Category: Perhe

“I’m Jack’s Smirking Revenge”

Aamupaino 98.0 kg. Kuutisen kiloa kadonnut kuukaudessa. Tätä vauhtia minusta ei ole jouluna jäljellä kuin paha haju. Rantasen Veskun (vielä patentoimaton) “Moottorikelkkailua ja GinTonicia”-dieettikään ei pysty tähän. Enpä minä olisi pystynyt siihen dieettiinkään. Gini meni rai-rai -vuosina lonkerona alas, muttei missään muussa juomasekoituksessa. Yksi niistä harvoista alkoholeista, joita välttelin kuin ruttoa. Jollain työkaverilla on kova homma juoda minun osuuteni ensi perjantain pikkujouluviinoista. Minulla on silti rajaton luottamus, että te pystytte siihen, jätkät!

Pakollisten aamupillereiden päälle kulautettu ummetuslääke on tulla hissillä saman tien yläkertaan. Kuinkahan tätä makua kuvailisi. Viikon käytössä ollut alasuoja, jossa hieman oluthiivapierun jäljittelemätöntä aromia.

Poikien kinastellessa tuijotan edessäni olevaa “mestarien aamiaista”. Kriisikakkua maksamakkaralla ja tonnikalalla. Ulkonäkö vastaa melko tarkkaan tapiirin ulostetta. Haju samaten. Turha valittaa, itsepä ne väsäsin.

On pakko poistua ruokapöydästä vessaan lukemaan mestaripyöräilijä Lance Armstrongin doping-bioa. Kaikkea ne ihmiset itseensä piikittää saadakseen massia, misuja ja muuta mukavaa. Mitkä sinänsä eivät ole huonoja syitä. Mafiosoja ja douppaavia ammattiurheilijoita yhdistää se, että äärimmäisen harva pääsee ehjänä eläkkeelle.

Puolen tunnin päästä uusi yritys. Astelen ruokapöytään kuin teloituskomppanian eteen. *drumroll*. En pyydä silmäsidettä enkä viimeistä savuketta. Tästä. Nyt. On. Vaan. Selvittävä.

Jokainen suupala täytyy pakottaa alas. Outo tunne herkkusuulle. Nykyään “halleluja” -efekti syntyy lähinnä siitä että pystyy pusertamaan jonkinlaisen papanan ilman että – lankomiehen sanoja siteeratakseni – “repee aortta!”. Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, en odota saavani tällä postauksella pörssinoteerattuja yrityksiä sponsoriksi, vaikka sellaisessa työskentelenkin.

Pakko syödä! Paha ruoka!

Paljon on tullut yleviä puheita pidettyä blögissä. Nytkö se “miesflunssa” iskee ja pieni itsesäälin kyynel silmäkulmasta vierehtää? Leuka pystyyn, veliseni. Ruoka edustaa elinvoimaa. Selviytymisen polttoainetta. Jetfuelia Hornettiin.  Dieseliä rynnäkköpanssarivaunuun. Sirpalekranaatteja Tampellan 152mm kenttäkanuunaan. Jokainen suupala on ammus, joka vie sinut vähän lähemmäksi lopullista Voittoa.

Nyt se on jätkä niin että syöt – tai itket ja syöt.

En itkenyt.

Asiaa auttoi suunnattomasti vaimokullan kiehauttama kupillinen Lord Nelson Rooibos-teetä joka on OIKEASTI hyvää.

Ihan hyvä, ettei jouduttu menemään “must-kick-my-own-ass” -linjalle. Olisi saattanut paikalla oleville lapsosilla ihmettelemistä.

Someähky

Olen tähän päivään saakka ollut varsin maltillinen some-käyttäjä. Sellainen vanhanaikainen omissa oloissaan viihtyvä jurnuttaja, joka on aina väheksynyt sosiaalista mediaa. Persoonansa myyminen ja itseni esille tuominen huomiotaloudessa on suunnilleen yhtä luontevaa kuin kukkakaalin syönti tai korkokenkä-juoksu puujaloilla. Nyt kun olisi oikeasti kerrankin relevanttia sanottavaa, teknisessä toteutuksessa on haasteita. Someähky vaivaa. Tätä ironian määrää. Kaikki muukin it-“osaaminen” on peräisin muualta kuin koulun penkiltä, joten eiköhän tämäkin jollain aikataululla uppoa otsaluuhun.

Ihmeen kärsivällisesti Vaimo 2.0 on suhtautunut tähän “viimeisimpään hullutukseen”. Tietää että olen onnellisimmillani, kun kaahaan täysillä  vertauskuvallisen Dodge Chargerin jompikumpi kylki raapien jompaa kumpaa tienvierus-kaidetta keskiöisellä Highway 666:llä ja Motörheadin “Ace of Spades” soi päättymättömältä kasetilta. Kultainen keskitie ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani.

Tänään skypetin ensimmäistä kertaa Kissanaisen kanssa. Voi pojat. Joskus sitä tapaa ihmisen, jonka elinvoima, karisma ja rohkeus jättävät sanattomaksi. Alkaa tuntua siltä, että minun olisi syytä pukeutua siihen Catwoman-kostyymiin ja hänen sonnistautua (pun intended) Yön Ritariksi.

Loistava esimerkki periksiantamattomuudesta.

Pyrin siirtämään jatkossa blögin (umlaut Lemmy-vainaan kunniaksi) FB-linkkaukset https://www.facebook.com/syopalainen.fi/ -sivulle. Pidetään perheen piparileipojaiset ja kaakkukestit henkilökohtaisella sivulla vähän pienemmälle yleisölle ja tämä syöpäläisyys ja hyväntekeväisyyskeräys (sekä siihen pian toivottavasti kiihtyvällä vauhdilla liittyvä PR) sitten omalla, kaikille julkisella sivullaan. Pitäähän lapsiakin ajatella.

Eläähän Bruce Waynekin kaksoiselämää.

Preesens siksi, että uskon edelleen Batmaniin.

Känkkäränkkä

Somessa saa ja pitää näkyä. Tosin vain ne parhaat puolet. Ei känkkäränkkä. Elämmehän huomiotalouden aikaa. Uusi auto tai moottoripyörä laskevan auringon kauniisti kultaamana. Hieno drone-valokuva eksoottisen matkakohteen huipulta [kuvan lavastus ja photoshoppaus kesti todennäköisesti kauemmin kuin lento kohteeseen, mutta mitäpä tuosta]. Uudella omakotialueella asuvalla pitää olla vähintään kaksi autoa, mieluiten uusia. Käydä vaimon kanssa Michélin-ravintolassa syömässä lautasella kolme ristissä olevaa heinänkortta hinnalla, jolla ruokkisi perheen kolme päivää. Kuva FB:hen on sen arvoista. Pitää harrastaa kalliita ja mieluiten eksoottisia harrastuksia (tässä nillittää entinen luolasukeltaja, sehän se varsin ilmainen laji olikin). Taltioi, tuota sisältöä, muokkaa se mahdollisimman täydelliseksi.

Kuka tai mikä päätti, että elämämme pitäisi olla täydellistä, käsikirjoitettua elokuvaa? Ihmisen elämähän on hirvittävää sekasotkua alusta loppuun. Synnyt tähän maailman veren ja visvan peitossa huutaen kuin palosireeni. Haaskaat melkein vuoden kävelyn oppimiseen, hevosvarsa seisoo alle puolessa tunnissa syntymänsä jälkeen. Koulussa on pakko opetella aineita, jotka eivät kiinnosta. Välitunneilla joudut tappelemaan vääränmerkkisten lenkkariesi tähden. Harvat jaksavat määrätietoisesti pyrkiä hyvään ammattiin, jossa jokaisesta ylennyksestä tapellaan verissä päin. Suuri  massa ajautuu p#skahommiin, mutta jotainhan sitä on tehtävä että hengissä pysyy.

Painat niska limassa duunia josta et pidä, jotta sinulla on varaa ostaa tavaroita joita et tarvitse.

  • Chuck Palahniuk, “Fight Club”

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kroppa alkaa bragailla. Tulee kolotusta, kivistystä, sairauksia, syöpiä. Pikkuhiljaa näivetyt pois. Jos olet onnistunut vaurastumaan matkan varrella, joudut viimeiset vuotesi sietämään perintöä korppikotkaparven lailla kärkkyviä sukulaisia. Muussa tapauksessa makaat jossain hoitokodissa ykkönen ja kakkonen vaipoissa, silmämuniasi myöten täynnä rauhoittavia lääkkeitä, koska hoitokodissa ei riitä henkilökuntaa – eikä niitä kiinnosta pätkääkään mitä sinulle kuuluu ja miltä sinusta tuntuu.

Lopulta vedät viimeisen henkäyksesi, joko egyptiläisissä kampapuuvillalakanoissa tai vuokrakasarmin sekäjäteroskiksen takana. Mätänet pois.

Mikä oli pointti?

Tänään oli kurja, tylsä, mitäänsanomaton päivä. Rahaa keräyslaariin ei sada entiseen tahtiin, kutsua syöpähoitokonsultaatioon ei kuulu. Yrityssponssit ovat tiukassa. Tapaaminen PT:n kanssa vasta viikon päästä. Ruoka ei maistu. Työelämästä kotiin jumahtaminen tekee mökkihöperöksi. Muutaman tunnin päivässä jaksan tehdä töitä, sitten on pakko levähtää. Päivätorkut on otettava kerran päivässä.

Mutta tiedätkö mitä, rakas potentiaalinen lukijani?

Olen elossa! Aion olla huomennakin.

Lisäksi halusin kokeilla, onko mahdollista koota somessa tykkäyksiä pelkkää negaa sisältävällä julkaisulla. Hihi!

Riistäjäkapitalisti

Herätys 06:15. Aamupaino 98.6 kg. Heti alkuun tiukka TuPo-kierros esikoisen kanssa. Lakkomieltä ilmassa. Hän itse lupautui lisäansioiden toivossa toimimaan aamuvahtina vauvalle pientä korvausta vastaan, yleensä puolen tunnin rupeama. Leikkivät lattialla, kun olen vaihtanut vaipan ja pukenut vauvalle tarpeeksi lämmintä. Tänään oli ilmassa korpilakko-meininkiä, jota kaltaiseni riistäjäkapitalisti (oikeasti ay-aktiivi -duunarin punikkipoika) ei hyvällä katso. Jos suullinen työsopimus on tehty, siitä pidetään kiinni, perhana.

Aikammme väännettyämme sovittiin, että työsopimusta jatketaan entisin ehdoin, mutta palkanmaksuaikataulua tihennetään. Eipä 9-vuotias kuukausipalkkaa jaksa odotella, saakoon vastedes viikoittain.

Teen työnantajalle reilun tunnin laskutettavaa projektityötä ja puran sähköposteja, sitten on pakko käydä pitkäkseen.

Posti tuo hoitavan lääkärin B1-lausunnon. Auttaa lääkkeiden erikoiskorvattavuudessa, mutta siitä puuttuu kokonaan maininta sairauslomasta. Tarvitsenhan minä jotain tositetta omalle työnantajalleni. Soitto gastro2-polille. Osastonsihteeri esittää, että sairausloma pitää hakea työterveyslääkäristä. Joka taas ei tiedä minun tapauksestani enempää kuin sika polkupyörästä. Voi syövän syöpä! (Jatkossa sanavarastossani syöpä on kirosana.)

Jätän viestin tutulle anestesialääkärille naamakirjan kautta, että miten tämä pitäisi oikein hoitaa? Hän on hyvä ihminen. Tuttu sukeltajapiireistä. Viikonloppuna kyläilleen sukeltajakaverin välityksellä oli luvannut auttaa siinä missä voi.

Eiköhän tämä tästä selviä. Mutta jos minä jotain sähköpolkupyörien lisäksi vihaan niin BYROKRATIAA!

Ja sitä miten väsyneeksi tämä kipulääkitys minut tekee.

Isänpäivä

Topiaksen kubistinen näkemys allekiroilleesta.
Tänne ämpäriin pitää kuulemma pistää kiukku.

Lapset ovat kärttäneet jo pari päivää, “koska saa antaa isänpäivä lahjan?” Ihailtava asenne.

Syöpädiagnoosi on kuin salaseuran jäsenyys. He kulkevat joukossamme kuin kuka tahansa meistä. Selvinneet siis.

Jostain syystä sairaus pidetään perhepiirissä. Haava nuollaan salassa. Jotenkin luontevaa suomalaiselle. Viikon aikana olen eTavannut lukuisia kohtalotovereita, mutta yllättäen myös entisistä työkavereista löytyy kaksi entistä syöpäläistä.

En kritisoi sairauden pitämistä yksityisasiana. Kyse on äärimmäisen henkilökohtaisesta asiasta. Itselle tämä bloggaaminen on terapiaa. “Kun ane Syöpäsäätiön kirstuun kilahtaa, yksi sielu vähemmän taivaaseen ennenaikojaan vilahtaa”. Tekemällä sairauteni julkiseksi minua kohti on jo ojentautunut useita auttavia käsiä. Samalla koen yhteisöllisyyttä, joka on lähes tyystin kadonnut tänä minäminä-aikakautena.

Ensimmäinen suuri seikkailu: luolasukellus

Luolasukelluksessa koin samanlaista yhteisöllisyttä. Joukko hengenvaaralliseen ympäristöön matkaavia yksilöitä. Pyytämättä tai käskyttämättä osattiin toimia joukkona yhteisen hyvän eteen. Veden alla jokaisella oli oma tehtävänsä ja roolinsa. Jos yhdelle sattui huono päivä, hän keskeytti sukelluksen, jolloin koko ryhmä palasi mukisematta kohti valoa ja pintaa. Hauskuus jäi kaikilta siltä erää puolitiehen, mutta pottuilua ei tarvinnut kuunnella. Jokaiselle sattuu huonoja päiviä. Kaveria ei jätetä. Kuolleenakaan.

cavediving_banner

Tunsin nuo molemmat Plurassa menehtyneet kaverit, kuten suurimman osan muistakin elokuvassa “Takaisin Pintaan” esiintyneistä henkilöistä. Olin samassa luolastossa tukisukeltajana pari vuotta aikaisemmin, kun johtokaksikko kartoitti luolan syvempiä osia. Roudasimme heille varakaasupulloja ja tulimme paluumatkalla hakemaan ylimääräisiä pois. Silmä kostui elokuvateatterissa useampaankin otteeseen.

Molemmat Plurassa menehtyneet perheellisiä miehiä. Toinen kiskoi minut Tallinnan edustalla pintaan ja tukialukseen, kun sain äkillisen päänsärky- ja oksennuskohtauksen veden alla.

Kymmenen harrastusvuoteni aikana sukelsin kuutisensataa kertaa. Ensin “aurinkoräpylänä”, kunnes tekninen sukellus, luolat ja rebreather veivät mukanaan. Näin kauniita mereneläviä upeita hylkyjä, komeita kaivoksia ja uskomattomia luonnonluolia.

Seikkailun loppu

Vuonna 2012 sain “ansaitsemattoman sukeltajantaudin”. Täydellinen vertigo, tasapainon menetys, tajunta hämärtyi. Kaveri kaahaa kolme tuntia nasta laudassa Helsinkiin painekammioon. Minä etupenkillä pakkolaskuasennossa, lisähappea hengittäen, silmät kiinni. Ensimmäisenä yönä kahdeksan tuntia painekammiossa, seuraavina päivänä kaksi 90 minuutin hoitokertaa.

Paranin täysin. Tasapaino, kuulo ja kävelykyky palasivat, mutta sukeltaminen loppui siihen. Samalla katosi koko sosiaalinen elämä. Vakuutusyhtiön päätöksen odottaminen oli tuskallista. “Emme kiellä sukeltamasta, mutta hoitovakuutusta ei uusita” Hoitokerta kymppitonnin luokkaa. Ei minulla sellaisia rahoja ole. Perhe sen sijaan on, eikä oikeutta vaarantaa henkeäni oman harrastukseni takia. Seuraava “hitti” olisi hoitaneen lääkärin mukaan sellainen, että siitä ei enää toivuttaisi. Katkokävely tuli jo ensimmäisellä hoitokerralla kokeiltua.

Parin kuukauden itsesäälimisen jälkeen toinen sukeltaja ehdottaa, “osta prätkä!” Mitä minä semmoisilla. Viikon päästä oli mopo pihassa.

Toinen seikkailu: prätkä

Viiden vuoden ja 43.000 km aikana tapasin upeita tyyppejä, sain harrastajapalstalta paljon arvokkaita neuvoja. Lähtötilanteessa en saanut koko Intruderia ensimmäisenä aamuna käyntiin. Myydessäni pois olin tehnyt sille huoltohommina lähes kaiken muun paitsi halkaissut moottorin.

Ja nyt alkamassa Kolmas Suuri Seikkailu.