Category: Päiväkirja

Näkikö kukaan sen kuorma-auton rekisterinumeroa…

… jonka alle juuri jäin? Mitä hittoa oikein tapahtui?

Kelataanpa taapäin.

Viime torstaina oli KAR+E-sytostaatti-hoitojakso II, joka veti jo sekin veltoksi. Perjantai meni käytännössä nukkuessa eikä viikonloppunakaan isoja aikaiseksi saatu.

Tänään etäpäivä ja töitä nelisen tuntia, kun vaimon piti päästä hammaslääkäriin ja jonkun olla hakemassa nuorimmaista hoidosta. Peilikuva vessan peilissä näytti jotenkin oudolta, kun sitä sattumalta vilkaisin. Tukka on näköjään harventunut puoleen entisestä. Kalju tai parin millin sänki se on ollut tähänkin asti – mutta aikaisemmin tuuhea. Nyt kuin harva, laikukas sänkipelto. Aika karun näköistä. Harvasta pukinparrastakin 3/4 on valkoista karvaa. Kuin pula-ajan albanialainen joulupukki.

Väliruokaa koneen ääressä natustellessa muistui jälleen mieleen painon jatkuva laskusuunta. Päivällä soittanut sairaalan ravintoterapeuttikin kuulosti minusta snadisti neuvottomalta. Pyysi pitämään tarkkaa ruokapäiväkirjaa parilta päivältä, jonka lupasin yrittää toimittaa.

Yläselän kipuihin meni etäpäivän aikana kahvia kolme mukia ja läpilyöntikipulääkkeitä (Abstral 200 mikrogrammaa, vaikuttava aine fentanyyli, vahvaa kamaa) samaten kolme kappaletta, joka kertoo osaltaan kotitoimiston ergonomiasta. Osa menee varmasti kyllä hoidon ja syöpäläisenkin piikkiin.

Iltapäivän edetessä olo meni koko ajan oudommaksi. Jotenkin huimaantunut ja epämääräisen huono olo. Lapsia hoidosta hakiessa tuntui, että jalat eivät meinaa kantaa, kantoivat onneksi kuitenkin. Onneksi matkakaan ollut kuin vajaan kilometrin. Mukelo oli hoitotädin mukaan nukkunut ja syönyt hyvin, se lupaa yleensä hyvää loppuiltaa.

Then shit got weird

Kotona kakaralauman ruokkimisen jälkeen iskee jostain ihan ihmeellinen pelko- ja ahdistustila. Kuolemanpelko. Totaalinen, musta, limainen ja inhoittava hyökyaalto. Repivä, hakkaava itku. Tuntuu että luhistun kerta kaikkiaan, juuri tähän paikkaan. Että KuihtumisKuolema virnuilee nurkan takana pilkallisesti räkättäen. Kuin putoaisi mustaan, pohjattomaan kuiluun. Kaikki muutkin kuviteltavissa olevat pelot hyökkäävät kerralla kimppuun, raukkikset.

Sinä et selviä tästä, luuseri! Minä imen sinut kuiviin! Kaksikymmentä kiloa elämäniloa oli vasta alkua. Arkkuun pantavaksi en jätä sinusta kuin sotun loppuosan. Kohta et jaksa käydä töissä sitäkään vähää, sinut irtisanotaan tai ainakin tipahdat Kela-saikulle ja kuolette perheesi kanssa köyhyydessä! Muhahahah!

Yhtenä hetkenä hivuttava nälkä, seuraavassa sekunnissa tuntuu, että maha kääntyy ympäri ja kaikki sisuskalut lentäisivät suun kautta ulos kuin piirretyssä elokuvassa. Ei sentään oksenteluksi mennyt, luojan kiitos. Eipä sieltä varmaan sappinestettä ja pahaa oloa kummempaa varmaan olisikaan tullut.

Tässä vaiheessa vaimokulta oli onneksi ehtinyt töistä kotiin kaupan kautta. Tuonut potilas-yhteensopivaa ruokaa, johon lupaan perehtyä kunhan maailma ja olo normalisoituu taas. Yritän rauhoittua, joka onnistuukin jonkin ajan kuluttua. Halaamme pitkään, lohdutus ja lämpö tuntuvat hyviltä.
Rakastan perhettäni enemmän kuin koskaan.
Samaan aikaan pelkään tulevaisuutta enemmän kuin koskaan. Tuleeko tästä jokapäiväistä?

Olon tyynnyttyä päällimmäiseksi jää olo – mitä helvettiä itse asiassa äsken tapahtui? Tapoihin ei kuulu vetistellä, etenkään noin hallitsemattomasti. Eikä yksikään syöpälääkkeistä tai -hoidoista ole aiheuttanut likimainkaan noin huonoa oloa ennen tätä hetkeä.
Ilta jatkuu mitenkuten. Suihkussakäynti laukaisee aivan hillittömät kylmävapinat. Pelkään jo että hampaat hajoavat kalinaansa. Karvahattua, villasukkaa, lämpökerrastoa päälle niin nopeasti kuin voi. Kuumemittarin mukaan lämpötila kuitenkin alilämmön puolella, joten sairaalaan ei tarvitse lähteä. Ainakaan vielä.
Tästäkö ne oikeasti kovat ajat alkavat?

Lämpimäisiä

Syöpäpäivä 174, kohta puoli vuotta kulunut.

Naapuri muisti lämpimäisillä. Iso vati tuoreita sämpylöitä ei kauaa vanhennut!

Blogia säännöllisemmin seuranneet (uskon vakaasti, että heitäkin on muutama jäljellä) lienevät huomanneet alakulon vallanneen alaa kirjoittajan mielenmaisemassa. No, minua on aina sanottu ailahtelevaiseksi ja “tuulella käyväksi”. Ei liene täysin perusteeton väite, jos ihan rehellisiä ollaan. Hoidot vaativat veronsa. Työ vaatii veronsa. Kutsumaton vieras kantaa armotonta veroaan imemällä minusta kaiken minkä irti saa – verottajan tai iilimadon lailla. Sankarillisemmat ja rohkeammat taistelevat vastaan. Itse en kuulu rohkeimpaan prosenttiin syöpäpotilaista, se tuli viimeistään nyt nähtyä.

Huomenna mennään taas myrkytettäväksi sairaalaan. Kaksi pussia kirkasta suoraan suoneen. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, siitä alkaa taas alamäki jaksamisen suhteen, joka tasoittuu 7-10 päivää myöhemmin ja hyvällä lykyllä energiatasot nousevat taas hieman lähemmäksi lähtötilannetta 11-20 päivään asti, jolloin myrkytetään taas ja muistaakseni kuvataankin. Ehkä silloin saan vastauksia, missä oikein mennään.

Peruskipulääkeannostusta on siis joudettu nostamaan. Seikka joka vaivaa minua, mutta ei ylettömästi – toistaiseksi. Valehtelisin jos väittäisin, ettei syöpäläisen leviäminen ole käynyt mielessä. Huomioiden sen että diagnoosista on kohta puoli vuotta ja olen saanut vasta kolme täyttä satsia kolmea eri lääkettä pidän todennäköisenä, että loisella on ollut aika puolellaan. Toisaalta, ilman kuvantamista kaikki on vain spekulointia ja arvailua. Arvailua ja luulemista voi harrastaa vaikka maailman tappiin. Kirottua on, että en voi muuta kuin odottaa.

Mielialat vaihtelevat varovaisesta optimismistä turhautumiseen, pelkoon, raivoon. Tuttuja tunteita ainakin “kollegoille”, väittäisin. 50% osasairauspäivärahasta on vietetty enemmän töissä kuin levossa, täytyy yrittää himmailla.

Jotain hyvääkin

Liikuntoiluun tuli liian pitkä tauko dreenifixin myötä. Ennen sitä jouduin juoksemaan parhaimmillaan pari kertaa viikossa sairaalassa korjauttamassa sitä perkeleen letkunpätkää. Kun sen vihdoin sain pysymään toiminnassa, en halunnut ottaa riskiä saman kalliiksi käyvän ruljanssin jatkumisesta, joten pidättäydyin hikoilusta. Virhe, näin jälkeenpäin ajatellen.

Paino jauhaa nyt 86 kilossa (lähtö 104kg) ja yritän piiskata itseäni syömään enemmän, kulauttelemaan MCT-öljyä, punnertelemaan, siirtelemään kahvakuulaa ja polkemaan vähän pyörääkin. Tulokset ovat “vanhaan minään verrattuna” jotain säälittävän ja naurettavan väliltä.

Itkunsekainen nauru pääsi, kun sovittelin pitkästä aikaa Espanjasta tuotuja lyhytlahkeisia pyöräilytrikoita päälle. Roikkua meinaavat. Trikoot. Maailmassa ei ole montaa niin surkuhupaisaa näkyä kuin liian isoksi käyneet pyöräilytrikoot. Mutta poljinpa silti varovaisen puolen tunnin peruskuntoharjoituksen. Lihaskadon huomaa sykkeistä tuskallisen selvästi, hiki valuu soirona mutta jaksoinpas. Ensi kerralla vaikka sitten kolme varttia, jos painon sukeltaminen ei jatku. Proteiinilisävarastoja on muistettava täydentää. Kalliita vaan ovat nekin, perkeleet.

Paras lopuksi

Eilen illalla sisäpyöräilytreenin jälkeen ovikello soi. Oven takana vanhimman pojan kaverin isä tuosta naapurikadulta, mukanaan punavalkoisella liinalla peitetty herkulliselta tuoksuva vati. Tervehti lämpimästi lämpimäisten kera. Tuoreita sämpylöitä. Vastaleivottuja. Kyseli kuulumisia, vointia, jaksamista. Välitti.

Liikutuin.

Kiitin moneen kertaan, vilpittömästi. Vakuutan, että teimme herkuille oikeutta. Kiitos vielä kerran, toivottavasti ilmeeni välitti edes osan kiitollisuudestani tätä odottamatonta muistamista kohtaan.

En tiedä, mitä huominen tuo tullessaan, mutta on niitä ollut pahempiakin, kuin tämä päivä.

Sankaritarinoita ja taistelutahtoa

Jo tuhansia vuosia sitten ihmiset kokoontuivat elävän tulen ääreen jakamaan tarinoita tuoreista ja menneistä sankariteoista. Nämä inspiroivat, kannustivat, vähimmillään viihdyttivät ja auttoivat iltaa kulumaan paremmin ja nopeammin. Vaikka eipä ennen vanhaan ajallakaan ollut niin paljoa väliä kuin nyt atomikellojen aikaan. Herättiin aamulla, käytiin nukkumaan illalla, elettiin ehkä kolmikymppiseksi kunnes kuoltiin pois, milloin sotaan, milloin nälkään, joskus muuten vaan.

Minä tarvitsisin oman sankaritarinani. Jonkin kimmokkeen “taistella” sisälläni asuvia näkymättömiä vihollisia vastaan. Puhun monikossa tarkoituksella. Kuvannettu kasvain on yksi.

Alkaa tuntua että hän on hankkinut kavereita tai punoo ainakin sensuuntaisia juonia. Tuskinpa muuten aamukipulääkeannostusta olisi pitänyt nostaa. En sitten tiedä kumpi on parempi: ottaa aamulla kerralla enemmän pitkävaikutteista kipulääkettä tietäen, että näennäisen rauhan alla kipua aiheuttavat mekanismit jatkavat toimintaansa vai napata läpilyöntikipulääke silloin kuin kipu iskee. Olla koko ajan vähän enemmän kolmiolääketokkurassa vai ottaa “piiskaryyppy” tarpeen tullen? (kädet tärisevät yhtä kaikki vielä viisi tuntia lääkkeen ottamisesta kuin rapajuopolla maanantai-aamuna)

Lopputulemahan on aivan sama. Kutsumaton vieras jyllää. Kipulääkintä on kuin maalaisi homeista seinää valkoiseksi. Maalin kuivuttua pinta on hetken kaunis, kunnes vihreä mätä alkaa taas puskea läpi. Tai kuin tunkea pää pensaaseen kuvitellen, ettei korppikotka näe sinua, jos sinä et näe sitä.

Miten yleensäkään syöpää vastaan “taistellaan”? Nostattava lause, mutta vähän ontto, kun sitä pysähtyy miettimään. Voimaannuttava se ei minulle ainakaan ole. ElämänHALU on koko lailla alhaalla, elämänVELVOLLISUUTTA sentään on vielä jäljellä. Ainakin tänään. Kuten eilenkin. Huomisesta ei vielä tiedä. Ei tämä päivästä päivään kärvistely minun tähänastista käsitystäni “Elämisestä” ainakaan vastaa.

Blogin levinneisyys ja lukijakunnan kasvu on muuten kaksiteräinen kirurginveitsi. Huomaan että olen alkanut itsesensuroida, koska tiedän lukijapiiriin kuuluvan läheisiäkin ihmisiä. Ihan kaikkia mustia ajatuksia ei viitsi sylkeä ilmoille. Anonyyminä olisi helpompi tilittää ja avautua täysin estoitta.
Kirurginveitsestä tuli mieleen – dreeni vaihdettiin torstaina jälleen kerran. Sen verran alhaalla oli veriarvot, että löivät kanyyliin ylimääräisen antibioottipurkin että operaatioon yleensäkään voitiin käydä. Edellinen dreeni kesti kiitettävästi toista kuukautta, nyt oli letku mennyt “kinkkiin” eli vääntynyt tukkoon. Tilalle radiologi tuuttasi paksumman 12-millisen, mutta jätti letkun kehon ulkopuolisen osan niin lyhyeksi, että pukeutuminen ja liikkuminen on mennyt todella mielenkiintoiseksi. Letkun näkyvästä kokonaismitasta on jo suhteessa niin iso osa jäykkää ja joustamatonta (lukitusmekanismi+korkki), että kaikki mekaaninen kontakti esim paidanhelmaan tai housunkaulukseen yrittää vääntää ja repiä letkun läpivientiä.

Selvisi syykin, mihin normaali puheääni oli kadonnut. Joku kortisonin aiheuttama sienitulehdus nielussa. Sytostaattien ihania sivuvaikutuksia.

Tietenkin letkun pää osoittaa suoraan maata (housunkaulusta) kohti. Tästähän seuraa helposti vihreää visvaa, vähän verta ja kirvelyä, ellet muista varoa koko ajan ja asetella letkunpäätä milloin minnekin pukiessa tai liikkuessa. Tirskauttelee mokoma vihreää päivittäin, toistaiseksi onneksi niin pieniä määriä etten vielä ole taipunut soittamaan aikaa uuteen operaatioon. Seuraillaan. Ainoa harrastukseni nykyään tämä dreenien vaihdatus. Ei halpa. Sataselta “jalat poikki” per kerta.

Inhorealismia

Dreenin vaihdon yhteydessä sain nauttia semmoisesta tosielämän horror-showsta, että vierestä katsellut Nalle Wahlrooskin olisi lahjoittanut kolmanneksen omaisuudestaan syöpätutkimukseen hetkeäkään epäröimättä, jos olisi sattunut paikalle. Vanhempi herrasmies, pisemmälle kehittynyt syöpä, kovat hoidot kesken. “Noutaja” (sängynkuljettaja) tuli hakemaan kuvantamiseen kun pahoinvointi iski. Molemmista päistä. Raakkuvaa huutokaariyrjöämistä, väliin tuskaista, limaista hengitystä, voivottelua jota täydennettiin “toisesta päästä” vessan puolella kahden hoitajan tuella. Pahemmaksi kuin nähdä koko show teki kuunnella sitä huonetta jakavan verhon takaa. Siinä ei ollut ihmisarvosta kuulkaa paljoa jäljellä. Vain tuskaa, nöyryytystä, äärimmäistä pahaa oloa, pelkoa ja ruumiineritteitä. Paljon eritteitä, päätellen hoitajien ja siivoojan dialogista. Tämmöisistä elämyksistä, rakas terve lukijani, pääset harvemmin nauttimaan.

Paino on tätä kirjoitettaessa -20kg syöpädiagnoosista. Jaksan vetää nolla leukaa ja tehdä 15 etunojapunnerrusta. Parhaina päivinäni 12 leukaa ja 100 etunojaa – nämä tosin huomattavasti nuorempana, mutta suunta alaspäin yhtä kaikki. Joka tapauksessa läskin ja elämänilon lisäksi miehestä on poistunut aimo annos lihasmassaakin.

Ensi viikolla jälleen lisää sytostaatteja. Tietää jaksamisen ja yleisen vireystilan dippaamista taas reiluksi viikoksi.

Pashaa pääsiäistä.

144

Tänään on 144. päivä syöpädiagnoosin saamisesta. Otetaanpa lyhyt katsaus, mikä on muuttunut. Kaikki. Ja ei mikään.

On päivä päivältä vaikeampaa muistaa, millaista oli olla normaali, fyysisesti terve, “normaali” ihminen, joka kuuluu samaan maailmaan muiden ihmisten kanssa. Vaikka kasvain ei olekaan viime kuvannosten mukaan kasvanut, fyysisen ja henkisen uupumuksen merkkejä alkaa jo tuntua. Niitä aiheuttavat itse kasvain, siihen kohdistetut lääkkeet ja epävarmuus tulevaisuudesta. Onneksi kipulääkitystä ei ole hetkeen tarvinnut lisätä ja sen väsyttävä vaikutus on vähenemään päin. Samaten olen kiitollinen siitä, että olen voinut käydä töissäkin. Läpilyöntikipuja tulee ehkä kerran päivässä, ei onneksi aina edes päivittäin.

On silti koko ajan vaikeampaa olla sosiaalinen, kun mielenpäällä on huoli päivittäisestä selviämisestä. Taloudelliset paineet ovat melko kovat, syitä on useita. Samaten olen huomannut, etten jaksa enää pitää yhteyttä ihmisiini entiseen tapaan. Viime viikonlopun ohjelman suolasi lisäksi nuorimmaisen lapsen sairastuminen. 39 astetta kuumetta, molemminpuolinen korvatulehdus. Itkuisuutta, ei nukkunut päivin eikä öisin.

Tays-käynti

Posti toi vihdoin epikriisin (lausunnon) edellisen käynnin tekstistä. Olihan siellä taas onnistuttu ymmärtämään yö päiväksi, täytyy vähän oikoa kelpo tohtoria tänään tapaamisella. Oli kuulemma tarkoitus jatkaa nykyisillä myrkyillä yksi kierros, jonka jälkeen vaihtaa suonensisäisiin 21 päivän syklillä. Komboksi hoitopäiville 1-4 yksi oraali-sytonappi per päivä.

Itse olisin sillä kannalla, että turha on nykyisillä myrkyillä jatkaa, kun ei kerran minkäänlaista hoitovastetta näy. Jos lääkkeestä jää jokunen nappi ylimääräistä (rahaa ei totisesti jäänyt), niin sitten jää. Tyhmää kantaa rahaa lisää apteekkiin ostaakseen samaa lääkettä, jos kerran vaikutusta ei näy, ja tämän sanoin jo edellisellä käynnillä.

Why me?

En usko kohtaloon tai siihen joku mystinen voima on kironnut minut tms. Totta kuitenkin on, että nyt on kohtuuttoman paljon tarjoiltu yhdelle miehelle ylimääräistä pas.. herkkua varsin pienällä lautasella. En koe ansainneeni. Tai ehkä olen ollut edellisessä elämässäni niin huono ihminen, että nyt kosminen vouti pisti kaikki kerralla lunastukseen. Tai sitten – yksinkertaisesti “#¤#¤% säkä. Krooninen sellainen.

Urheilla ei ole pariin viikkoon uskaltanut, kun tuo dreeni-fixi on poikkeuksellisesti pitänyt nesteet koneessa reilut kaksi viikkoa. Toki pientä satunnaista tihkuntaa, muttei jatkuvaa vuotoa. Harmittaa vietävästi tuo kunnon hikiliikunnon puute, vaikuttaa jo mielialaankin. Kaksi ensimmäistä fixiä vaihdatin työterveydessä ja sairaalassa. Tänään vaihdettu oli 1/3 irti jo kotiin ehdittyäni, joten ihan täydellinen menestys ei ammattilaisenkaan tekemä vaihto-opsukaan ollut.

Tein siis kuten olisi pitänyt tehdä alunperinkin – pyysin illalla kotona vaimon avuksi ja tehtiin uusi vaihto. Kävipä selväksi, että humanisti selviää tästäkin. Siinä se nyt on ja tiukasti. Sekä vaimo että fiksi.

LOL

Viime aikoina on olleet naurun aiheet vähissä. No, töissä tulee välillä hymyiltyä – etenkin suurviisari Heikki kunnostautuu päivittäin kuivan huumorin ja sananmuunnosten kunniakkaalla saralla. Ensimmäinen “ai stna nyt naurattaa niin, että tulee kohta kuset housuun” herraties kuinka pitkään aikaan pääsi yllättämään silti eilen kotona ennen nukkumaanmenoa. Lueskelin Anthony Bourdainin “Kitchen Confidentalista” lukua, jossa hän vähintään värikkäin sanankääntein kuvaili maailman parasta leipää leipovaa, kauniisti sanottuna kirjavaa työkaveriaan. Oli pakko purra hammasta, ettei dreenifixi lentäny kyljestä irti. Hytkyin pidätetystä naurusta kuin hieromasauva sähkötuolissa pohjoisnavalla pakkasella, kyyneleet valuivat paksuina soiroina silmistä. Ihan uskomatonta tekstiä – ja kääntäjälle isot propsit.

Koko kirjaa voi muuten suositella varauksetta erityisesti kulinarismista kiinnostuneille ja ravintola-alalla joskus työskenneille. Itsellähän on reilu kymmenen vuotta baarimikkoilua ja vähän salitarjoiluakin tehtynä. Totta on, että ala vetää melko persoonallisia ihmisiä puoleensa.

Present company excluded, perhaps.

Uskokaa tai älkää, olin minäkin baarimikkovuosinani melkoinen häröpallo. Ja baaritiskin takana hauska seuramies.

Haasteita

Sytostaatit olleet nyt muutaman päivän tauolla. Edelleenkään mitään “halleluja”-efektejä ei havaittavissa, tuskinpa sellaisia enää tuleekaan. Jokainen päivä ja työpäivä edustavat haasteita, joihin pitää keskittyä yksi kerrallaan.

Dreeni-fixi valmiina palvelukseen.

Mainitsin viime postauksessa että dreeninvaihto-operaatiossa (oliko seitsemäs tai kahdeksas, en jaksa enää pitää lukua) letku “sinetöitiin” paikoilleen silikoni-liima -siteellä nimeltä “dreeni-fixi”. Jos sinäkään et tiennyt, mistä on kyse, ohessa kuva. Silikoniläpyskä, jossa on dreeniletkunmentävä ura. Letku reititetään paikoilleen ja kiinnitetään uraansa ja sinetöidään teipillä. Tarkoitus estää letkua liikkumasta sisään-ulos-suunnassa. Käyn luultavasti huomenna työterveydessä tarkistuttamassa tämän (vaihtokappale repussa). Yksin en rupea tätä vaihtamaan (perhe hiihtolomasella).

Viikon verran ollut paikoillaan, kertoo jotain liiman vahvuudesta, mutta alkaa tuntua jo kauniisti sanottuna epämukavalta. Hygieniasyyt ehkä, ehkä tietoinen elopainon nostoyritys on tuonut ympärysmittaa takaisin ja liimaus alkaa kiristää – ja kaikki me normaalit miehethän tiedämme, minne ylimääräinen energia tykkää mieluiten varastoitua (vyötärölle!). Poikkeuksena tietysti ne inhottavan täydellisen geeniperimän omaavat yksilöt, joilla extra-energia varastoituu suoraan pullisteleviksi lihaksiksi.

Arjen hyviä ihmisiä

Ei ole mikään salaisuus, että elän haastavia aikoja. Kun polulla on kiviä ja kantoja, sitä osaa arvostaa ihmisiä, jotka pyyteettömästi ja vapaaehtoisesti tarjoavat apuaan pienissäkin asioissa. Haluaisin nostaa heistä esille muutaman, aikaisemmin blogissa nimeltämainitsemattoman.

Appiukkoni Jukka

Perheen ykkösauto jäi katsastuksessa kiinni päästöistä (K-arvo isosti yli, paljon ajettu diesel kun on) ja parista muusta pikkujutusta. Korjausarvio kuluville osille “ihan riittävä”, itsellä ei mahdollisuutta näitä tehdä ja päästöt olisivat olleet tämänkin jälkeen edelleen kysymysmerkki.

Mitäpä tekee appiukko? Laajan ystäväpiirin omaavalta mieheltä löytyy monen lajin osaajia – mm pätevä pienkorjaamon omistaja. Sain tänään viestin, että pakolliset korjaukset tehty, katsastus hyväksytty ja erittäin paljon huomattavasti alle lähikorjaamon arvion. Sydämellisimmät kiitokset koko perheen puolesta.

Työkaverini Matti

Lääkitys on pakottanut luopumaan työmatka-autoilusta ja sitä myöten työpaikan tarjoamasta pysäköintitalopaikasta. Tilalle sain onneksi neuvoteltua Matkahuollon bussikortin. Työnantaja myöntää tietyn summan bussimatkoihin, mutta Valkeakoski-Tampere päivittäin, edestakaisin sahattuna syö sen varsin nopeasti.

Matti asuu lähistöllä. Työskentelee samassa rakennuksessa, mutta eri osastolla. Aina kun työvuorot vain suinkin antavat myöten, poimii minut aamulla kyytiin ja tipauttaa iltapäivällä kotiin. Saattaa kuulostaa pikkujutulta, mutta merkitsee minulle erittäin paljon. Julkinen kiitos Sinullekin, henkilökohtaisen lisäksi.