Category: Päiväkirja

Vihreän Suon Hirviö

Kuvassa sidos n. kaksi tuntia vaihdon jälkeen. Neste täysin läpi.

Päivällä kävin Turussa PET-kuvattavana. Rutiinireissu sitten kun siitä jumalattomasta sokkelosta löysi vihdoin oikean paikan. Niin eiköhän oikeasta kyljestä alkanut säteillä koko ajan tasaisesti voimistuva kipu. Kyljen dreeni oli jo aamulla kotoa lähtiessä alkanut tihkuttaa. Kotiin päästyä kipu ja vuoto olivat tasaisesti pahentuneet. Kipu säteili myös lapaluihin asti. Vaihdoin sidokset kuiviin iltakahdeksalta ja aloin odotella nukkumattia iltalääkkeiden myötä.

Iltakymmeneen mennessä olo alkoi olla niin huono js kivut kovat että katsoin parhaaksi konsultoida paikallisen sairaalan yöpäivystystä paikan päällä.

Lääkäriä kierrolle odottaessa tarkkailuosastolla saatiin nauttia mm lonkkavaivaisen vanhemman rouvan järjestämästä melko unohtumattomasta showsta. Harvoin olen toivonut että toiselle ihmiselle tilattu ambulanssi tulisi jo  mahdollisimman pian. Kiroilun määrä tällä potilaalla oli sitä luokkaa, että kolmanneltakin hoitajalta meni jo hermot. Tavallaan viihdyttävää – ja tavallaan sitten kuitenkaan ei. Todistipa jälleen kerran sen, että eivät kaikki isoäidit ole sellaisia pullantuoksuisia Mummon Muusi-paketin kyljestä tuttuja lämpöisiä olentoja.

Tohtori löysi sitten lopulta minutkin.  Vitaalit normaalit. Vaihdettiin paketti, vähän lisää kipulääkettä ja kotia muutamaksi tunniksi nukkumaan. Aamulla herätessä kaikki siteet vihreän mönjän läpimäräksi kastelemat, sama juttu lakanoissa. Mistä ihmeestä tuota vihreää litkua riittää noin paljon ja miten se voi levitä joka puolelle? Ja miksi kylki on niin perhanan kipeä? Ei siellä veriarvojen perusteella ainakaan sappistaasia ole.

Vihreää… kaikkialla!

Aamuysiltä sitten Acutan sijasta soittoa suoraan osastolle RS1 – koska tiesin että jos menen “virkatietä, kaikki tapahtuu N kertaa hitaammin. Sain kiinni tutun hoitajan joka löysi kahvihuoneesta tutun lääkärin joka soittaa tutulle radiologille. Vaihto-operaatioon kaivetaan aika tälle tai huomiselle.

En vaan pääse irti epäilyksestä, että jotain muutakin on nyt joko jo pielessä tai menossa sinne päin.

EDIT:
Jotain edistystäkin. Kelataksi automaatti osasi jälleen kertoa jonotusnumeron ja auto tuli nopeasti. Taksiuudistus näkyi selvimmin auton sisällä. Vain kuusi kännykkää kojelaudassa…

If I Close My Eyes Forever

If I Close My Eyes Forever

Pohdiskelin tässä iltana muutamana vuoteessa ennen nukkumaanmenoa yllättäen tulevaa leikkausta. Tällä kertaa mielenpäälle nousi parikin vaihtoehtoista skenaariota: jos leikkaus onnistuu – ja mitä jos se epäonnistuu.

And when we sleep, would you shelter me in your warm and darkend grave?
If I close my eyes forever, will it all remain unchanged?
If I close my eyes forever, will it all remain the same?
Ozzy Osbourne: Close My Eyes Forever

Entäpä jos viimeinen omilla silmilläni näkemäni asia tästä maailmasta on anestesialääkärin naamioidut kasvot, tarkasti minua katsovat ystävälliset ammattilaisen silmät ja kasvojani kohti painuva nukutusnaamari? Siis se hetki, kun maski on noin 10 sentin päässä naamastani. Kokemuksesta tiedän että nukahtamishetkeä edeltävät 10 sekuntia katoavat pysyvästi muististani, näin kävi kun PTD-dreenin ensiasennuksessa minut “humpsautettiin” eli nukutettiin. Mitä sitten tapahtuisi? Jos jotain menisikin pieleen, kuten massiivinen verenvuoto jota ei saataisi tyrehtymään?

Olen aika vakuuttunut että tulisin kokemaan ainakin lyhyen ruumiistairtautumiskokemuksen. Näistä on saanut lukea niin paljon, että jotenkin on helppo uskoa tuollaisen olevan mahdollista. Katselisin leikkaussalivalon tasolta miten kahdeksanhenkinen tiimi tekisi kaikkensa elvyttääkseen minut takaisin elävien kirjoihin… “ladatkaa 800 joulea”.. “valmis, IRTI!” ja ZZAP! tai veri suihkuamassa purskauksina vimmatusti ahertelevan kirurgin sormien välistä ja sydänmonitorin piipityksen tasainen hidastuminen kohti tasaista PIIIIIIIIIIIIIIP! ja mittarin näyttäessä lopulta verenpainetta 0/0 ja sydänkäyrän ns. flatlinea. Kunnes lopulta kun kaikki voitava on tehty, joku toteaisi potilaan menehtyneen ja kirjaisi kuolinajan. Mitä sitten kun hengellä ei ole enää ruumista eikä vaeltajalla kotia, jonne palata?

Avautuuko leikkaussalin katto ja sieltä minuun singahtaa ylimaallisen kirkkaan kylmä mutta selittämättömällä tavalla lämmin valo joka kutsuu luokseen? Vaihtoehtoisesti – tunnenko miten minut vedetään alaspäin, syvemmälle ja syvemmälle kohti jotain kuumempaa ja kuumempaa?

Vai alanko hahmottaa normaalin ihmisten maailman lisäksi ympärillä leijuvia aikaisemmin kuolleiden henkiä tai astraalihahmoja? Väistyykö tuntemani maailma kokonaan jonkun toisen maailman tai ulottuvuuden tieltä? Onko minua odottamassa joku aikaisemmin kuollut vanha ystävä tai sukulainen valmiina opastamaan “kuolemanjälkeiseen elämään” – mitä se nyt sitten onkaan? Vai haihdunko yksinkertaisesti hiljakseen partikkeleiksi ja sulaudun maailmankaikkeuteen tajunnan samalla sammuessa unversumin ikuiseen kylmään yöhön? Sulaudunko osaksi jotain suurempaa tietoisuutta luovuttaen vähät maallisen vaelluksen aikana oppimani asiat Suuremman Kokonaisuuden hyödyksi?

Paljon kysymyksiä. Vähän vastauksia. Onneksi muitakin vaihtoehtoja.

Entä jos leikkaus onnistuukin? Herään 12h tunnin kuluttua tokkuraisena, letku kurkussa. Ensin en tunne mitään, koska olen silmämuniani myöten täynnä anestesiaa, mutta lääkkeiden pikku hiljaa haihtuessa vatsaontelon kaikkiin elimiin ja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin alkaa koskea enemmän ja enemmän eikä tällaista pahoinvointia ole ikinä koettu. Piippaan hoitajaa, viiton että “lisää kipulääkettä” jota toivottavasti saankin runsain mitoin.

Noin viikon toipumisen jälkeen minut kotiutetaan. Olen vielä heikko ja ajoittain huonovointinen, mutta seison jaloillani. Näkyykö kasvaimen onnistunut poisto heti? Laskeeko kohonnut perussyketaso ennalleen eli noin 20 lyöntiä alemmaksi? Jaksanko harrastaa mitään rauhallista sauvakävelyä vaativampaa? Palaako ruokahalu, joudunko vielä käyttämään haimaentsyymipuristeita, jotta saan ruokani valkuaisaineet imeytymään lihasten rakennusaineiksi? Nythän 80 kilosta työllä ja tuskalla keräillyt kymmenisen kiloa ovat palanneet voittopuolisesti rasvana koska mies ei yksinkertaisesti ole jaksanut kuntoilla tarpeeksi.

Palaavatko työelämäni ja parisuhde ennalleen? Minkälainen on Esa 2.0 joka ymmärtää elävänsä laina-ajalla? Osaako hän käyttää aikansa ja resurssinsa paremmin kuin ennen tätä? Ja ennenkaikkea – muistaako kiittää joka aamu herätessään että ylipäätään saa olla elossa

Minkälaisia ajatuksia – spekulaatioita – kokemuksia sinulla, arvostettu lukijani, on ns. rajatilasta? Oletko kenties itse käynyt lähellä kliinistä kuolemaa tai kokenut jonkinlaisen ruumiistairtautumiskokemuksen?

Huomenna Turkuun. Paikallisessa yliopistollisessa koko sairauden ajan ensimmäinen ihan koko kropan varjoaine ja magneettikuvaus. Nyt tiedetään sitten 101% varmasti, onko se levinnyt vai ei. Näin tarkemmin ajatellen – miksei tätäkään tehty jo heti alussa, vaan vasta kaksi viikkoa ennen leikkausta?

Kiitokset lukijalle ja samalla tukijalle!

Lupailin aikaisemmin, että Googlen AdSensen tämän blogin mainoksien generoimat mahdolliset tulot lahjoitetaan eteenpäin. Ensimmäisen kuukauden lahjoitus lähtee Brother Christmasille (heti kun Google saa sen tililleni maksuun). 47 euroa on siis jouluveljelle päin tulossa, toivottavasti centavot ohjautuvat hyvään tarkoitukseen ja hän voi jatkaa hyvää työtään – uskaltaisinko sanoa hannukarpomaisia perinteitä sivuten – aina pienen ihmisen puolella.
Tiedän, että mainittu hyväntekijä (BC, ei Karpo) on ollut uutisissa välillä vähän negatiivisessakin valossa ja mietin useampaan kertaan hänen tukemistaan. Luin Hesarin ja iltapäivälehtien jutut aiheesta huolella. Minulle jäi kuitenkin lopputulemana päällimmäiseksi tunne, että uutisoiduissa epäselvyyksissä on ollut kyse hyväntekijän puolelta pikemminkin hallinnollisista huolimattomuuksista ja tietystä kömpelyydestä kuin tahallisesta vilpistelystä ja lahjoitusvarojen kähminnästä. Siksi uskallan – ainakin toistaiseksi – ohjata pennoseni tuohon suuntaan. Lisäksi tunnen että minulla on velvollisuus auttaa itsekin jotakuta. Sairauteni aikana olen saanut apua monesta suunnasta monessa muodossa ja hyvä kannattaa AINA laittaa kiertämään. Onneksi olen aikaisemmin saanut olla mukana jo Syöpäsäätiön keräyksessä, johon lahjoititte n. 3000 euroa eturauhassyöpätutkimukseen.

Pidän erityisesti siitä, että BC-organisaatio näyttää toimivan varsin kevyillä kiinteillä kuluilla verrattuna esimerkiksi Suomen Punaiseen Ristiin, jonka henkilöstökulut yksin vuonna 2017 olivat lähes 45.000.000 EUR ( lähde: SPR vuosikertomus 2017 ). Työllistävyys on tietenkin plussaa, enkä vähättele tällä SPR:n tekemää hyvää. Haluan kuitenkin, että omat roposeni menevät mieluummin mahdollisimman suoraan hädänalaisille kuin hukkuvat auttajan kiinteisiin kuluihin. Suoraan vertailukelpoisiahan BC ja SPR eivät ole, sikäli tämä esimerkki on huono. Toinen on monta kokoluokkaa suurempi kansainvälinen toimija toisen keskittyessä yksittäisiin, nopeaa arkipäivän apua tarvitseviin “pieniin ihmisiin” – joista toki sitten saa hyviä tunteisiin vetoavia tarinoita sosiaaliseen mediaan, suuremman toimijan päästessä valtavirtamedian uutiskynnyksen yli.

Countdown!

Puhelin pirahti jälleen Helsingistä. PET-kuvaus 8.8. ja leikkauspäivä keskiviikkona 22. elokuuta, kannattaa varautua että sairaalassa menee noin viikko. Reilu puoli vuotta menikin lääkelimbossa jossa ei tuntunut tapahtuvan mitään. Nyt sitten alkaa tuntua että pyörät alkavat pyöriä vähän turhankin hurjaa vauhtia. Eipä tilanne odottamalla parane tai kasvaimenperkele millään tavalla helpommin leikattavaksi muutu vaikka kuinka väistämätöntä lykkkäisi. Tulta munille mokomalle niin päästään elämässä etiäpäin!

Eli edessä kolme viikkoa vähemmän hyvin nukuttuja öitä – itseni tuntien, jännittäjätyyppi kun olen.

Toivottovasti tuo hell-e ymmärtäisi loppua huomattavasti ennen leikkausta, vaikka saman tien. Kävin polkemassa mielestäni ihan kevyen 25 km maantiepyörälenkin, lämpöhalvauksen oireet tuli siitäkin. Nyt täytyy jättää kuntoilut ihan kokonaan siiheksi että keli vähän viilenee, eihän tämmöisessä ole mitään järkeä.

Tiivistyy

Olin odottanut soittoa HUS:ista huomiselle, mutta puhelinpa  pirahti jo tänään ennen aamukymmentä. Langan toisessa päässä ns. leikkaava kirurgi. Kertoi että siellä päässä oli pidetty tiimikokousta, jossa siis sairaalan eri spesialistit käyvät tulevat tapaukset läpi, aikatauluttavat ja resursoivat leikkaukset jne. Viesti oli edelleen sama – edetään kohti leikkausta.

Kirurgi täsmensi moneen otteeseen että vaikkei mikään viittaakaan siihen, että kasvain olisi levinnyt, he haluavat – osin jo siksi että “vakiomenettely” PET-kuvannoksen Helsingissä. Tästä minuun oltaisiin yhteydessä.

Tarkkaa päivää ei lyöty vielä lukkoon, koska omien sanojensa mukaan “olemme kiireisiä miehiä”  ja ryhmään on tulossa kuudesta seitsemään henkilöä. Ymmärrettävää maallikollekin, että aikataulujen yhteensovitteleminen vaatii hetken. Operaatio saattaa tapahtua jo elokuun puolella, ei välttämättä tarvitse odotella syyskuulle.

Kirurgi luonnehti tapaustani “ei missään tapauksessa rutiini- tai läpihuutojutuksi, mutta tällä porukalla ollaan selvitty vaativammistakin leikkauksista.” Tiimin olemassaolon aikana tehdyistä operaatioista onnistumisprosentti oli hyvä. Muutama oli jouduttu keskeyttämään ja jos en ihan väärin muista, seitsemän vuoden aikana kaksi tapausta oli menehtynyt leikkauspöydälle. Jäin käsitykseen, että todennäköisyydet edelleen vahvasti puolellani.

Silti.

Ristiriitaisia tunteita. Tiedän, että tämä on ainutkertainen mahdollisuus. Tiedän, että ilman leikkausta – paremman ilmaisun puutteessa – “päiväni ovat luetut”. Lääkkeet eivät häivytä kasvainta olemattomiin, vaikka nyt ensimmäistä kertaa saimmekin todistaa “negatiivista kasvua”.

Operaatio on kuitenkin suuri ja vaativa. Lienee kai inhimillistä, että siihen liittyy myös pelkoja ja epävarmuutta. Kaikkeen kirurgiaanhan liittyy riskejä, minä olen nuori (lääkärin sanat, ei minun) ja kai aika hyväkuntoinenkin. Minulle on tehty osa- ja täysanestesiassa operaatioita, aina ongelmitta. Samaten lisääntymään päin olevat läpilyöntikivut askarruttavat edelleen. Samaten puhtaasti vatsan puolelta tulee enemmän epämukavuus- ja kipusignaaleja. Ei sietämättömissä määrin, mutta enemmän kuin ennen. Maallikko ei voi olla pohtimatta, mistä ne tulevat jos eivät kasvaimen leviämisestä (josta ei edelleenkään mitään todisteita)?

Tällä hetkellä ei voi kuitenkaan muuta kuin odottaa ja yrittää pitää itsensä mahdollisikylmman rauhallisena, koettaa nukkua yönsä ja liikkua järkevissä määrin. Vaimo ja perhe tuntuvat ottavan tämän odotteluvaiheen paljon rauhallisemmin kuin minä.

Hell-e alkaisi jo allekirjoittaneelle riittää. Kuumin yksittäinen yö on nukuttu +31 -asteisessa huoneessa, siitä oli jo lepo kaukana. Onneksi yksittäistapaus. Kateellisena katselen terveiden ihmisten pulikointia viilentävissä vesissä. Itsellä kun on edelleen saunomis- ja uintikielto tuon kyljestä törröttävän letkunpätkän takia.

Pyyntö sinulle, mahdollinen lukijani: pidä peukkua että huolehtimiseni osoittautuu aiheettomaksi ja että itse operaatiosta tulee huikaiseva lääketieteellinen menestys, joka pääsee vielä oppikirjoihin malliksi siitä, kuin homma hoituu.

EDIT

Jotta saisin ajatuksia irti tulevasta leikkauksesta ja sen riskeistä, kaivoin arkistoista vanhan hyväksi havaitun lääkkeen – eskapismin. Pyöräilyyn ja ulkoiluun on liian kuuma, joten viileämpiä tuntemuksia haetaan “Star Trek”-elokuvista. Kumma miten vuodesta toiseen alkuperäisen miehistön ryppyiset naamat ja ajoittain melko kornit juonenkäänteet jaksavat tuoda iloa ja viedä murheet mennessään. “The Next Generation”-posse eli kapteeni Picard miehistöineen kun ei minusta elokuvaversioissa juuri onnistu, “First Contactia” lukuunottamatta. JJ Abramsin spiidibuustaama omstart-versio, ns. “Alternative Reality” sen sijaan onnistuu olemaan erinomaisen viihdyttävä, vaikka yletön action ensin vähän vieroksuttikin.

Live long and prosper, y’all!