Category: Päiväkirja

Onneksi en asu Amerikassa

HUS muisti sitten laskulla sairaalakäynnistä. Lasku sisälsi 13 päivää jotka jakautuivat seuraavasti: 1 yö potilashotellissa, haiman whipple-leikkaus syöpäkasvaimen poistamiseksi, 7 vrk teho-osastolla, 6 vrk normaaliosastolla.

Grand total: 232, 70 EUR

Melko “kallista”, eikö? En osaa edes kuvitella, montako nollaa laskun perässä olisi ollut jos oltaisiin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tunnustettava on, että hoitomaksuni on alennettu, koska minulla täyttyi n. 600 euron vuosittainen hoitomaksukatto jo ennen juhannnusta. Kun miettii miten paljon resursseja yhteen mieheen oli kiinnitetty – parhaimmillaan saattoi olla neljä hoitajaa plus lääkäri kimpussa – niin ei tuosta päivää kohti todellakaan paljoa tule hintaa – 17,90 EUR. Ja hoito oli äärimmäisen ammattitaitoista ja ystävällistä. Toimitinkin Espoossa asuvan velipoikani kautta sekä teholle että osastolle M13 isot suklaarasiat kiitokseksi.

Ai ai

Pirullisen hitaasti tämä toipuminen etenee. Se ruohonleikkaus viime sunnuntaina oli selkeästi virhe – yliarvioin voimani. Kädet – eritoten kämmenet, lantio ja selkä ovat edelleen kipeät. Selkeästi rasituspohjaista lihaskipua joka ei vaan syystä X mene pois. Ihmettelen tätä hieman. Jos menin punttisalille vaikka vuoden tauon jälkeen ja reuhdoin oikein huolella, tuloksena oli samantapaiset kivut mutta ne hellittivät yleensä kolmantena päivänä. Nyt eletään jo viidettä päivää rasituksen jälkeen eikä merkkiäkään että hellittäisivät. Katsellaan nyt viikonlopun yli ja mietitään maanantaina, onko syytä konsultoida lääkäriä. Mitään muita oireita ei ole ilmaantunut,  en epäile tikkien repeilyä tms. Verikokeiden mukaan toipuminen kyllä etenee, esim hemoglobiini on noussut viime sairaalakeikan jälkeisestä 102:sta > 117.

Venlaflaxin-lääke toimii selvästikin kipua lievittävänä, mutta sen yhdestä sivuvaikutuksesta en pidä. Sähköiskumaisesta raajojen nytkähtelystä, joka ilmenee lähinnä nukkumaan mennessä. Pari kertaa on meinannut sängyssä maatessa sylissä ollut läppäri lentää ns. yli laidan, kun toinen käsi heilahtaa varoittamatta, ikään kuin sähköä saaneena. Well, harvassapa ovat ne lääkkeet, joissa ei sivuvaikutuksia ole. Muistan törmänneeni särkylääkkeeseen, jonka sivuvaikutuksiin oli listattu mm. päänsärky…

Snowfall

Tämä mm. HBO:lla näkyvä sarja koukutti kerrasta, enkä millään malttaisi odottaa ensi vuonna ilmestyvää kolmatta tuotantokautta. Sarja sijoittuu vuoteen 1984. Päähenkilö on nuori South Centralissa asuva musta Franklin Saint, joka yrittää hankkia sivutuloja myymällä marihuanaa. Jossain välissä “nappikauppa” alkaa turhauttaa kunnianhimoista päähenkilöä ja hän päättää kokeilla onneaan kokaiinikaupassa. Yksi asia johtaa toiseen ja liiketoiminta alkaa kasvamaan. Saatuaan vinkin crack-kokaiinista bisnes lähtee rakettimaiseen nousuun – mutta herättää samalla lainvalvojien, kilpailevien kauppiaiden ja lähiseudun jengien kiinnostuksen.

Tuntemattomilla mutta pätevillä näyttelijöillä roolitettu sarja vie mennessään. Väkivaltaa on suhteellisen paljon muttei häiriöksi asti. Suosittelen lämpimästi.

Toipilaana

Nyt ollaan oltu paikallissairaalasta kotona jokunen päivä. Hetkittäin tuntuu, että voimat olisivat pikkuhiljaa palailemassa. Todella hi-taas-ti, mutta kuitenkin hetkittäin tuntuu, että olo on reippaampi kotiutumisen aikaiseen tasoon verrattuna.

Jotkut arkitoimet vaativat ulkopuolista apua, kuten ruohonleikkurin käynnistys. Tätä hieman hävettää kertoa. Ruohon leikkaaminen on kuitenkin Miehen hommaa, ihan kuten autotalli on Miehen valtakunta. Vaan ei auttanut. Uusi leikkuri heittäytyi hankalaksi, ryypyllä kävi 5-10 sekuntia ja sitten hyytyi. Revin käynnistysnarua hampaat irvessä ja alaselkä huusi hoosiannaa. Lopulta oli pakko antaa periksi, alaselkä ja kyljet kuin pesäpallomailalla hakattu. Nöyränä käännyin Vaimon puoleen. Hänen suosiollisella avustuksellaan rakkine saatiin lopulta käymään ja pääsin nilkkaan asti kasvaneen viheriön kimppuun. 55 hikistä minuuttia myöhemmin homma oli saletissa ja nurtsi nurin. Vilkaisu rannesykemittariin: keskisyke 102. Alkaa mennä oikeaan suuntaan, vaikka pikkuisen liian korkea tuokin sykelukema.

Sairastamiseni näkyy kodin arjessa yllättävällä tavalla. Pojat osoittavat kaikki avunpyynnöt äidilleen. Rouvalla on jo korvatulehdusta poteva 1+ vuotias jatkuvassa kannossa, natiainen huutaa tietenkin naama punaisena non-stop. Hetken ihmettelin pikkujätkien pelisilmän puutetta, mutta sitten valkeni: olen kuluneen vuoden aikana ollut pitkiä aikoja sairaalassa tai muuten vaan poissa pelistä, yleensä reporankana sängyssä. Pojat ovat ilmeisesti tavallaan unohtaneet olemassaoloni. Vislasin tilanteen poikki ja selitin rauhallisesti että “ukot hei, teillä on kaksi vanhempaa – ei äitiä tarvitse kaikella vaivata, kyllä isäkin jotain osaa ja tietää.” Tämä viesti piti toistaa vielä monta kertaa mutta nyt alkaa tukipyyntöjä tipahdella jo minullekin.

Nesteyttäminen on kyllä p*rseestä. Taustaa: joudun taannoin järjettömäksi kohonneen leposykkeen takia kolmeksi päivää paikallissairaalaan. En ollut ensin uskoa lääkäreiden diagnoosia “elimistö kuivunut ja liian alhainen hemoglobiini” mutta parin punasolupussin ja useamman suoneen tiputetun nestelitran jälkeen oli pakko uskoa että lekuri tiesi mistä puhui. Sekä lepo- että rasitussyke tipahtivat selvästi. Haasteeksi kotona jäi riittävän nestemäärän imaileminen entistä pienempään mahalaukkuun (mahalaukkua pienennettiin kasvaimen poistamisen yhteydessä) niin, että sinne mahtuisi päivän aikana riittävästi ravintoakin. Rupesin laskemaan juotuja nestemääriä. Pari ensimmäistä päivää en saanut alas 1,6 litraa enempää. Kolmantena päivänä tulos oli jo 2,2 litraa. Ihmetyttää hieman mihin se neste menee. Käyn vessassa vain 2-3 kertaa päivässä eikä virtsaa tule mutulla mitattuna kuin murto-osa tuosta. Sairaalassa ollessa mitattiin ultraäänimittarilla jäännösvirtsan määrä – rakko näyttäisi tyhjenevän normaalisti. Tätä tarvii seurata.

Muuten tätä kirjoitettaessa olo varovaisen positiivinen. Snadisti jännittää 4.10. oleva kuvaus, jossa sitten nähdään jäikö leikkausessa syöpäkudoksesta jämiä jonnekin.

Huolehtikaa itsestänne ja rakkaistanne t Syöpäläinen

Kotona taas

Maanantaina kierroksella lääkäri oli vielä kovasti sitä mieltä, että jään osastolle. Onnistuin kuitenkin puhumalla ja tuuheita silmäripsiä räpyttämällä neuvottelemaan diilin, jossa pääsen iltapäiväksi-yöksi kotiin ja ilmestyn aamukymmeneksi testeihin.

Unet omassa sängyssä vaimon vieressä maistuivat taivaalliselle. Suhahdin takaisin sairaalaan reilusti ennen kymmentä kuten sovittu. Keuhkoista otettiin varuilta varjoainekuva jotta nähtäisiin ettei embolia olisi uusiutunut – verenohennuslääke Innohep kun oli leikkauksen takia tauolla melkein viikon. Onneksi keuhkot olivat siistit. Innohep-pistoshoito jatkuu kuitenkin alkuperäisen suunnitelman mukaan puoli vuotta tapahtuman jälkeen eli marraskuulle asti.

Kotiutuspäätös tuli onneksi nopeasti. Haasteina jatkossa on riittävästä nesteytyksestä huolehtiminen. Nyt kun ruokahalu on edelleen melko olematon ja vatsalaukku pieneni leikkauksessa niin riittävästä ravitsemuksesta ja nesteytyksestä huolehtiminen on oikeasti haastavaa ja vaatii keskittymistä sekä jokaisen nestetipan laskemista. Venlaflaxinin palauttaminen lääkerosteriin alkuperäisella annostuksella osoittautui fiksuksi päätökseksi. Ajetaan se alas sitten kun opiaattikipulääkkeistä on (toivottavasti) päästy eroon kolmen kuukauden kuluttua. Kokonaan kivuttomaksi tämäkään paketti ei miestä tee, mutta olo on siedettävä suurimman osan aikaa. Yläkroppa tuntuu kuitenkin edelleen siltä, kuin King Kong olisi puristellut pari kertaa oikein kunnolla. Etenkin nopeita liikkeitä on oppinut välttämään, niitä seuraa aina kipusalama. Ihmekös tuo, kotiuttaneen lääkärin mukaan haiman whipple-leikkaus on suunnilleen isoin kirurginen operaatio, mitä ruoansulatuselimistölle kirurgi voi tehdä ja toipumisaika on sen mukainen. No, sekin olisi jotain jos sykkeet alkaisivat pysyä aisoissa ja hemoglobiini kohoaisi nykyisestä sadasta normaalin 130-140. Pääsisi paremmin ensin kävelylenkeille ja myöhemmin fillarin satulaan.

Bum bum osa 2

Joka päivä ne kotia lupaavat seuraavana aamuna päästää mutta siltä pitävät aina “vielä  yhden päivän”. No en valita, työtänsä tekevät ja parastani ajattelevat. Pistin osastonlääkäriä tiukoille tuosta sykeasiasta. Ei hänkään lopullista juurisyytä osannut sanoa. Puheeksi tuli Hb joka tuotaessa oli 102 ja tippapullonesteytyksen jälkeen 88. Molemmat poikkeuksellisen alhaisia lukemia minulle, normiarvoni on n. 130-140. Leikkauksen jälkeen Helsingissä olin jo saanut pari pulloa punasoluja mutta eipä tuo ollut nähtävästi riittänyt.

Täällä antavat myös pussillisen punasoluja nyt iltapäivällä. Lekuri selitti ihan järkevästi sen miten veriarvot, munuaiset ja ruokahalu korreloivat tapauksessani. Se että olin päässyt kuivahtamaan pahasti tulikin aikaisemmassa postauksessa muistaakseni mainittua. Elimistön kuivuminenkin vaikuttaa siihen miten ruoka ja juoma maistuvat. Tämän huomasi käytännössäkin – saatuani nestettä vajaat pari litraa suonensisäisesti toisena sairaalassaolopäivänä ruoka alkoi  maistua hemmetin hyvälle 🙂

Tuli samaten kehoitus ja muistutus riittävästä juomisesta. Siinä on vaan sellainen pieni ongelma että mahalaukkua pienennettiin syöpäleikkauksen yhteydessä “jonkin verran” (kukaan ei ole sanonut tarkkaan että kuinka paljon), joten nykyään tuntuu että pakki on epämiellyttävän täynnä jo siinä vaiheessa jossa ennen operaatiota oltiin vasta alkuruoissa…

Huomioiden sen että epänormaalin sykkeen ongelma alkoi jo alkuvuodesta 2018 en usko että mitään ihmeparantumista sen suhteen ainakaan tällä reissulla nähdään. Osaston lääkäri lupasi kuitenkin konsultoida “””omalääkäriäni””” – lainausmerkit siksi että ei minulla TAYS:ssa sellaista ole vaan lauma. Nimesin kuitenkin suoraan viimeksi syövästä minun kanssani soitelleen lääkärin, joskohan sieltä löytyisi se tuorein tieto.

Huonekaverinkin sain. 91-vuotiaan vaarin, jonka kanssa kävimme aamukolmelta puolisen tuntia kestävän keskustelun/harjoituksen aiheesta “Missä on huoneen WC?” Ei tuossa mitään, mielelläni autoin itse enkä pingannut hoitajia, sain vielä nukuttuakin ihan hyvin tuon jumpan jälkeen.

Pitäkää edelleen peukkuja.

Bum-bum

Leposyke 120-140. Ei näin. Paikallisessa ollaan, otetaan testit ja odotellaan lääkäriä. Poikkeuksellisen väsynyt oon ollut yöunet 8-9h ja päivällä 2-5h saapa nähdä mistä oikein kyse …

Hauska yhteensattuma. Tiedot ottanut hoitaja kysyi että olettekos te se Kirja-(sukunimi)? Hetken löi tyhjää mutta sitten muistin pari vkoa sitten jättäneeni tuoreen Räikkös-kirjan osaston väen iloksi. Myönsin syyllisyyteni. Hoitsu kiitteli ja kertoi samalla että pirun pitkä jono kirjaa lukemaan oli. Hyvä mieli tuli. Niin paljon hyvää hoitoa tästäkin talosta saanut että jotain pientä antaa mielellään takaisinkin.

EDIT:

Ottavat kuitenkin osastolle yöksi. Munuaisarvot persiillään ja mies kuivahtanut.

EDIT2:

Laahustaen kävely riittää ampumaan pulssin yli 150 bpm. Mitä ihmettä? Ennen operaatiota keskisyke oli jo koholla verrattuna mitä se oli ennen syöpää ollen b. 80 bpm. Nyt leikkauksen jälkeen keskipulssi on n. 100 ja pienikin rasitus ampuu sen katosta läpi. Vakiolääkitykseen on tuotu kaksi uutta troppia. Pitää jututtaa lekureita voisko jompikumpi olla syyllinen. Miten tässä kuntouttaa itseään jos pumppu ei pysy tahdissa? Vaikuttaa pirun negatiivisesti mielialaankin kun ei pääse lainkaan kuntoilemaan.