Category: Prätkä

Isänpäivä

Topiaksen kubistinen näkemys allekiroilleesta.
Tänne ämpäriin pitää kuulemma pistää kiukku.

Lapset ovat kärttäneet jo pari päivää, “koska saa antaa isänpäivä lahjan?” Ihailtava asenne.

Syöpädiagnoosi on kuin salaseuran jäsenyys. He kulkevat joukossamme kuin kuka tahansa meistä. Selvinneet siis.

Jostain syystä sairaus pidetään perhepiirissä. Haava nuollaan salassa. Jotenkin luontevaa suomalaiselle. Viikon aikana olen eTavannut lukuisia kohtalotovereita, mutta yllättäen myös entisistä työkavereista löytyy kaksi entistä syöpäläistä.

En kritisoi sairauden pitämistä yksityisasiana. Kyse on äärimmäisen henkilökohtaisesta asiasta. Itselle tämä bloggaaminen on terapiaa. “Kun ane Syöpäsäätiön kirstuun kilahtaa, yksi sielu vähemmän taivaaseen ennenaikojaan vilahtaa”. Tekemällä sairauteni julkiseksi minua kohti on jo ojentautunut useita auttavia käsiä. Samalla koen yhteisöllisyyttä, joka on lähes tyystin kadonnut tänä minäminä-aikakautena.

Ensimmäinen suuri seikkailu: luolasukellus

Luolasukelluksessa koin samanlaista yhteisöllisyttä. Joukko hengenvaaralliseen ympäristöön matkaavia yksilöitä. Pyytämättä tai käskyttämättä osattiin toimia joukkona yhteisen hyvän eteen. Veden alla jokaisella oli oma tehtävänsä ja roolinsa. Jos yhdelle sattui huono päivä, hän keskeytti sukelluksen, jolloin koko ryhmä palasi mukisematta kohti valoa ja pintaa. Hauskuus jäi kaikilta siltä erää puolitiehen, mutta pottuilua ei tarvinnut kuunnella. Jokaiselle sattuu huonoja päiviä. Kaveria ei jätetä. Kuolleenakaan.

cavediving_banner

Tunsin nuo molemmat Plurassa menehtyneet kaverit, kuten suurimman osan muistakin elokuvassa “Takaisin Pintaan” esiintyneistä henkilöistä. Olin samassa luolastossa tukisukeltajana pari vuotta aikaisemmin, kun johtokaksikko kartoitti luolan syvempiä osia. Roudasimme heille varakaasupulloja ja tulimme paluumatkalla hakemaan ylimääräisiä pois. Silmä kostui elokuvateatterissa useampaankin otteeseen.

Molemmat Plurassa menehtyneet perheellisiä miehiä. Toinen kiskoi minut Tallinnan edustalla pintaan ja tukialukseen, kun sain äkillisen päänsärky- ja oksennuskohtauksen veden alla.

Kymmenen harrastusvuoteni aikana sukelsin kuutisensataa kertaa. Ensin “aurinkoräpylänä”, kunnes tekninen sukellus, luolat ja rebreather veivät mukanaan. Näin kauniita mereneläviä upeita hylkyjä, komeita kaivoksia ja uskomattomia luonnonluolia.

Seikkailun loppu

Vuonna 2012 sain “ansaitsemattoman sukeltajantaudin”. Täydellinen vertigo, tasapainon menetys, tajunta hämärtyi. Kaveri kaahaa kolme tuntia nasta laudassa Helsinkiin painekammioon. Minä etupenkillä pakkolaskuasennossa, lisähappea hengittäen, silmät kiinni. Ensimmäisenä yönä kahdeksan tuntia painekammiossa, seuraavina päivänä kaksi 90 minuutin hoitokertaa.

Paranin täysin. Tasapaino, kuulo ja kävelykyky palasivat, mutta sukeltaminen loppui siihen. Samalla katosi koko sosiaalinen elämä. Vakuutusyhtiön päätöksen odottaminen oli tuskallista. “Emme kiellä sukeltamasta, mutta hoitovakuutusta ei uusita” Hoitokerta kymppitonnin luokkaa. Ei minulla sellaisia rahoja ole. Perhe sen sijaan on, eikä oikeutta vaarantaa henkeäni oman harrastukseni takia. Seuraava “hitti” olisi hoitaneen lääkärin mukaan sellainen, että siitä ei enää toivuttaisi. Katkokävely tuli jo ensimmäisellä hoitokerralla kokeiltua.

Parin kuukauden itsesäälimisen jälkeen toinen sukeltaja ehdottaa, “osta prätkä!” Mitä minä semmoisilla. Viikon päästä oli mopo pihassa.

Toinen seikkailu: prätkä

Viiden vuoden ja 43.000 km aikana tapasin upeita tyyppejä, sain harrastajapalstalta paljon arvokkaita neuvoja. Lähtötilanteessa en saanut koko Intruderia ensimmäisenä aamuna käyntiin. Myydessäni pois olin tehnyt sille huoltohommina lähes kaiken muun paitsi halkaissut moottorin.

Ja nyt alkamassa Kolmas Suuri Seikkailu.

Prätkä myyntiin

Lauantai-aamu, herään vaihteeksi sohvalta. Tavallisin syyni sohvalle päätymiseen on perjantaidrinksuihin nukahtaminen, mutta nyt tervehenkisempi. Naapurin lapset ovat yökylässä ja patjakapasiteetti loppuu kesken. Aamu-smoothietä sotkiessani esikoisen kanssa viheltelen “Kummisedän” häätarantellaa ja pistän jalalla koreasti. Vaimon mielestä enemmänkin “pohjois-Koreasti”. Sylissäni pikku raketti-spaghetti-mies hymyilee kahdeksalla hampaallaan. Päätän silti pistää prätkän myyntiin.

Jotain on eri tavalla

Ensimmäinen aamu syöpädiagnoosin saamisen jälkeen, kun päivän ensimmäiset ajatukset eivät ole “sä kuolet”, “kohta tulee noutaja” tai “äijä niinku tiätsä delaa”. Haiman tienoilla nipistelee hieman, mutten turvaudu vielä kipulääkkeeseen. Rauhoittava lääke saa odottaa iltaa. Joudun vielä tuijottamaan Medusaa silmiin monta kertaa, enkä aio hävitä tuijotuskilpailua neulanpään kokoisten pupillieni takia. Lähipiiri on varoitellut että opiaattilääkkeistä voi pitkäaikaiskäytössä kehittyä ongelma. Hoidetaan ongelmat tärkeysjärjestyksessä. Sammutetaan ensin palava talo, ennen kuin aletaan miettiä puutarhakalusteiden kohtaloa.

Herää Beibi!

Syöpäläinen beibinsä selässä
Beibi on YLPEE – syystäkin.

Yritän herättää Beibiä ruususen unesta, mutta turhaan. Beibi on prätkäni, rakas lukija. “Köyhän miehen harrikka”. Suzuki Intruder VS1400. V2-kone ilman tärinänvaimennusta tai kiertokangen tasapainotusakselia. Siirtosarja, tosimies ajaa buutsin pohjat edellä. Vance & Hines Classic II-putket jytäävät juuri sopivalla volyymillä, että naapuria V2-harmittaa, muttei kehtaa soittaa poliisia. Yleensä.

Apinakiikku-stonga ja pitkä keula, akseliväli tosin vain vaatimattomat kaksi metriä. Hän on seissyt huputettuna pihalla melkein koko kesän. Olisiko ajokauden saldo edes tuhatta ajokilometriä? Innokkaimpina vuosina tahkosin helposti kymppitonnin kesässä, parhaimmillaan puolen päivän reissu +2C lämpötilassa. Sytkäboksi on saanut varmaan kosteutta. Ladataan akku piripintaan ja jos ei hyrähdä niin sytkäboksi vierihoitoon kuivaan ja lämpimään pariksi päiväksi.

Tiedän jo nyt, että kun Beibi lähtee, se tulee olemaan kovempi paikka kuin tavallisen seurustelusuhteen päättyminen. Yhteistä matkaa on kuitenkin ehtinyt kertyä. Moottoripyöräily kun täyttää kaikki hyvän harrastuksen tunnusmerkit. Kallis, aikaavievä ja oikeasti tarpeeton.
Kuitenkin – jos et ole koskaan kruisaillut aurinkoisena kesäiltana hyväpintaisella mutkatiellä juuri huoltamallasi, vastapestyllä isolla veekakkosella, ja tuntenut kuinka se toimii kuin unelma – et ole elänyt.