Category: Päiväkirja

Aatami ja Eeva

Raamatun luomiskertomuksen mukaan nainen luotiin miehen kylkiluusta. Jonkinlaista suvutonta lisääntymistä on ilmeisesti meneillään meidänkin aviovuoteessamme. Syöpäleikkauksessahan minulta murtui oikealta alhaalta kylkiluu. Se oli jo kertaalleen parantunut. Nyt kylki on kuitenkin niin juuttaan kipeä, että tulee väistämättä mieleen olisiko joku yrittänyt vaivihkaa repiä sieltä nukkuessani jotain irti. Yön pimeinä tunteina mietin jo, että olisiko kasvain tekemässä paluuta, mutta kai se herranjestas olisi CT-kuvissa jotain vinkkiä olemassaolostaan antanut.

Kävin sunnuntaina itkemässä pipiä kuvetta aluesairaalassa. Heti tuli kotoisa olo, kun kaikki hoitajat muistivat ja kyselivät kuulumisia. Täyttä verenkuvaa tai ultraäänikuvausta ei saatu koska sunnuntai. Maanantaina sitten kuvattiin, ensin ultra ja sitten keuhkot. Hiukan tuli ikäviä muistoja mieleen uä-huoneesta mieleen. Edellisen kerran kun kyseisessä huoneessa vierailin, lopputulos oli syöpädiagnoosi. Kuvantavalle lääkärille tämän sanoinkin.

Olisiko tästä johtunut, että lekuri alkoi reaaliajassa kertoa löydöistä joita monitorilla näkyi, eikä pantannut tietoa vedoten että erikoislääkärin pitää ensin analysoida kuvat. (erikoislääkäri piipahti paikalla session lopuksi.) Sisukseni ovat kuulemma ok ja diagnoosi kääntyi vierasesineen suuntaan, mahdollisesti huuhteludreenin alapään metallilankaan, joka olisi lähtenyt vaeltamaan ja teki kipua kylkeen. Illalla soitti vielä päivystävä lekuri, joka oli kollegansa kanssa samaa mieltä. Ihmetteli keskustelun päätteeksi, olenko saanut lääkintäalan koulutusta, kun “olen noin hyvin asioista perillä?” Nauroin että elämänkoulua vaan. Totta on että sairaalassa eri osastoilla kuluneen vuoden aikana maatessa ammattikieli on jäänyt aika hyvin mieleen ja tokihan minä muistan lääkitykseni grammalleen ulkoa.

Lisää valitusta. Mystiset nivelkivut jatkuvat edelleen. Mitä isompi nivel, sen kipeämpi on. Kävin jo työterveydessä tilailemassa verikokeita reuman poissulkemiseksi. Tohtorin kanssa ihmeteltiin, kun tietojani ei löytynyt koneelta. Myöhemmin selvisi, että työnantaja oli sairauslomani aikana vaihtanut työterveyspalvelujen toimittajaa. Siinä meni 70 euroa aivan turhaan taivaan tuuliin. Mistäpä tuonkin olisi taas arvannut.

Salilla käyminen (lue: itsensä nolaaminen) jatkuu samaten. Koetan hakea kadonneita (ennestään olemattomia) voimia snadisti lyhemmillä sarjoilla ja käymällä treenikerralla koko kropan läpi. Yksi kerta viikossa julkista itsehäpäisyä riittäköön toistaiseksi. Tähän lisäksi yksi vähän rankempi aerobinen harjoite ja yksi kevyempi, palauttava niin onpa ihme jos ei ala kevääseen mennessä tuloksia näkyä. Tulisi perhana lumet pian, niin pääsisi hiihtämään, niin voisi munata itsensä metsäladullakin.

Paino pyörii vähän 90kg molemmin puolin. Viimeksi olen ollut näin kevyt armeijasta päästyäni vuonna 1993. Oikeastaan aika mukava olo. Varjopuolena tietty se, että mikään vanha vaate ei enää istu päälle, etenkään housut. Edes henkseleillä ja vyöllä.

Freddie Kruegerin ja Wendy O. Williamsin rakkauslapsi voisi näyttää tältä. Pyytäisitkö treffeille?

Naamakin alkaa olla taas inhimillisemmän näköinen kuin jokunen vko sitten, jolloin päällä oli yhtä aikaa taliköhnä ja silmätulehdus. Tuon kuvatuksen kun saisi valettua lateksiin niin ensi Halloweenin ykkössuosikkinaamari olisi siinä. Kävi mielessä luoda feikkiprofiili Tinderiin oheisella kuvalla ja katsoa onko joku sinkku niin sokea/epätoivoinen, että raapaisisi tuolle kuolinnaamiolle matchin.

Maanantaina 19. marraskuuta palasin töihin. Kivaahan tuo oli, kollegat olivat muistaneet hauskalla kortillakin. Eka päivä meni työkaluja toimintakuntoon saattaessa, huomenna alkaa lapiointi. Osasairauspäivärahapäiviä jäi vielä 30 käyttämättä. Onhan noita hyvä olla jemmassa. Pirustako sitä koskaan tietää, mitä tässä terveydentilan kanssa vielä tapahtuu.

Tali-Ihantala

Dark Side of The Moon, beibi.

Nyt kun suurin vihollinen eli syöpä on saatu nujerrettua, kiusakseni on ilmestynyt joukko erilaisia pikkuriesoja. Epäilys, että ainakin osa näistä on päässyt kimppuuni sytostaattihoitojen myötävaikutuksella. Ne myrkyt kun ajoivat elimistön normaalin puolustuskyvyn nolliin, niin kaiken maailman pikkuperhanat pääsevät vapaasti mellastamaan. Näistä näkyvimpänä seborrooinen ekseema eli tali-ihottuma. Naama kuivaa, suupielet halkeilevat ja hilseilevä iho pölisee tuulen mukana tiehensä. Ennen lääkkeiden saantia ei juuri tehnyt mieli kotoa poistua, nyt alkaa onneksi helpottaa.

Tätä kiusallisempi vaiva on kaikissa raajoissa esiintyvä nivelkipu, joka pahenee sitä mukaan, mitä kauemmin ollaan oltu paikoillaan ennen liikkeellelähtöä. Aamun sängystä ylösnousu on yhtä helvettiä. Onneksi vaiva helpottaa sitä mukaa, mitä enemmän ollaan liikkeellä. Lääkäri suositteli sulkemaan reuman mahdollisuuden pois verikokeella.

Liikuntoilua on nyt harrastettu parisen viikkoa. Liityin paikallisen kuntosalin jäseneksikin. Moderni sali kun kyseessä, sieltä löytyy spinningiinkin virtuaalitunteja. Menet saliin, pistät ohjelman käyntiin ja videolta alkaa adrenaliinia ja pirteyttä tihkuva betonireitinen ohjaaja pitämään sinulle spinnarituntia. Itse harjoitteissa ei ollut mitään vikaa, mutta se musiikki. Voe ristus! Tämän ohjaajan tekopirteä käsitys “raskaammasta musiikista” oli juma*auta NORDMANN! Se ruotsalainen folkartisti, jolla oli yksi hitti 1990-luvulla! Kuunneltuani kolme varttia video-ohjaajan hokemia “tää on teidän toivekappale” ja perään jotain täysin munatonta rantaruotsalaista pimpelipomia olin valmis heittämään screeniä ensin juomapullolla ja lopuksi spinningpyörällä. Kestin kuitenkin tunnin loppuun kuin mies.

Painoihin tarttuessani teki mieli katsoa, että meniköhän nyt kilot ja paunat sekaisin? Ei tässä auta muu kuin nöyrästi, kroppaa kuunnellen tehdä 3-4 sarjan ja 8-12 toiston settejä niillä painoilla, joita oikeasti jaksaa käsitellä ja unohtaa ne painot joita joskus jaksoi käsitellä. Noloahan se on, kun teini-ikäiset trikooperseiset salikissat käyttävät isompia painoja. Harkinnassa laadituttaa itselleen lihaskunto-ohjelma ammattilaisella. Pidän päällimmäisenä treenipaitana FUCK CANCER -t-paitaa. Ikäänkuin viestinä muille, että “vaikka ranteet jatkuu hartioihin saakka ja habitus on muutenkin kuin tuulen(PIIP) vinkuheinällä, sille on hyvä syy – tsekkaa paitaa!”

Käväisin maanantaina syöpälääkärillä. Eipä mitään uutta päävihollisen suhteen, näyttäisi pysyvän poissa ja veriarvotkin ovat normaalit. Hemoglobiini on tosin vain 103, ennen syöpää se oli lähes 160. Selittänee osaltaan sen, miksi maantiepyörä ei kulje entiseen malliin. Murehdin tohtorille blogissakin useampaan kertaan mainittua sykeasiaa. Tohtori totesi rauhallisesti, että entisen kuntotason saavuttamiseen syövän ja sytostaattien jäljiltä saattaa kulua vuosi, jopa kaksikin. Huonoin skenaario on se, ettei sinne päästä milloinkaan, kiitos keväisen kaksinkertaisen keuhkoveritulpan.

Vielä ei siis ilmoittauduta Pirkan Pyöräily 2019:än. Jatkan kuitenkin treenaamista hissukseen, tasaisesti, kroppaa kuunnellen, riittävästä ravinnosta ja levosta huolehtien. Ihme on, jos ei jotain tuloksia ole kevääseen mennessä näkyvissä.

Uusi aika

Pisimmänkin yön jälkeen koittaa aina aamu. Synkeimmän talvenkin jälkeen uusi kevät. Minä elän – vuodenajasta huolimatta – elämäni kevättä. Olen elossa. Enkä sitten tarvinnutkaan palliatiivisia hoitoja. Nehän tekevät vain pikkuhiljaa pois haihtuvan olon mukavammaksi. Kipulääkkeitä ja rauhoittavia, että teloitettava pysyy rauhallisena.

“Vaikea uskoa, että te koskaan tuosta syövästä paranette” sanoi eräskin valkotakkinen. Antaisin perintöosani jos muistaisin kyseisen “lääkärin” nimen. Haluaisin soittaa ja tunkea nuo harkitsemattomat sanat sen typerän ämmän kurkusta alas niin että ne juuttuvat sinne. Olisi oikeus ja kohtuus että hänkin itkisi, samoin kuin minä silloin kun nuo sanat Syöpäosasto kakkosella kuulin. Jos luet tätä – haista akka paska. Minä selvisin! Kannattaisi ehkä seuraavalla kerralla perehtyä potilaan tilanteeseen paremmin, ennenkuin alkaa laukoa oraakkelin varmuudella vailla pohjaa olevia ennusteita.

Olen aloittanut taas pyöräilyharjoitukset. Syke nousee edelleen helposti eikä vauhti todellakaan päätä huimaa. Jalkojen vahvistumisen ja lihasten elpymisen melkein kuulee. Pari viikkoa sitten en jaksanut nostaa kuopusta ostoskärrystä. Nyt jaksan nostaa pikku-ukon maasta suorille käsille useita kertoja. Huomenna haen salikortin ja alan painoharjoitukset. Nyt lähtötilanteessa en saa edes yhtä etunojapunnerrusta. Vuosi syöpäpotilaana ja sytostaattimyrkyt ovat totisesti tehneet tehtävänsä. Tämä tulee muuttumaan, odottakaapa vain. En minä uudeksi Ronnie Colemaniksi havittele. Hän on moninkertainen kehonrakennuksen maailmanmestari. Tavoitteenani on toimiva kroppa, joka kelpaa sekä vaimolle että minulle. Muilla ei ole niin väliä, mutta olisi kiva kehdata riisua paita kesällä uimarannalla. Vaimo toivoo että keräisin vähän massaa. Tykkää kuulemma minusta vähän isompana. Nyt paino on 91 kg, ennen sairastumista sataviis. Itse viihdyn näin, reilut kymmenen kiloa entistä kevyempänä. Tulisipa talvi ja hiihtokelit. Joulusta on optio päästä Saariselälle. Näen jo silmissäni puhtaan valkoisen luonnon ja priimakuntoiset ladut. Toivottavasti toteutuu.

Uusi urheilukello ranteessa mittaa uuden elämän kulua. Polar Vantage M. Uutuus joka julkaistaan vasta parin viikon kuluttua. Palkitsin sillä itseni syövästä toipumisesta, vaikka kasvaimen leikannut kirurgi sen oikeasti olisi ansainnut. Näytön kirkkaus tai pikemminkin sen puute oli pieni pettymys. Katsotaan nyt pysyykö vehje vauhdissani.

Jokainen uusi päivä tuo elämäniloa ja jaksamista muutaman pisaran lisää. Sekä minä että vaimo hymyilemme ja nauramme päivässä enemmän kuin päättyneenä syöpävuonna yhteensä.

Tuntuu hyvältä.
Parhaalta, oikeastaan.

Juhlien jälkeen

Viimeisetkin vieraat ovat lähteneet. Lattia on punaisten juomamukien ja serpentiinin peitossa. Serkkupoika makaa sammuneena sohvan takana. Kuka jaksaisi  siivota? Mitäs nyt tehdään, kun syöpä on poissa? Yhtäkkiä et olekaan potilas vaan toipilas.

Perheen miehet.

Onneksi kivut ovat pikkuhiljaa vähenemään päin. Enää ei jokainen makuulta nousu kirvoita irvistystä ja murahdusta. Sisäelimet ovat kuitenkin edelleen jotenkin sekaisin. Joka ruokailusta 20 minuutin kuluttua alkaa suolistossa mahdoton mekkala . Vesiripulilla menty viimeiset 10 päivää. Pönttöön päätyvä tavara on milloin minkäkin väristä. Ei kuitenkaan koskaan koostumukseltaan ja väritykseltään sellaista kuin pitäisi. Hieman jännittää, onko maksa-suolisto-akselilla muhimassa jokin epämiellyttävä yllätys. Vettä, urheilujuomaa ja Osmosalia ryystän litrakaupalla. Ei huvita päätyä dehydraation takia tiputukseen kuten jokunen kuukausi sitten kävi. Taysin Gastro-enterologiselta polilta sain lääkärille soittoajan huomiseksi.

Sydämen sykkeet ovat edelleen liian korkealla. Kävin koettamassa pariin otteeseen maantiepyöräilyä. Pisin lenkki oli 20km, keskisyke yli 150 bpm, joka on 15-20 iskua liikaa.  Leposykkeet ovat saman verran liian korkealla. Ihmetyttää hieman mikä tämän tekee. Portaita noustessa huomaa onneksi, että jalat ovat hieman vahvistuneet. Kiipeän muutenkin portaita aina kun vain on mahdollisuus.

Lääkitys on vähenemään päin. Opiaattikipulääkkeiden päiväannoksesta on viilattu jo neljännes pois. Lääkäri väitti, että annoksen pienetessä “elämänlaatu paranee 100%”. Ihan näin rajua muutosta en ole vielä havainnut, mutta totta on että hymyilen ja nauran useammin. Jaksan myös vitsailla ja pelleillä lasten kanssa ja heidän kustannuksellaan. Olen huomaavinani, että etenkin esikoinen ihmettelee tätä hieman. Onhan se suuri muutos. Viimeisen vuoden ajan isän tilalla on ollut sairastava, ruokkoamaton mörkö, jonka osallistuminen arkeen oli satunnainen kiukkuinen murahdus.

Nuorimmainen nukkui tänään kahdeksaan. Suon mielelläni pikku-ukolle nämä hitaat aamut. Kuukauden päästä palaan (näillä näkyminen) työelämään ja se tarkoittaa hänellekin aikaisempia herätyksiä ja nopeita aamulähtöjä, jossa aamupala on vielä puoliksi pureksittuna suussa kun autolle mennään juosten.

Tätä päivääni parhaiten kuvaava biisi: “Drinking in L.A.” Tästä ei kannata kenenkään tehdä johtopäätöksiä: raittiuslupaus pitää ja pysyy.

The Prisoner

Kauan odotettu puhelu syöpälääkääriltä. Ei näy kasvainta eikä etäpesäkkeitä. Tässä kohtaa meinasi jo puhelin pudota kädestä. Lähellä oli etten pompannut sohvalle tuulettamaan X-asennossa ja huutamaan HELL YEAH! Rocktähtimäiset elkeet esti lattialla leikkivä ja kipeä kaksivuotias, olisi ressu todennäköisesti säikähtänyt.

Näin ollen ehdin kuunnella mitä muuta lääkärillä oli kerrottavana:

  • yksi kylkiluu murtunut oikealta. En kuollaksenikaan keksinyt mistä se on tullut, veikkaus oli että leikkaus. Huomasihan tuon syvään hengittäessä, mutta pariin viikkoon tuokaan ei enää ollut vaivannut, ilmeisesti parantunut. Murtuneita kylkiluita ei enää nykyään hoideta mitenkään erityisesti
  • maksa on raidallinen (!), kuulemma normaalia sytostaattien jäljiltä. Meinasin kysyä, tuleeko minusta kauttaaltaan seepraraidallinen, mutta purin kieltäni
  • maksassa lisäksi n. viiden sentin nestekertymä joka saattoi olla kudosnestettä tai jotain muuta. Tulehdusarvojen seurantaa vaatii, jos lähtee nousemaan niin ultraäänen opastuksella dreenihommia tiedossa

Kipuja on kuitenkin vielä kohtuullisen paljon. Liikkuminen (kumartelu, ylösnousu) on paikoitellen melko hankalaa ja sen verta tuskaista että irvistyksen tai äänen se miehestä puristaa. Sairaslomaa pitää jatkaa muutamalla viikolla. Tahdon olla täydessä kunnossa töihin mennessäni, eikä niin että viikon tekee töitä ja sitten jää taas saikulle kun joku paikka brakaa.

Syöpähän voi tietenkin uusiutua. Jotenkin on vaan semmoinen olo että paskat siitä. En jaksa surra etukäteen jotain jota ei ehkä tulekaan. Lisäksi kulunut vuosi on mennyt koko perheeltä enemmän tai vähemmän persiilleen sairastaessa (enimmäkseen vanhemmilta mutta myös lapsilta, erityisesti vanhimimmalta) syöpää ja sen sivuilmiöitä kirotessa ja niiden kanssa tapellessa. Nyt on semmoinen olo että OLISI IHAN KIVA VAIHTEEKSI ELÄÄ! Kroppa on edelleen luvattoman heikko sytojen, leikkauksen ym jäljiltä mutta hitaasti, erittäin hitaasti tunnen voimieni palaavan.

Tässä  kohtaa kiitos kaikille, jotka ovat minua ja perhettäni tukeneet tämän hankalan vuoden aikana joko henkisesti, rahallisesti tai muuten auttamalla. Ilman teitä ei olisi maaliin selvitty – you know who you are! Kiitos myös Sinulle joka olet tätä blogia lukenut. Yli 250.000 sivunäytöstä päätellen teitä on ollut muitakin kuin sukulaiset ja pari kaveria. Jatkossa päivityksiä tulee varmaan harvemmin, ellei sitten syövän mokoma päätä uusia. Pidän blogin kuitenkin ainakin toistaiseksi näkyvissä. Jos joku vasta syöpään sairastunut kaipaa vertaistukea, ota ihmeessä yhteyttä admin ättiä syopalainen piste fi

Not a prisoner, I’m a free man
And my blood is my own now
Don’t care where the past was
I know where I’m going
Out!