Category: Positiivisuus

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

tays_logo
Slogan sanoo kaiken tarvittavan.

Tämä kaksiviikkoinen on mennyt voittopuolisesti sairaalassa. Tulin käymään, päädyin olemaan kolme yötä, kotiuduin. Kolmen neljän tunnin päästä puupaa-autolla takaisin ja samalla tiellä ollaan. Ei tavanomaista minulle. Olla itsenäisyyspäivä sairaalassa. No, onpahan rakettiensiapu lähellä, jos innostun Comet Bombailemaan osaston käytävällä.

No miten homma on edennyt?

Nille viime perjantain hillittömille vatsakivuille ei löynyt mitään selitystä .  Peruslääkitystä on säädetty ylöspäin ja dreeni-huuhteluilla maksa-arvoja saatu laskemaan. Nämä kaikki ovat edellytyksenä homman aloittamiselle. Kylkikipu, joka leikkauskohdassa oli ihan hillitöntä, on jo siedettävällä tasolla. Sen kokonaan paraneminen sitten kestääkin. Sahuri joutui tekemään viisisenttisen vekin dreeniä varten. Lääkäri tuumi, että sen arpikudos mahtaa painaa kylkihermoa. Samaten veikkailen, että hetki menee, ennen kuin lähdetään penkkiä tai  maastavetoa tekemään vähänkään isommilla painoilla. Toisaalta tuo kynäniska joka tuolta peilistä katsoo… no, meillä on pitkä tie edessä.

Eikö sairaalassa ole tylsää?

Kissanviikset. Tarkka päivärutiini. Minä itseasiassa pidän rutiineista, vaikka itse olekin toivottoman epäjärjestelmällinen – ainakin paperiasioissa. Esimerkiksi hoitohenkilökunnan kesken käyty ambulanssissa käyty kaurismäkeläisesti lausuttu dialogi:

“neula lattialla”

“neula lattialla”

“poistan neulan lattialta paikkaan X”

“neula siirretty paikkaan X”

Teki kivun läpikin vaikutuksen. Upeaa ja ammattimaista! Varmasti perusteltu proseduuri, mutta jonkun on tuokin pitänyt hoksata, speksata ja tuoda tuotantoon. Vaikka maalaisjärkikin sanoo että noin pienissä tiloissa yksikin irtomainen esine on potentiaalinen työturvallisuusriski.

Osaan myös arvostaa niitä miljoonaa pikku juttua, joita sairaala ja hoitajat päiväsi kuluessa hyväksesi tekevät, olit sitten syöpäpotilas tai murtunutta pikkuvarvasta hoidattava. Molemmat kivuliaita. Apua tarjotaan aina, vaikka “kyllähän minä tässä pärjään. Tosin – jos mitään johtopäätelmiä RS1-osaston potilaiden iästä voi tehdä kahden tähänastisen huonekaverin ikien perusteella (otanta kaksi), niin minä olen osaston nuorin 22 vuoden marginaalilla. Olisi syytäkin pärjätä. Vielä muutama vuosi.

Nyt jostain kaukaa kuuluu vaimon aiheesta närkästynyt ääni “No entäs minä sitten?” Kultaseni, en ehkä osaa tuoda sitä riittävästi julki, mutta arvostan sitä, että teet kotiamme käytännössä yksin olemattomilla yöunilla, enemmän kuin koskaan ääneen osaan sanoakaan.

Jostain syystä suurin osa potilaista tuntuu pysyttelevän huoneissaan. Käytävällä näkee vain henkilökuntaa.

Eräänä päivänä hoitaja N. tuli hakemaan parvekkeelle “ihastelemaan näköalaa”. “Suomalainen talvinen sairaalapävä 2000-luvulla eli räntää ja loskaa. No mennään sitten”. Kas, betoniveden (lonkeron) värinen pilvimatto olikin väistynyt ja aurinko paisteli oikein kauniisti. Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes hänen piti palata töihinsä. Sanoin että jään tänne ihan mielelläni viltti harteillani.

Jälkeenpäin tajusin että tämä on sitä on näkymätöntä hoitotyötä. Haimasyöpä tai ei, mies (pitäisi varmaan kirjoittaa “henkilö” näinä sukupuolineutraaleina aikoina, mutta sitäpä en kiusallanikaan tee, hähä) ei vuoteessa makaamalla parane. Parempi houkutella potilas punkasta pistämään vaatetta pyjaman päälle  ja pistämään vaikka töpöttämään osastoa ympäri. Jossain välissä se muuttuu töpöttely muuttuu kävelyksi. Nyt viikko dreenin laiton jälkeen uskaltaa vetää keuhkot jo melkein täyteen. Olen varovaisen toiveikas että viikon sisällä pysty jo rauhalliseen liikuntoon itsekin.

Toki sytostaatit täytyy kuulostella. Jos K-lääke aloitetaan 7.12. niin T-lääke (joka aiheuttaa sen pahoinvoinnin)on päällä 16.-19.12. Onneksi näin. Olin ostanut itselleni ja esikoiselle liput “The Last Jediin” 15.12. Saattaisi olla kiusallista jos isä huutoyrjöää vähän väliä Alepan pussiin ja toinen häpeilee vieressä “ISI! Ei tää nyt NOIN huono ole! Lopeta. SÄ NOLAAT MUT!” Mutta tämä tapahtuu vasta ensi viikolla, sitä ennen keskitytään vähän perinteisiin eli Laineen “Tuntemattomaan Sotilaaseen.”

“NOOOOO!”
Musiikin voima

Musiikin voima

Kun nainen jättää, prätkä tai auto hajoaa ja koko elämä kaikki kaatuu sotkuna päälle, eikä ole ketään kelle soittaa. Silloinkin on yksi, ehtymätön voimavara, johon voi luottaa: Musiikki.

In the beginning

Kaikki alkoi siitä, kun isä osti kotiin stereot. Olisinko ollut 13-vuotias. Vinyylilevysoitin, radio, vahvistin josta löytyi volumen lisäksi balance, treble ja basso(!). Velipoika ja minä saimme käydä luvan kaupassa ostamassa vinyylin mieheen. Itse valitsin jonkun 2-in-1 -kokoelman, koska onhan kaksi levyä parempi kuin yksi(!) Yhtäkään biisiä tai artistia en tuntenut, mutta oli siellä mm. tämä. Nostalginen ja nolo tunnustus Motörhead-mieheltä.


Maiden Number Of The Beast CoverElettiin 1980-luvun alkua Koulun pihalle ilmestyi farkkuliivejä, joiden selkälipuista irvisteli pelottavan näköisiä hahmoja ja outoja nimiä kuten Iron Maiden, W.A.S.P, Mötley Crüe, Sex Pistols, Dead Kennedys. Hiivin viikkorahat taskussa levykauppaan. Valinta osui lopulta makeimman näköiseen kanteen. Takatukka sojottaen esikuuntelin vinyyliä ja tavasin sisäpussin sanoituksia. Piruja, viikinkejä, painajaisia… ja “Run To The Hills”. Nyt oltiin jonkun uuden ja jännittävän äärellä. “New Wave of British Heavy Metal” eli juuri nousuaan ja olin sokkona iskenyt näppini yhteen genren merkittävimmistä teoksista.

Murrosikään sopi raju ja kapinallinen musiikki. Kunhan se oli epäsovinnaista, ÄÄNEKÄSTÄ ja ärsytti kalkkiksia, se rokkasi. AC/DC:n “High Voltage” oli ensimmäinen todellinen “nyt räjähtää pää!” -kokemus ja ZZ Topin “Eliminator” osoitti ettei rokkaaminen ole efektipolkimista tai särökitarasta kiinni. Ikätovereistani poiketen saatoin tosin kotona kuunnella Duran Durania, Princeä tai David Bowieta – ja nauttia niistä yhtä lailla. Koulussa tupakkapaikalla väiteltiin pirunsormet pystyssä lähinnä siitä, kuka oli kovin kitaristi. Oivalsin pian, että nämä valtavirrasta poikkeavat mieltymykset kannatti teinin pitää omana tietonaan.

Aistein avoimin

Suhtaudun musiikkiin kuin buffet-pöytään. Kaikkea kannattaa maistaa ainakin kerran, niin siitä voi muodostaa perustellun mielipiteensä. Musiikki on innostanut arjessa ja elämäni hienoimmissa hetkissä. Lohduttanut ensimmäisen tyttöystävän jättäessä ja samalla buustannut nostamaan leuan pystyyn ja syöksymään uusiin seikkailuihin. Rohkaissut tutkimaan tuntemattomia maailmoja. Bailaamaan, kruisailemaan, pitämään hauskaa. Pitämään puoleni. Antanut virtaa ja voimaa, viime aikoina lähes yliluonnollisella intensiteetillä.

Nyt sitä virtaa tarvitaan

Edessäni on elämäni kovin taistelu. Haimakasvaimen sytostaatti-hoidot ovat vasta alkamassa. Voi olla, että joudun syömään solumyrkkyjä vuosien ajan. Hoidon tarkoitus on kutistaa kasvain niin pieneksi, että sen voi leikata. Se on ainoa varma tapa parantua haimasyövästä.

Omalta osaltani tulen tekemään kaiken voitavani ravinnon, levon, treenin ja oikean “mind-setin” osalta. Rakas perheeni ja lähimmät ystäväni ovat myös vahvoja tukijoitani, enkä heitä varmaan osaa koskaan kyllin tästä kiittää.

Sinä lukijani, voit halutessasi tehdä “oman osasi”

Kiitos Sinulle joka hyppäsit mukaan. Kannustavista kommenteista saa hyvän mielen. Sinun ja kumppaniesi ansiosta ei tätä vauhtia mene montaakaan päivää, kun ensimmäinen 10.000 sivunäyttöä saadaan rikki.

Jos alkuperäinen hullu suunnitelmani toteutuu, soittolistalle pitäisi saada musiikkia vähintään kahdeksasta kymmeneen tuntia. Vähintään sen verran Pirkan Pyöräilyn täysmatkaan (217km) menee. Tämä soittolista lähtee matkalle mukaan.

Lisäys: AC/DC:n komppikitaristi ja perustajajäsen Malcolm Young sairastui ensin Alzheimeriin ja menehtyi 18.11.2017. Rock In Peace.

Lottovoitto

Lottovoitto

“On lottovoitto syntyä Suomeen.” Tämä piti varmaan paikkansakin vielä markka-aikana. Vuonna 1969 syntyneenä muistan ajan, jolloin terveyskeskuksessa käynti oli käytännössä ilmaista ja polkupyörävarkaus kannatti ilmoittaa poliisille.

Sen jälkeen vuosi vuodelta tavallinen kansalainen saa verorahoillaan koko ajan vähemmän palveluita. Rikkaat rikastuvat, köyhät köyhtyvät. Varakas piilottaa omistuksiaan veroparatiiseihin ja osakerekistereihin. Tavallinen duunari sijoittaa ruokakauppaan siinä toivossa, että perhe pysyy suunnilleen leivän syrjässä kiinni. Kauhulla ajattelen, mitä nyt käyttämäni lääkkeet ja syöpähoito tulevaisuudessa maksavat, jos sote-sekoilu kaikessa karmeudessaan nuijitaan läpi.

No, se politiikasta. Syöpäläisellä on vaihteeksi hyviä uutisia.

Sain lottovoiton! Tai ainakin keno-sellaisen!

Kyllä, juuri minua on tällainen onni kohdannut. Kuten kuvitus yrittää kertoa, kasvaimeni on erittäin, erittäin, erittäin harvinaista sorttia. Sen minkä konsultoineen lääkärin puheesta ymmärsin,  ympäristötekijöillä (kuten elintavoilla) ei ole tämän tyyppisen kasvaimen syntyyn merkitystä. Vaikka olisin koko ikäni joogalentänyt kesät talvet samisenia soitellen ja samalla vihreää teetä siemaillen, pidättäytyen kaikista mahdollisista “lihan iloista”, näin olisi voinut käydä silti. Sisäpiirin tietona voin kertoa, että paria kertaluokkaa maallisempaa ja syntisempää elämää on tullut joskus vietettyä.

En kuitenkaan tämän “synninpäästön” jälkeenkään ole juoksemassa Epäpyhään Kolminaisuuteen (Alko tai lähibaari, kebab-kioski, sikarikauppa) vaan päätös pitää. Ei jos vaan KUN tämä revohka on ohi, jatkan loppuelämäni huomattavasti aikaisempia terveellisempien elämäntapojen parissa. Ystäväni, jos alan niitä sinulle tuputtaa, vedä litsari. Kunhan varoitat, että ehdin ottaa silmälasit pois päästä.

Jos ihan rehellisiä ollaan, mainituista nautintoaineista on kadonnut uutuudenviehätys jo aikaa sitten. No, reilua rullakebabia kyllä edelleen kaipaan joskus. Ja kunnon pizzaa. Ehkä niiden pariin on vielä joskus mahdollista hetkellisesti palata. Nyt on kuitenkin viisainta olla härnäämättä vatsaa. Muut edellä mainitut nautintoaineet on minun osaltani nyt pysyvästi loppuunkäsitelty. Taidan luopua lopullisesti kahvistakin. Viimeisen kupillisen join toista viikkoa sitten. Hyvin pärjää näinkin. Teetä sen sijaan kuluu senkin edestä. Pitäähän minulla edes yksi pahe olla.

Hoitosuunnitelma

Lähdetään liikkeelle kahdella eri oraalisesti päivittäin otettavalla sytostaatilla. Hoitaja sanoi niiden nimet kolmesti kunnes heltyi kirjoittamaan ne paperille:

Saan tarkemmat ohjeet näihin ensi tiistaina TAYS:in pilleri-NORAD:ista. Suunnilleen “kahden viikon kuuri, kahden viikon tauko”. Lisäksi näitä otetetaan välillä erikseen, välillä yhtä aikaa. Sivuvaikutukset kerrottiin seikkaperäisesti. Yksi sivuvaikutus ylitse muiden on syössyt minut mustan murheen laaksoon. Niiskutan pientä mies-itkua tälläkin hetkellä asiasta kirjoittaessani: “MINULTA LÄHTEE HIUKSET PÄÄSTÄ!!!111/%¤#!1” Sniff, kyynel & yhyy!

Näin mennään muutama sykli ja välillä kuvataan vastustajaa, alkaako se nahistumaan. Lopullinen tavoitehan on leikata se kokonaisuudessaan hevonv#ttuun sisältäni. Onkologin mukaan osia ei siitä kannata ruveta lohkomaan, vaan parempi ottaa kerralla. Ymmärrän tämän. Liittyyhän anestesiaa sisältävään kirurgiaan aina riskejä, eikä kohde ole sijaintinsa puolesta helpoimmasta päästä.

Sain vastaukset kaikkiin esittämiini kysymyksiin nopeasti ja selkeästi. Olin elätellyt toivetta saada oma The Nimikkolääkäri (jonka kanssa olisin ottanut heti selfien), mutta valitettavasti tähän toiveeseen ei voida tällä erää tarttua. Sen sijaan TaYS:in onkologit työskentelevät tiimeinä, joilla jokaisella on nimikkopotilaansa. Jotain sekin.

Pyöräily

Kerroin suunnitelmastani polkea Pirkan Pyöräily 198 päivän kuluttua. Kysyin varovaisesti, lähettääkö rva tohtori minut suoraan Pitkänniemen Mielisairaalaan suljetulle, kun tämmöisiä puhelen? Lakoninen vastaus kuului “No, en minä yleensä Pitkäänniemeen lähetä”.

Vakavasti ottaen – nyt mennään hoidot edellä ja katsellaan miten muu tulee siinä mukana.

Positiivisuutta vaihteeksi

Positiivisuutta vaihteeksi

Tähän blögi-kirjoitukseen (edelleen tässä kirjoitusmuodossa Lemmy-vainaan muistoksi) listaan vain positiivisuutta. Hyviä pieniä asioita, joita tänään on tapahtunut. Hetken miettimisen vaati, mutta onnistuipa sittenkin.

Paino-positiivisuutta

Aamupaino oli 96.0 kg. Totesin vaimolle “hauska tavata, näin kevyttä minää et ole koskaan ennen tavannutkaan”. Olin peilin kautta huomaavani, että hän tsekkasi takapuoltani. On se miesbärsse jäljellä vielä, kultaseni. Ainakin osa siitä.

Terveys-positiivisuutta

Aamun labrassa minusta valutettiin seitsemän tuubia verta, joka käy jo verenluovutuksesta. Siitä itsessään tulee jo pieni hyvä olo. Sen jälkeen sai nauttia ravintoa puolen vuorokauden paaston jälkeen. Koskaan aikaisemmin eivät kaupan smoothie ja banaani ole maistuneet niin hyvälle.

Sydänfilmin leposyke 52 bpm, joka on ihan kelpo lukema. Kiinnostaisi tietää, mitä verenpaineelle on kahdeksan kadonnutta painokiloa tehnyt. Kipuja ei ole ollut oikeastaan koko  päivänä. Syöpäni ei ole kehittänyt etäpesäkkeitä ja ennuste muutenkin hyvä, ainakin tässä vaiheessa.

Ravinto-positiivisuutta

Ruokaa olen muutenkin saanut alas tänään vähintäänkin kelvollisen määrän. Kaksi lämmintä ateriaa. Iltapalaksi hyvää teetä ja tummaa suklaata. Olen varovaisen toiveikas, että vaaka näyttää huomenna vähän isompaa lukemaa, kuin tänään.

Työ-positiivisuutta

Sain putsattua tikettijononi tyhjäksi ja selvittelin yhtä projektiin liittyvää juttua asiakkaan kanssa. Tavoitehan on palata vähintään lyhennetylle työpäivälle tai -viikolle kun hoito-ohjelma pyörähtää käyntiin.

Viihde-positiivisuutta

Löysin kirjastosta mainion Like-kustantamon George Lucas-bion, joka mukavasti täydensi aikaisempaa tietämystäni “Star Wars” -saagan synnytystuskista. Ehdin pelata “Arkham Originsia” puoli tuntia ilman että esikoinen oli kärttämässä “saanks mä iskä hoitaa seuraavan konnajoukon?” Luin Elinan blogia ja sain siitä voimaa.

Jotan odottamisen arvoista

Huomenna tapaan PT:n ja päästään speksaamaan liikuntaohjelmaa, sykealueita ja miettimään syömisiä.

Perjantaina pääsen VIHDOIN konsultaatioon ja viikonlopun jälkeen toivottavasti kemiallinen sodankäynti pääsee käyntiin.

Ohessa esimakua, mikä sinua odottaa, rakas viholliseni. Saarnan pitää mr Cool Motherf#cker himself: