä muutama vuosi.

Nyt jostain kaukaa kuuluu vaimon aiheesta närkästynyt ääni “No entäs minä sitten?” Kultaseni, en ehkä osaa tuoda sitä riittävästi julki, mutta arvostan sitä, että teet kotiamme käytännössä yksin olemattomilla yöunilla, enemmän kuin koskaan ääneen osaan sanoakaan.

Jostain syystä suurin osa potilaista tuntuu pysyttelevän huoneissaan. Käytävällä näkee vain henkilökuntaa.

Eräänä päivänä hoitaja N. tuli hakemaan parvekkeelle “ihastelemaan näköalaa”. “Suomalainen talvinen sairaalapävä 2000-luvulla eli räntää ja loskaa. No mennään sitten”. Kas, betoniveden (lonkeron) värinen pilvimatto olikin väistynyt ja aurinko paisteli oikein kauniisti. Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes hänen piti palata töihinsä. Sanoin että jään tänne ihan mielelläni viltti harteillani.

Jälkeenpäin tajusin että tämä on sitä on näkymätöntä hoitotyötä. Haimasyöpä tai ei, mies (pitäisi varmaan kirjoittaa “henkilö” näinä sukupuolineutraaleina aikoina, mutta sitäpä en kiusallanikaan tee, hähä) ei vuoteessa makaamalla parane. Parempi houkutella potilas punkasta pistämään vaatetta pyjaman päälle  ja pistämään vaikka töpöttämään osastoa ympäri. Jossain välissä se muuttuu töpöttely muuttuu kävelyksi. Nyt viikko dreenin laiton jälkeen uskaltaa vetää keuhkot jo melkein täyteen. Olen varovaisen toiveikas että viikon sisällä pysty jo rauhalliseen liikuntoon itsekin.

Toki sytostaatit täytyy kuulostella. Jos K-lääke aloitetaan 7.12. niin T-lääke (joka aiheuttaa sen pahoinvoinnin)on päällä 16.-19.12. Onneksi näin. Olin ostanut itselleni ja esikoiselle liput “The Last Jediin” 15.12. Saattaisi olla kiusallista jos isä huutoyrjöää vähän väliä Alepan pussiin ja toinen häpeilee vieressä “ISI! Ei tää nyt NOIN huono ole! Lopeta. SÄ NOLAAT MUT!” Mutta tämä tapahtuu vasta ensi viikolla, sitä ennen keskitytään vähän perinteisiin eli Laineen “Tuntemattomaan Sotilaaseen.”

“NOOOOO!”

Flower Power

Kukkaislasten aikaa on tässä vietetty. Valkotakit ovat käyttäneet jumalaista bradpitt-vartaloa jonkinlaisissa keskikaisissa pseudotieteellisissä menoissa. Jos olet “isossa talossa” päässyt osastolle ja opiaattipohjaisen kipulääkityksen päiväannoksesi on kuusinkertaistettu, tiedät mitä se  tekee kymmensormijärjestelmälle.  Olen siis keskittynyt lähinnä nukkumaan.

Rakas Perhe ™ piipahti eilen tuomassa somisteita iskää piristämään <3

Lottovoitto

Lottovoitto

“On lottovoitto syntyä Suomeen.” Tämä piti varmaan paikkansakin vielä markka-aikana. Vuonna 1969 syntyneenä muistan ajan, jolloin terveyskeskuksessa käynti oli käytännössä ilmaista ja polkupyörävarkaus kannatti ilmoittaa poliisille.

Sen jälkeen vuosi vuodelta tavallinen kansalainen saa verorahoillaan koko ajan vähemmän palveluita. Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Varakas piilottaa omistuksiaan veroparatiiseihin ja osakerekistereihin. Tavallinen duunari sijoittaa ruokakauppaan siinä toivossa, että perhe pysyy suunnilleen leivän syrjässä kiinni. Kauhulla ajattelen, mitä nyt käyttämäni lääkkeet ja syöpähoito tulevaisuudessa maksavat, jos sote-sekoilu kaikessa karmeudessaan nuijitaan läpi.

No, se politiikasta. Syöpäläisellä on vaihteeksi hyviä uutisia.

Sain lottovoiton! Tai ainakin keno-sellaisen!

Kyllä, juuri minua on tällainen onni kohdannut. Kuten kuvitus yrittää kertoa, kasvaimeni on erittäin, erittäin, erittäin harvinaista sorttia. Sen minkä konsultoineen lääkärin puheesta ymmärsin,  ympäristötekijöillä (kuten elintavoilla) ei ole tämän tyyppisen kasvaimen syntyyn merkitystä. Vaikka olisin koko ikäni joogalentänyt kesät talvet samisenia soitellen ja samalla vihreää teetä siemaillen, pidättäytyen kaikista mahdollisista “lihan iloista”, näin olisi voinut käydä silti. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että paria kertaluokkaa maallisempaa ja syntisempää elämää on tullut joskus vietettyä.

En kuitenkaan tämän “synninpäästön” jälkeenkään ole juoksemassa Epäpyhään Kolminaisuuteen (Alko tai lähibaari, kebab-kioski, sikarikauppa) vaan päätös pitää. Ei jos vaan KUN tämä revohka on ohi, jatkan loppuelämäni huomattavasti aikaisempia terveellisempien elämäntapojen parissa. Ystäväni, jos alan niitä sinulle tuputtaa, vedä litsari. Kunhan varoitat, että ehdin ottaa silmälasit pois päästä.

Jos ihan rehellisiä ollaan, mainituista nautintoaineista on kadonnut uutuudenviehätys jo aikaa sitten. No, reilua rullakebabia kyllä edelleen kaipaan joskus. Ja kunnon pizzaa. Ehkä niiden pariin on vielä joskus mahdollista hetkellisesti palata. Nyt on kuitenkin viisainta olla härnäämättä vatsaa. Muut edellä mainitut nautintoaineet on minun osaltani nyt pysyvästi loppuunkäsitelty. Taidan luopua lopullisesti kahvistakin. Viimeisen kupillisen join toista viikkoa sitten. Hyvin pärjää näinkin. Teetä sen sijaan kuluu senkin edestä. Pitäähän minulla edes yksi pahe olla.

Hoitosuunnitelma

Lähdetään liikkeelle kahdella eri oraalisesti päivittäin otettavalla sytostaatilla. Hoitaja sanoi niiden nimet kolmesti kunnes heltyi kirjoittamaan ne paperille:

Saan tarkemmat ohjeet näihin ensi tiistaina TAYS:in pilleri-NORAD:ista. Suunnilleen “kahden viikon kuuri, kahden viikon tauko”. Lisäksi näitä otetetaan välillä erikseen, välillä yhtä aikaa. Sivuvaikutukset kerrottiin seikkaperäisesti. Yksi sivuvaikutus ylitse muiden on syössyt minut mustan murheen laaksoon. Niiskutan pientä mies-itkua tälläkin hetkellä asiasta kirjoittaessani: “MINULTA LÄHTEE HIUKSET PÄÄSTÄ!!!111/%¤#!1” Sniff, kyynel & yhyy!

Näin mennään muutama sykli ja välillä kuvataan vastustajaa, alkaako se nahistumaan. Lopullinen tavoitehan on leikata se kokonaisuudessaan hevonv#ttuun sisältäni. Onkologin mukaan osia ei siitä kannata ruveta lohkomaan, vaan parempi ottaa kerralla. Ymmärrän tämän. Liittyyhän anestesiaa sisältävään kirurgiaan aina riskejä, eikä kohde ole sijaintinsa puolesta helpoimmasta päästä.

Sain vastaukset kaikkiin esittämiini kysymyksiin nopeasti ja selkeästi. Olin elätellyt toivetta saada oma The Nimikkolääkäri (jonka kanssa olisin ottanut heti selfien), mutta valitettavasti tähän toiveeseen ei voida tällä erää tarttua. Sen sijaan TaYS:in onkologit työskentelevät tiimeinä, joilla jokaisella on nimikkopotilaansa. Jotain sekin.

Pyöräily

Kerroin suunnitelmastani polkea Pirkan Pyöräily 198 päivän kuluttua. Kysyin varovaisesti, lähettääkö rva tohtori minut suoraan Pitkänniemen Mielisairaalaan suljetulle, kun tämmöisiä puhelen? Lakoninen vastaus kuului “No, en minä yleensä Pitkäänniemeen lähetä”.

Vakavasti ottaen – nyt mennään hoidot edellä ja katsellaan miten muu tulee siinä mukana.