Category: Musiikki

Rock on kuollut

Osta asenne ja imago ripauksella kapinaa, vain 5.95€

Mistä tietää, että rock on kuollut? Siitä, että Sex Pistolsin “Never Mind The Bollocks” -t-paitoja myydään Prismassa – halpuutettuna. Jotta homma olisi täysin absoluuttisen anti-rock, kassalla vilautettiin vihreää bonuskorttia, jotta saadaan ne tärkeääkin tärkeämmät pikku pisteet talteen. Nyt ollaan niin kaukana rock-n-roll-kapinan lähtöpisteestä, kuin meidän tuntemamme universumin fysiikan lakien mukaan on mahdollista.

Koska esiinnyn oheisessa valokuvassa mainittu paita päälläni, on todettava, että tänään 14.2.2018, 48 vuoden 7 kuukauden  ja kahden päivän iässä minusta on tullut virallisesti “kalkkis” ja “keski-ikäinen rock-nostalgikko”.

Syytän tästä syöpää. Ja Sipilän hallitusta. Ilman näiden kahden kasvaimen ennaltaikäännyttäviä sekoiluja keski-ikäistymiseni alku olisi tähän asti kumuloituneen todistusaineiston mukaan alkanut 55-57 iässä. Ainakin niin kauan olisin vielä jaksanut rokkailla, edes puoli-uskottavasti. Ainakin kerran, pari viikossa.

Pysyn onneksi edelleen menestyksellisesti iskelmämusiikista erossa. Notaarini säilyttämässä hoitoonohjausdokumentissa todetaan yksiselitteisesti: “jos päämies tavataan kuuntelemasta vapaaehtoisesti ns. iskelmämusiikkia (vrt saksalainen “schlager”) hyväksyttävästi nyökytellen, on hänet välittömästi ohjattava tahdonvastaiseen psykiatriseen ja kemialliseen hoitoon luonnollisen loppuelämänsä ajaksi. Ainoan poikkeuksen tästä muodostavat musiikkikappaleet liitteessä B (käytännössä Fazer-Musiikin kustantamat FinnHits-levyt 1970-luvulta, jotka ovat nostalgiaa lapsuuden kultaisilta kesiltä.)”

Mistä kaikki alkoi?

Kukaan ei varmuudella pysty määrittelemään yhtä tiettyä päivämäärä, josta rock-kapina alkoi. Vahvoja osviittoja toki on. Merkittäviä artisteja, käänteentekeviä levytyksiä, festivaaleja, historiallisia tapahtumia. Sodanjälkeinen keskiluokka ja sen elintason nousu. Kitaran sähköistäminen. Säröpedaali.

Sarja näennäisesti toisiinsa aikanaan liittymättömiä tapahtumia, jossa mustien orjien surumielinen blues sai rytmiä ja potkua, valkopestiin suurelle yleisölle sopivammaksi antamalla valkoisten artistien levyttää diet-Pepsi -versioita alkuperäisistä tulikuumista ja väkevistä Dr. Peppereistä.

Eräänä päivänä kuitenkin tuote oli valmis, neljä liverpoolilaista moppitukkaa nimeltä The Beatles synnytti joukkohysteriaa missä liikkuikin ja eräskin mammanpoika Memphisistä sekoitti uuden keskiluokan teinit lantioliikkeillään ja veivaamalla Suurelle Valkoiselle Yleisölle sopivasti vesitettyä mustaa rhythm’n’bluesia.

Pian The Business Man huomasi, että rock myi siinä missä Cadillac tai Pepsodent. Levyinä, konserttilippuina, lehtinä, julisteina. Se oli vain brändättävä oikein. The Beatles sopi kilteille tytöille, The Rolling Stones sitten niille, joihin vetosi seksikkäämpi ja vähemmän sofistikoituneempi imago.

Rockin kultakaudella tulojako oli selkeä – managerit ja levy-yhtiöt omistivat biisien kustannusoikeudet ja kahmivat suurimmat rahat, artisteille ohjautui toki rojaltiroposia mutta suurin tuloerä olivat loppumattomat bändärien ja selkääntaputtelijoiden armeijat sekä näennäisen ehtymätön varasto erilaisia päänsekoittajia. Egonhivelyä, josta huolimatta verot oli maksettava. Moni rockin kultakauden jättiläisistä teki komean konkurssin tai kaksi ja joutui pakenemaan kotimaansa verottajaa. Fiksuimmat ottivat opikseen ja täyskääntyivät niin ahneiksi korporaatioiksi, että Nalle Wahlroosiakin hävettäisi. Jos se osaisi.

Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että vuosina 1950-1990 tehtiin valtava määrä jännittävää, omaperäistä, seksikästä, vaarallista ja perseelle potkivaa rock-musiikkia. Kysehän on pohjimmiltaan tunteiden siirrosta, kuten kaikessa taiteessa. Taiteilija elää elämäänsä ja yrittää siirtää kokemuksiaan – ne mitä sekoiluiltaan muistaa – taiteeseensa. Hyvällä tuurilla taidetallenteen kopion ostanut kuluttaja pystyy samaistumaan taiteilijan kokemuksiin ja saa siitä kiksejä, voimakkaita tunne-elämyksiä, joka taas synnyttää voimakkaan tunnesiteen taidetallenteeseen ja sen synnyttäneeseen artistiin. Markkinointikoneisto pyrkii tietysti synnyttämään oheistuotteita ja -tarinoita tukemaan brändiä, jotta kuluttaja sitoutuisi siihen vahvemmin ja ostaisi lisää.

Elämäni ei olisi ollut samanlaista ilman kunnon rockia. Se on ollut läsnä iloissa ja suruissa, antanut voimaa, buustia, itkenyt ja nauranut kanssani.

Kopiointi, ideoiden ehtyminen ja ahneus tappoivat rock’n’rollin

Viisaammat sanovat rockin perustuvan muutaman sointukulun loppumattomaan kierrätykseen. Vaikka rockin alalajeja ja tyylisuuntia on lukemattomia, kaikki lainaavat ja varastavat kaikilta. Vai väittääkö joku, että Tom Pettyn “Mary Jane’s Last Dance” ja RHCP:n “Dani California” kuulostavat sattumalta täysin samalta? Tai ettei Cycle Sluts From Hellin “I Wish You Were A Beer”:in kitarasoolo ole p#rseraiskattu versio musikaalisäveltämästä “Singing In The Rain”?

Miksi keksiä tai tehdä mitään uutta kun kopioimalla ja kierrättämälläkin voi päästä rahoihin käsiksi? Voihan tietysti tehdä sitä “omaa juttua”, myydä sitä kolme kappaletta ja jatkaa katu-uskottavaa taiteilijaelämää köyhyydessä. Hyvällä tuurilla artistin kuoleman jälkeen joku “löytää” tämän nälkätaiteilijan ja tekee hänen portfoliollaan miljuuna taalaa.

Tästä pääsemmekin nykypäivään. Musiikkia on kaikkialla. Rock soi – parhaimmillaan saman biisin voimalla kolmelta-neljältä formaattikanavalta yhtä aikaa. Halpamaisimmat varastavat vertaisverkoista koko artistin tuotannon parissa tunnissa. Musiikki on kärsinyt inflaation. Rock soi hammastahna- ja automainoksissa. Sillä ja sen “kapinallisuudella” yritetään edelleen myydä mitä vain.

Nykyään rock-konsertit ja festivaalit ovat niin puhkijärjestettyjä tapahtumia, että maalin kuivumisen katselussakin on enemmän jännitystä. Samalla kun tallennemyynti laskee, konserttilippujen hinnat nousevat. Ei minun lompakko kestä maksaa satasta stadionkonserttilipusta, toista hotellihuoneesta ja kolmatta virvokkeista. Mieluummin fiilistelen vanhojen äänitteiden parissa ja kuvittelen, millaista Guns ‘n Rosesilla OIKEASTI oli Hell Housen vuosinaan, kun he elivät oikeasti kuin eläimet ja kauneimpien gunnari-klassikoiden siemenet olivat vasta nupullaan.

Tarvitsemme jotain uutta

Internetistä ei ole uudeksi rokkenrolliksi. Se passivoi, on täynnä pornoa, läpeensä kaupallinen. DarkNetit voisivat olla vastaus, mutta sinne olen liian vanha ja liian pihalla.

Musiikin voima

Musiikin voima

Kun nainen jättää, prätkä tai auto hajoaa ja koko elämä kaikki kaatuu sotkuna päälle, eikä ole ketään kelle soittaa. Silloinkin on yksi, ehtymätön voimavara, johon voi luottaa: Musiikki.

In the beginning

Kaikki alkoi siitä, kun isä osti kotiin stereot. Olisinko ollut 13-vuotias. Vinyylilevysoitin, radio, vahvistin josta löytyi volumen lisäksi balance, treble ja basso(!). Velipoika ja minä saimme käydä luvan kaupassa ostamassa vinyylin mieheen. Itse valitsin jonkun 2-in-1 -kokoelman, koska onhan kaksi levyä parempi kuin yksi(!) Yhtäkään biisiä tai artistia en tuntenut, mutta oli siellä mm. tämä. Nostalginen ja nolo tunnustus Motörhead-mieheltä.


Maiden Number Of The Beast CoverElettiin 1980-luvun alkua Koulun pihalle ilmestyi farkkuliivejä, joiden selkälipuista irvisteli pelottavan näköisiä hahmoja ja outoja nimiä kuten Iron Maiden, W.A.S.P, Mötley Crüe, Sex Pistols, Dead Kennedys. Hiivin viikkorahat taskussa levykauppaan. Valinta osui lopulta makeimman näköiseen kanteen. Takatukka sojottaen esikuuntelin vinyyliä ja tavasin sisäpussin sanoituksia. Piruja, viikinkejä, painajaisia… ja “Run To The Hills”. Nyt oltiin jonkun uuden ja jännittävän äärellä. “New Wave of British Heavy Metal” eli juuri nousuaan ja olin sokkona iskenyt näppini yhteen genren merkittävimmistä teoksista.

Murrosikään sopi raju ja kapinallinen musiikki. Kunhan se oli epäsovinnaista, ÄÄNEKÄSTÄ ja ärsytti kalkkiksia, se rokkasi. AC/DC:n “High Voltage” oli ensimmäinen todellinen “nyt räjähtää pää!” -kokemus ja ZZ Topin “Eliminator” osoitti ettei rokkaaminen ole efektipolkimista tai särökitarasta kiinni. Ikätovereistani poiketen saatoin tosin kotona kuunnella Duran Durania, Princeä tai David Bowieta – ja nauttia niistä yhtä lailla. Koulussa tupakkapaikalla väiteltiin pirunsormet pystyssä lähinnä siitä, kuka oli kovin kitaristi. Oivalsin pian, että nämä valtavirrasta poikkeavat mieltymykset kannatti teinin pitää omana tietonaan.

Aistein avoimin

Suhtaudun musiikkiin kuin buffet-pöytään. Kaikkea kannattaa maistaa ainakin kerran, niin siitä voi muodostaa perustellun mielipiteensä. Musiikki on innostanut arjessa ja elämäni hienoimmissa hetkissä. Lohduttanut ensimmäisen tyttöystävän jättäessä ja samalla buustannut nostamaan leuan pystyyn ja syöksymään uusiin seikkailuihin. Rohkaissut tutkimaan tuntemattomia maailmoja. Bailaamaan, kruisailemaan, pitämään hauskaa. Pitämään puoleni. Antanut virtaa ja voimaa, viime aikoina lähes yliluonnollisella intensiteetillä.

Nyt sitä virtaa tarvitaan

Edessäni on elämäni kovin taistelu. Haimakasvaimen sytostaatti-hoidot ovat vasta alkamassa. Voi olla, että joudun syömään solumyrkkyjä vuosien ajan. Hoidon tarkoitus on kutistaa kasvain niin pieneksi, että sen voi leikata. Se on ainoa varma tapa parantua haimasyövästä.

Omalta osaltani tulen tekemään kaiken voitavani ravinnon, levon, treenin ja oikean “mind-setin” osalta. Rakas perheeni ja lähimmät ystäväni ovat myös vahvoja tukijoitani, enkä heitä varmaan osaa koskaan kyllin tästä kiittää.

Sinä lukijani, voit halutessasi tehdä “oman osasi”

Kiitos Sinulle joka hyppäsit mukaan. Kannustavista kommenteista saa hyvän mielen. Sinun ja kumppaniesi ansiosta ei tätä vauhtia mene montaakaan päivää, kun ensimmäinen 10.000 sivunäyttöä saadaan rikki.

Jos alkuperäinen hullu suunnitelmani toteutuu, soittolistalle pitäisi saada musiikkia vähintään kahdeksasta kymmeneen tuntia. Vähintään sen verran Pirkan Pyöräilyn täysmatkaan (217km) menee. Tämä soittolista lähtee matkalle mukaan.

Lisäys: AC/DC:n komppikitaristi ja perustajajäsen Malcolm Young sairastui ensin Alzheimeriin ja menehtyi 18.11.2017. Rock In Peace.