Category: Päiväkirja

Kylmä kalkkunaleipä

Ossilla on tosi armottomat jälkkärit
sillä on eltaantunut lumiukko vatsassa väärin päin

on hiki, ja vilu, ja sydän hakkaa:

bomtsika-bom -bom-bom-bom – tsikada – uu – auu

Ei tainnut Ismo Alanko tätä sanoittaessaan halunnut jakaa kokemuksiaan pilaantuneesta jälkiruoasta. Sielun Veljet ja “Ossin Jälkeiset”, jos joku ei tunnistanut.

Olen maailmalla reissatessa kokenut gastronomisesti kovia. Tuttuja ovat “faaraon kosto” ja “atsteekin kirous.” Niiden aikaansaannokset ovat olleet pikkujuttuja pieneen siniseen pilleriin verrattuna.

Ei SEN pillerin, senkin pFitziniekka 😀 Maailmalla vihaiset väkijoukot jahtaavat heinähakojen ja soihtujen kanssa tämän pikku pillerin valmistajia ja jakelijoita.

OxyContin-tehtailija Purdue Pharma hakeutui vararikkoon siirrettyään sitä ennen rahojaan jonnekin Like-a-Virgin-saarille vahingonkorvausvaateilta (lue: kantajapuolen ahneilta asianajajilta) jemmaan.

Toinen valmistaja Johnson & Johnson ei selvinnyt sekään poliisisedän nuhteilla tai rikesakoilla. NY Timesin mukaan maksettavaa tuli 1/2 miljardia Trump-rahaa.

Eräs virginialainen “keikkatohtori*” kirjoitteli 1.5 vuoden aikana Oxycontin-reseptejä puolen miljoonan pillerin verran. Kiitokseksi “pyyteettömästä sitkeän kivun hoidosta” luettiin 40 vuotta linnaa.

Tätä kaikkea ajattele-en täristessäni vaatteet päällä kahden peiton alla, kallonhalkaisevan hedarin ja vapisevien käsien pitäessä seuraa. OxyContin-lääkitystäni on purettu vuoden ajan to-del-la maltillisesti. Heroiininarkkarihan saattaa tipauttaa gramman päiväannoksesta pahan tavan kerralla poikki eli kärsiä ns. “kylmän kalkkunan.” Sitten ihmetellään kun **) katossa ryömii vauvoja. Toisaalta, niillä tarinoilla myydään rocktähtien elämäkertoja.

Tämä kohtaus  – jo toinen kahden viikon sisällä – tuli täysin varoittamatta.  Naureskelin työkaverille firman kahviautomaatilla että “miten voi olla krapula kun edellisestä alkoholiannoksesta on kaksi vuotta aikaa?”

Kohta ei enää naurattanut. Ensin paha olo. Sitten hävisi käsistä tunto. Lopuksi elimistön lämmitysjärjestelmä korkkasi ja hillitön viluntärinä alkoi.

Kaikki ulkovaatteet päälle, paksut nahkahanskat käteen. Poliisiopiston kymmensormijärjestelmä + sheikkaavat handut = ei toimi. Kirjaa siinä nyt tiketille asiakkaalle tehtyä työtä tyyliin “ashiakagkaan titokanNaaashssssssa e havatut hirveitä”. Saattais olla palvelupäälliköllä selittämistä.

Soitto pomolle, ymmärsi hampaiden kalinasta mistä kyse.

Työkaverit katsoivat monttu auki, kun ukko katkokävelee naama valkoisena hisseille. Respan likka soitti pyynnöstä taksin, koska käsissä ei ollut tuntoa. Mersun takapenkiltä tilasin lämmöt täysille ja tipahdin. 67 euroa myöhemmin omaan sänkyyn peiton alle tärisemään. Iltayhdeksältä alkoi elämä vihdoin voittaa.

En valita, että tämmöinen kipulääke on olemassa. En kiukuttele siitä, että minulle määrättiin sitä kun syövänpaska hakkasi jääpiikillä ristiselkään. Opiaattipohjaiset vahvat kipulääkkeet ovat edelleen käypä hoito krooniseen kipuun. Lyhytaikaisessa käytössä.

OxyContinia on kuitenkin vuosikausia markkinoitu turvallisena, ei riippuvuutta tai sivuoireita aiheuttamattomana patenttilääkkeenä, jolla hoituu kipu kuin kipu. Youtubesta löytyy tuotteen teeveemainoksia. Totuus taisi olla sitten toinen kuin mitä niissä kerrottiin.

Kirjoitukseni pihvi on tämä:

Lääkärit ja lääketehtaat pitää velvoittaa julkituomaan lääkehaitat nykyistä selkeämmin esille. Ei se riitä, että ibuprofeenipaketin taitellussa pamfletissa lukee pikkuruisella tekstillä “voi aiheuttaa päänsärkyä”. Sillehän nyt nauraa naurismaan aidatkin!

“Turvallisia, ei sivuvaikutuksia.”

OxyContin-ja kaikkiin muihinkin ***) oksykodonia sisältävien lääkepakkauksiin pitää saada tarkkaan kuvailtujen vieroitusoireiden lisäksi näkyvälle paikalle vaikka oheinen kuva ja teksti “Tämä lääke luokitellaan huumausaineeksi. Siitä eroon pääseminen inhottavaa, v*ttumaista ja kivuliasta. Se aiheuttaa voimakasta fyysistä , joillekin myös psyykkistä riippuvuutta. Väärinkäyttöön on todennäköistä kuolla.”

Söin “konttisia” vuoden. Vieroitus on kestänyt nyt jo vuoden.

Ja koko ajan joku tienaa.

Lyhyt sanasto:

*) keikkatohtori (Ozzy Osbournen mukaan): lääkärinvalaansa sopivan leväperäisesti suhtautuva lääkäri, joka kirjoittelee artistille kovia kolmiolääkkeitä tai mitä nyt milloinkin tarvitaan. Rundilla tämmöinen yritetään löytää joka kaupungista.

**) Irvine Welshin “Trainspotting”-teoksen elokuvaversion kuuluisa kohtaus, jossa päähenkilö Renton (Even Mc Gregor) näkee harhoja heroiinivieroituksessa.

***) opiaatteihin kuuluva synteettinen lääkeaine. Hyödyllinen kroonisen kivun lievitykseen, mutta voi aiheuttaa ankaraa fyysistä riippuvuutta. Tunnetuin kauppanimi OxyContin. Tappaa USA:ssa n. 50.000 väärinkäyttäjää vuodessa.

Miksi näin?

Jos et ole lukenut tätä blogia, tiivistän tähänastiset tapahtumat. Oli mies, tuli syöpä. Lääkäri sanoi “No can do”. Toinen lääkäri naapurikaupungissa sanoi “Can do”. Ja tässä sitä ollaan, terveenä ja työelämässä.

Tampereen Yliopistollinen Keskussairaala oli siis luokitellut syöpäkasvaimeni alusta lähtien leikkauskelvottomaksi. HUS Meilahden sairaala Helsingissä totesi sen leikkauskelpoiseksi, leikkaus onnistui ja “loppu on historiaa”.

Tutustuin tämän samaisen blogin kautta toiseen haimasyöpäpotilaaseen. Yksityiskohtiin menemättä myös hänen kasvaimensa oli arvioitu leikkauskelvottomaksi. Syy oli muistaakseni sama, kasvain oli kiinni isossa verisuonessa.

Hänkin päätyi konsultoimaan HUS Meilahtea ja minut leikannutta lääkäritiimiä. Sain juuri viestin että leikkaus onnistui täydellisesti ja hän on toipumassa. Perheemme iloitsee hänen perheensä kanssa.

Ehkä Tampereella saatu lääkitys onnistuikin pienentämään kasvaintani viimeiseen T:reella ja ensimmäisen H:gissä tehdyn tutkimuksen välissä juuri sen verran, että kasvain olikin yhtäkkiä leikattavissa. Reilun kuukauden sisällä, puolen vuoden tuloksettomien ja raskaiden hoitojen jälkeen. “Olipa minulla kerrankin onnea!” muistan ajatelleeni.

Nyt siis toinen samanlainen tapaus.

Alle vuoden sisällä.

Sattumaako edelleen?

Päivätyöskentelen itse it-alalla ylläpito- ja tukitehtävissä. Ainoa tapa säilyttää ammattitaitonsa – jos kohdallani voi sellaisesta puhua – on yrittää oppia uutta koko ajan. Imea oppia kollegoilta, heidän onnistumisistaan ja harvoista virheistään. Lukea. Lukea. Lukea. Kysellä tyhmiä itseään viisaammilta.

Lisäksi työnantaja kouluttaa meitä säännöllisesti ja kannustaa opiskeluun. On pakko, muuten tippuu kyydistä. Ala menee koko ajan eteenpäin.

Minulla on ollut käsitys, että lääketiedekin on nopeasti etenevä ala. Että erikoislääkärit ovat hyvin verkostoituneita huippuammattilaisia jotka päivittävät jatkuvasti ammattitaitoaan, tapaavat toisiaan säännöllisesti ja seuraavat oman alansa julkaisuja sekä uutisia uusista hoitomenetelmistä.

Jos näin, miten on mahdollista, ettei Tampereella tiedetä mitä Helsingissä osataan?

Eikö potilaita ohjata “paremman hoidon piiriin” taloudellisista, hallinnollisista tai jostain muista syistä vaan heidän annetaan valua ennenaikasesti palliatiiviseen hoitoputkeen ja lopulta kuolemaan ennenaikaisesti, tarpeettomasti?

Lainaus Sosiaali- ja terveysministeriön Hoitotakuu-sivuilta:

Jos oma terveyskeskus tai sairaala ei pysty hoitamaan potilasta määräajassa, sen on järjestettävä potilaalle mahdollisuus päästä hoitoon muualle, joko toiseen sairaanhoitopiiriin tai yksityissektorille

Jos minä tai potilastoverini olisimme jääneet odottamaan tämän “takuun” toteutumista, saisimme luultavasti odotella edelleen.

Jos sairaanhoitopiiri ei voi järjestää erikoissairaanhoitoa säädetyssä enimmäisajassa Suomessa, sen on annettava potilaan pyynnöstä ennakkolupa hakeutua sairaanhoitopiirin kustannuksella hoitoon EU- tai ETA-maahan taikka Sveitsiin.

Kuinka monta syöpäpotilasta on kuollut tarpeettomasti sairauteensa vain siksi, että tätä lakisääteistä velvoitetta “paremman hoidon piiriin” ohjaamisesta on laiminlyöty?

Lopuksi myös kiitos

Vuosi ja 2.000 kilometriä onnistuneen leikkauksen jälkeen.

Todettakoon, että sain molemmissa sairaaloissa erinomaista hoitoa. Erityisesti hoitajien ammattitaito ja välittäminen kiireen keskellä auttoi jaksamaan pahoinakin päivinä. Olen tietoinen, että sain varsin nimellistä korvausta vastaan korkeatasoista hoitoa ja muutuin nettoveronmaksajasta saajaksi yhdessä yössä. Onpa noita verojakin toisaalta ehditty maksella 1980-luvulta asti.

Monessa muussa maassa tarina olisi päättynyt toisin. En tiedä onko lottovoitto syntyä Suomeen, mutta tiedän että syöpälotossa minä voitin kahdesti. Ensin syövän. Sitten syövän.

Kaikkea sitä

Terveyttä ensiksi

Sain perjantaina IV-rautaa 1.000mg, hemoglobiini oli jo ennen sitä 134Hb. Verenpaine 125/75,  leposyke 63, paino n. 93 kg ja Polarin VO2-Max kuntotestin tulos ikäluokassani “erittäin hyvä”. Suorituskyky rasituksessa ei vielä ihan sairautta edeltävällä tasolla, mutta maantietä on poljettu tänä vuonna 1778 km ja luisteltu 181 km. Mutta kuka noita laskee…

Huomaan muuten, etten määrittele enää itseäni “syövän kautta”, vaikka aihetta puheessa tulee aihetta vielä silloin tällöin sivuttuakin. Katse on nykyään tiukasti eteenpäin, arkihuolet sivuttavat terveysmurheet. Niin kai pitää ollakin.

Hurlumhei!

Viisikymppiset on nyt juhlittu pienessä piirissä. Eipä tämä elo sen kummemmalta tunnu, vaikka elämästä on 2/3 eletty ja loppusuora aukeamassa. Hatunnosto täytyy kyllä antaa lahjojen antajille – ihan perinteisimmästä päästä olevia lahjuksia ei paketeista paljastunut. Senkin penteleet <3

Kyä lähtee!

Ensimmäiseksi – tietenkin – jokaisen Keski-ikäisen Miehen ™ ykköshaave: punainen urheiluauto. Jalkatilan määrä vähän arveluttaa, mutta pientä epämukavuutta olen toki valmis kärsimään kanssa-autoilijoiden kateellisuuden tähden. Koeajo on vielä ajamatta, koska merkkipajalla asennetaan tähän juomamukitelinettä. Pitäähän urheiluautossa olla juomamukiteline, herranjumala!

Toinen ehdoton , vielä puuttuva, vakiovaruste on isotissinen blondi pelkääjän paikalle. Vaimokulta ei suostu värjäämään tukkaansa, joten perusteltuja hakemuksia repsikkaruusuksi otetaan vastaan nimimerkillä “Ei o häpee olla klisee.”

Seuraavasta paketista paljastui kaksi paria pierua suodattavia alushousuja. Luit aivan oikein. Shreddies-tuotemerkillä on ilmeisesti tuotettu jo useamman vuoden ajan flatulenssista kärsiville napakoita aluspöksyjä, jotka lupaavat haihduttaa päästöistä pahimmat cacá-aromit.

Koeajossa tempasin ison kourallisen luumuja napaani ja jäin odottamaan pakin käynnistymistä. Tuttu 15-sekuntinen törinä oli tosiasia, mutta hajua ei totta tosiaan tuntunut. Halleluja! Saattavat jopa toimia!

“Pistäpä kultaseni korkea C!”

On more serious note – olen täysin kyllästynyt näihin “#¤”#! ilmavaivoihin ja perheelläkin alkaa olla mitta täynnä, työkavereista puhumattakaan. Lääkäritkään eivät oikein tiedä niille juurisyytä. Kuvittelepa omalle kohdallesi vuoden kestävä turistiripuli, niin saat kalpean aavistuksen tästä maanisesta metaanimahtailusta ja vessarallista.

Mahdollisesti sytostaatit ovat paskoneet – pun intended – suoliston bakteerikannan. Ajan kanssa se saattaa elpyä – tai sitten ei ikinä, kuten proferssorska veikkaili. Muilta haimasyöpäläisiltä olen kuullut, että Creon-haimaentsyymivalmiste pierettää. Dumppasin ne viikoksi. Pari päivää oli rauhallista, sitten tuomiopäivän pashapasuuna soi niinkuin ennenkin. Seuraavaksi suun kautta nautittavat rautavalmisteet tauolle. Hetken auttoi, sitten ei. Go figure.

Mitään yhteistä nimittäjää tälle “yhden miehen ympäristökatastrofille” ei siis ole. Sama ravinto, samat lääkkeet, sama määrä liikuntoa. Torstaina törisee, perjantaina ei. Otin nämä kalsarit joka tapauksessa ilolla vastaan. Huolto vaatii valitettavasti erikoispesun, vesipesu tuhoaa pierupöksyt kertalinkouksella.

Rullaati rulla, K2 tekee laatuluistimia, en vaihda merkkiä. Ovat jo kolmas pari.

Itselleni ostin lahjaksi uudet rullaimet. Vanhat kookakkoset on ajettu loppuun. Uusia 125 millisillä pyörillä varustettuja superkiitimiä ei minun kaviooni sopivina löytynyt, joten oli tyydyttävä “vain” 110-millisiin renkaisiin. (vertailun vuoksi – entry-level-fitness-luistimissa on 80 mm pyörät). Ihan kivaa kyytiä näilläkin pääsee, 44 km/h tähän mennessä nopein alamäki. Ovat mokomat mukavaa vaihtelua pyöräilylle. Saa yläkroppakin tehdä töitä valmistautuessaan hiihtokauteen. Minullahan on kalavelkoja maksettavana sille “oho oho-mummolle”.

Kaukonäköiset ystäväni olivat ostaneet lahjakortin Signature-pyöräliikkeeseen fillarihuoltoja varten. Pyöräilykaveri on jaksanut naljailla raksuttavista vaihteista – oikeassa tietysti oli, säädöt olivat “sinne päin”. Pari päivää ennen juhlia onnistuin vaihteita “säätäessäni” katkomaan takavaihtajan rungon (ei pitäisi olla mahdollista, mutta minäpä osasin), joten nolona soittamaan, josko lahjan saada pari päivää etukäteen. Juhlapäivänä sitten kiiteltiin kauniisti tyhjästä kirjekuoresta.

Söpöstelyä

Olen saanut vaimokullakin varovaisesti kiinnostumaan maantiepyöräilystä. Lahjoitin hänelle kakkosfillarini ja haalimme aloitusvarusteet käytettynä – eihän sitä tiedä vaikkei kammen pyörittäminen rouvalle mieleistä olisikaan.

Kolmen yhteisen lenkin jälkeen kuulin kauniit sanat “kyllä mä jaksaisin 10 kilsaa pisemmänkin lenkin”. Ehkäpä meille löytyi 15 yhteisen vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa yhteinen harrastus? Ei varmaan parisuhdetta ajatellen ollenkaan huonompi juttu tämä. Hiton paljon kivempaa jubailla elämänkumppanin kanssa niitä näitä kauniissa kesäillassa kampea pyörittäen kuin vetää spandexit kireänä nenä kiinni nestekidenäytössä tottelemattomia sykealueita kiroillen.

Puoliväli

Heikki Alinen, rauhanturvaaja evp, joka jaksoi nettikannustaa ja tsempata allekiroillutta omasta sairastamisestaan huolimatta, menehtyi hiljattain haimasyöpäänsä. En ehtinyt tavata tuota rohkeaa ja periksiantamatonta miestä koskaan. Toivon että olisin.

Vilpitön osanottoni omaisten suruun.

Vaiheessa

Opioidivieroitus on loppusuoralla. Nyt leikellään jo 5 mg pillereitä puoliksi. Lähtötilanteen oksikodoni-päiväannoksesta ollaan jo kymmenesosassa, mutta tämä loppusuora tuntuu olevankin se sitkein.

Sitten kun tästä huumeesta pääsee eroon, jääkin enää kaksi purettavaa lääkettä. Syöpävuonna lääkkeitä ja hoitotarvikkeita puolillaan olleeseen vaatekomeroon mahtuu nykyään jo urheiluvarusteita. Joita minulla on nykyään enemmän kuin normaalivaatteita.

Syöpävuosi kuihdutti ukkoa sen verran, että merkittävä osa “tavallisista vaatteista” joutui liian isoina kierrätykseen. Paranemisen myötä yleinen mielialakin on kohonnut niin paljon, että saatan nykyään kaivata päälle muutakin kuin mustaa vaatetta. Tämä on herättänyt ihmettelyä laajoissa kansalaispiireissä.

Tuntuu todella mukavalta kuulla vastakkaiselta sukupuolelta myönteisiä kommentteja kohentuneesta ulkonäöstä, oli kyseessä sitten hoitava lääkäri tai työkaveri. Omat lapsetkin näkevät ensimmäistä kertaa isällään hiukset päässä. Muinoin vaalea tukka kasvoi tummanruskeana takaisin, harmaiden hapsien kera.

Asfaltilla turvallaan

Saatoin keskimmäistä poikaa kaverilleen fillarilla, opettaen samalla kelvillä (kevyen liikenteen väylä) liikkumisen sääntöjä. Täynnä omaa erinomaisuuttani paasasin lisäksi Jatkuvan Valppauden Tärkeyttä.

Reitti kaverille oli helppo – melko tasaista väylää eikä yhtään tienylitystä. Siitä “jatkuvasta valppaudesta” olikin sitten itselle paljon apua.

Vastaan pyöräili pojan kaveri. Molemmat tietysti tekivät lukkojarrutuksen varoittamatta ja alkoivat torikokoustaa keskellä väylää. Itse takana maantiepyörällä, lukkopolkimilla. Ei muuta tehtävissä kuin hätäjarrutus ja kaato kyljelleen. Käsi otti huolella osumaa. Ruhjeilla ja kivuilla selvittiin, onneksi. Pojilla oli helkkarin hauskaa.

Kontrollia edeltävä yö

Huomenna taas kuulemaan tuoreimman kuvauksen tulokset. Syövänpaska väistyy ajatuksissa yhä kauemmas takavasemmalle, mutta säännöllisin väliajoin se palaa kummittelemaan. Jatkuvat maha- ja suolisto-oireet askarruttavat. Lankesin jopa googlaamaan maksa- sekä suolistosyöpien oireita. Eivät täsmänneet.

Kokemuksesta tiedän että tänä yönä uni jää vähiin. Vaikka päivänvalossa sitä sanoo “turha murehtia etukäteen, jos siellä jotain on se ei tuhkaa päälleen sirottelemalla parane.” Yösydännä varjoista hiipii mustaakin mustempia pelkoja ja tuntemattoman pelko puristaa sisukset kasaan.

Keski-ikäisen miehen trikootuska

32 vuotta ja kymmenen kiloa sitten.

Kunnon palaaminen on hidasta kuin mikä. On nöyrryttävä myöntämään, että alkuvuosi on maantiepyöräilty päin persettä, muutenkin kuin satulan suhteen. Liian pitkää matkaa, liian kovilla sykkeillä. Jostain 120 km lenkistä palautuminen kestää päivätolkulla.

Hyppäsin leikkauksen jälkeisen sairasloman päätyttyä satulaan ajatuksella “jatketaanpa siitä mihin jäätiin ennen sairastumista.” Normaali ihminen ymmärtää ettei se ole mahdollista. Koska olen jästipää, kaikki pitää oppia kantapään kautta. Sieltä on tiedonjyvillä kuulkaa pitkä matka perseen kautta aivoihin.

Lääkäri toki varoitti että syövästä ja sytomyrkyistä toipuminen voi viedä vuoden, jopa kaksi. Hieman lohduttaa, kun vertaa Polar Flow:sta syöpä- ja toipumisvuoden mitattuja suoritteita. Kilometrejä maantiellä tänä vuonna reilusti tuplamäärä syöpävuoteen nähden, noin 1.300km.

Kehosta ei kuitenkaan saa revittyä entisiä tehoja irti, vaikka rimppakintuissa onkin lihasta ihan jälleen kivasti. Reippaasti anemian puolella edelleen oleva hemoglobiini – viime verikokeessa 120 – saattaa tietysti vaikuttaa asiaan.

Yhtäkaikki maantiepyöräily PK-sykkeillä on nykyään nöyryyttävää. Ajellessa ehtii laskemaan apilanlehtiä pientareelta, kun ennenvanhaan mentiin tuuli tukassa humisten. Ei puhettakaan entisesti vauhdin riemusta. Pyrin ajelemaan syrjäisillä reiteillä. Jokainen ohisuhahtaja vituttaa. Jahtivietti herää kuin ajokoiralla, mutta järki sanoo että ei kannata lähteä perään. Et jaksaisi kauaa kuitenkaan.

Vertailun vuoksi – ennen sairastumista huristelin 105 kg elopainolla, alumiinirunkoisella pyörällä lähemmäs 30 km/h keskinopeudella. Nyt mies ja kalusto painavat reilut 10 kg vähemmän mutta keskinopeus on tippunut ainakin 5 km/h.

Taidan siirtyä tekemään peruskuntoharjoitteet sauvarullaluistellen. Hidas eteneminen ei vituta rullilla läheskään niin paljoa kuin hiilikuituisen haararaketin selässä ja sykettä on helpompi hallita.

Miksikö stressaan moisesta? Koko ikäni painonhallintahaasteiden kanssa tapelleena elämän laadusta tulee merkittävä osa siitä että on hyvässä kunnossa ja sopivissa mitoissa. Ylipainoisena kehäraakkina on mieli maassa ja häntä koipien välissä.

Periksi en kuitenkaan anna, stna. Alisen Heikki-vainaan kuolemattomin sanoin: “Jaksaa, jaksaa!”

Ai niin

Täytin viime perjantaina 50 vuotta. Vuosi sitten en ollut täysin varma että juhlapäivänä poljen 70 km maantielenkin ja syön ison pitsan, melkein koko mansikkakakun ja jaksan vielä leikkiä lastenkin kanssa. Elämäni paras syntymäpäivälahja oli se, kun sain elämäni syövänpaskalta takaisin.

Ainakin toistaiseksi.

Elämäni Soundtrack.

Elämäni Soundtrack.

Pyöreitä vuosia paukkuu mittariin tänä vuonna. Puoleen vuosisataan on mahtunut paljon kilometrejä, rakkautta, sydänsuruja. Välillä on tullut kuokkaan niin elämältä kuin kansalaisiltakin. Niinkuin meille kaikille, toki. Tai no, ehkä keskivertoa jantteria enemmän on ollut ollut vastamäkeä. Kaikki on niin kiinni vertailukohdasta.

Olin eilen nuorimmaiseni kanssa leikkikentällä. Pikku-ukko leikki omia leikkejään vauvakieltä rupatellen näköetäisyydellä. Minä makasin hämähäkkikeinussa keinutellen hiljalleen, katsellen sinistä taivasta ja siellä hiljakseen ajelehtivia poutapilvihattaroita. Tuntui hyvältä pysähtyä hetkeksi työviikon päälle ja olla kerrankin tekemättä yhtään mitään. Jostain päähän ponnahti ajatus – “miksi juuri minä?”

Maailmassa on seitsemän miljardia sielua. Joukossa on äärimmäisessä yltäkylläisyydessä eläviä, mutta myös sairaita, nälkäisiä ja vainottuja. Ei kattoa pään päällä, pahimmillaan rikkaan länsivallan raunioiksi pommittama koti – milloin minkäkin syyn varjolla. “Sori että tapoimme äitis, mutku se Isis!” Miksi minun syöpäni pystyttiin tällä erää pysäyttämään kun niin moni muu kärsii sen paskataudin kynsissä edelleen?

Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän? Tehnyt huonoja elämänvalintoja, kohdellut rakkaitani huonosti oman pahan oloni takia. Silti minulla on vakituinen työpaikka, rakastava perhe, katto pään päällä ja aina ruokaa kaapissa. Kukaan ei vainoa minua ja saan ilmaista mielipiteitäni vapaasti niin halutessani. Televisiossa on enemmän kuin kaksi kanavaa eikä kummaltakaan tuli hirmuvallan propagandaa.

Varjeleeko joku korkeampi voima minua siksi, että minulla on jokin nimeämätön tarkoitus tehdä vielä jotain tärkeää? Onko tämä palkinto edellisessä elämässä tehdyistä hyvistä teoista? Hitostako minä tietäisin. Tuntuu silti kohtuuttomalta, miten epätasaisesti hyvinvointi on tällä pienellä planeetalla jakautunut.

Pidin ennen luvattoman montaa asiaa elämässäni itsestäänselvyytenä. Sitten valkotakkinen tohtori kertoi että syöpäkello tikittää ja ennenaikainen lähtö on edessä. Valmistauduin jo hyvästelemään perheeni. Kunnes tapahtui pienoinen ihme. Kansipaikka Styx-virran lautalla vaihtui A-hyttipaikaksi ruotsinlaivalla.

Ennen vihasin itseäni ja halveksin elämääni. Nykyään taas – joka ikinen ilta painan pään tyynyyn kiitollisena eletystä päivästä. Joka aamu – paitsi ehkä maanantai-aamuisin – herään kiitollisena uuteen päivään. Hymyilen päivässä useammin kuin ennen vuodessa.

Oheinen 50 biisin soundtrack paaluttaa elämäni merkittävimmät tapahtumat varhaisesta murrosiästä tähän päivään, aikajärjestyksessä. En tällä erää avaa yksittäisten kappaleiden merkityksiä sen enempää, mutta jos alat käydä listaa läpi, kuuntele lyriikoita ja anna kappaleen tunnelman viedä. Koko setissä on punainen lanka ja jonkinlainen draaman kaari.

Olen kiitollinen tästä päivästä ja toivon että sinäkin olet. Syöpä saattaa uusiutua, mutta sen odottaminen ei ole mikään syy olla ELÄMÄTTÄ. Toivotan jaksamista muille syöpäläisille. Parannuskeino saattaa olla päivän päässä, joten sinnittele!

Hyvää kesää!