Category: Ravinto

Personal Trainer

Personal Trainer

Tapasin personal trainer -ihmiseni tänään ensimmäistä kertaa. Harvoin osuu ventovieraan ihmisen kanssa huumorintaju niin hyvin yhteen. Angiina tai vastaava on vienyt ääneni lähes kokonaan, joten kommunikoinnissa oli pieniä haasteita. Asiat kuitenkin saatiin alulle. Hiton vaikea olla nauramatta ääneen, kun kurkkuun sattuu. PT:lläni näetsen asiantuntemuksen lisäksi herkullisen musta huumorintaju, joka puree minuun kuin … äh, en keksi. Täydennä omalla suosikillasi. PT Mari Rantasesta lisää Team Syöpäläinen-valikossa.

Mari kuunteli ajatuksiani ja oli suurimmasta osasta samaa mieltä. Molemmilla oli hankkeen viemisestä maaliin suunnilleen yhteneväiset käsitykset. En ala leikkiä Lance ArmstrongiaTärkeintä minulle on syövästä parantuminen ja työkykyiseksi kuntoutuminen, ei Tour de Francelle osallistuminen. Harjoitteet rytmitetään miehen (kieltäydyn kutsumasta itseäni potilaaksi) yleiskunnon, syöpähoitojen ja niistä palautumisen,  vaimon ja perheen tarpeiden sekä levon ympärille. Työtä unohtamatta.

Mitä seuraavaksi

Työnantajan kanssa on alustavasti sovittu, että katsotaan ensin lääkärin konsultaatio, miten hoidot lähtevät käyntiin ja miten niistä palaudun. Sitten mietitään työkuviota tarkemmin. Nyt olen loppuvuoden sairauslomalla. Olen kuitenkin pyrkinyt lähes päivittäin tekemään töitä tunnin tai kaksi. Se, miten paljon hoidot väsyttävät ja vievät työkykyä on vielä täysi arvoitus. Enimmäkseen olen koettanut levätä ja kerätä voimia tulevaan koetukseen. Kahta samanlaista päivää ei tämän syöpäläisen kanssa ole ollut. Välillä olen hyvinkin virkeä, välillä laahustan zombiena päiväunilta toisille.

Sain Marilta myös alustavia ravitsemusohjeita ja tiukan käskyn pitää tarkkaa ruokapäiväkirjaa. Se ei tule olemaan helppoa, mutta lupaan yrittää parhaani. Aluksi tärkeintä on pitää kuntoa yllä. Myöhemmin jalkoihin ja keskivartaloon ruvetaan rakentamaan kestovoimaa. Yläkroppaa ei tietenkään unohdeta, mutta pääpaino vyötäröstä alaspäin. Aerobiset harjoitteet tehdään aluksi kiltisti PK- eli peruskunto-sykealueella. Vierashuoneeseemme ilmestynee piakkoin traineri, jolla voi ajaa maantiepyörää sisällä vaikkapa televisiota katsellen. Kun hoidot etenevät ja hoitovastetta alkaa toivottavasti näkyä, hienosäädetään ohjelmaa lisää.

Mitä järkeä tässä haasteessa on?

Eihän kukaan täysipäinen ala vakavasti sairastuessaan asettaa itselleen tällaisia tavoitteita. Minut tuntevat voivat kuitenkin todistaa, että “asioiden tekeminen niin kuin normaalit ihmiset tekevät” ei ole määräävin luonteenpiirteeni. Lisäksi tämä “hullutus” on loistava lisämotivaatio tiellä kohti lopullista tavoitetta. Jos en onnistu, jääpähän ainakin komea tarina kerrottavaksi. Että “p#rkele sentään, ainakin yritin kaikkeni!”

Lopullinen tavoite

Edellyttäen että tärkein tavoite – työkykyiseksi kuntoutuminen – toteutuu, Pirkkaan emme lähde hakemaan mitaleja vaan voittoa itsestämme. Ja pitämään hauskaa. Toivottavasti myös maaliviivalla kiittämään avokätisiä keräyslahjoittajia.

Huomaa monikko lauseessa “emme lähde…”, rakas lukijani. Monikko on “kaksi tai enemmän“… hulluilla hankkeilla on taipumus paisua.Tune in next Week

Painonhallinta

Painonhallinta

Aamupaino 96.8kg sai pohdiskelemaan tätä yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin oheistuotetta, painonhallintaa.

Oman elopainon kohdalla on menty aina melkoista vuoristorataa. Penskana olin pyylevä. Kun lukiossa vastakkainen sukupuoli alkoi toden teolla kiinnostaa, hakeuduin salille. Teimme treenikaverin kanssa kaikki mahdolliset virheet, treenasimme aivan liian paljon, söimme liian vähän ja palautumisajat olivat olemattomia. Aineita liikkui varmasti jo tuolloinkin, löytyihän kotikaupungista SM-tason voimailijoita. Meille kynäniskoille nöösipojille niitä ei tarjoiltu.

Sitten tuli mitta täyteen.

Jossain välissä liian hyveellinen elämä alkoi tympiä. Heitin painot nurkkaan, Camelin huuleen ja sihautin lonkeron auki. Alkoi pitkä rai-rai -vaihe, joka toi kivasti lisää kiloja.

Aikuisikä on ollut on-off -meininkiä. Välillä kuntoillaan ja eletään suhteellisen terveellisesti. Välillä taas rai-rai. Laidasta laitaan. Aina.

Koululiikunta muuten onnistui tuhoamaan lähes täysin mielenkiinnon aktiiviseen liikuntaan. Kun ei ollut paras missään, jäi jumppamaikan silmätikuksi. Joukkueeseen valittiin aina viimeisenä. Avioeron jälkeen vuonna 2000 kiinnostuin taas kuntoilusta ja painonhallinnasta. Ostin sukset. Kesäksi rullaluistimet ja sauvat. Ei mitään himokuntoilua. Jos tuntui hyvältä idealta lähteä lenkille, lähdin. Muuten menin jääkaapille.

Pyöräily

Maantiepyöräilystä innostuin toden teolla 2016 ja into jatkuu edelleen. Ihmettelin, kun tämän vuoden 3.500 km polkemisella painosta katoaa vain 500g. Panos-tuotos -suhde tuntuu aika huonolta. Mestarit tehdään kuitenkin keittiössä, ainakin kehonrakennuksessa. Jälkikäteen tarkasteltuna olen nauttinut liikaa tai vääränlaista ravintoa. Painonhallinta on helpompaa energian määrää säätelemällä kuin yksistään kulutusta lisäämällä.

Kokeilin toki työmatkapyöräilyssä salaattilounaita, mutta huonoin seurauksin. Paluumatkalla totaalinen katkeaminen. Toisaalta, työmatka edestakaisin on 64-80 km, riippuen vähän mitä reittiä ajaa. Ei tuollainen matka kaninruoalla taitu, ellei ole EPO:a tai hepoa.

Ensimmäinen vuosi meni pyöräillessä “aina täysillä”. Tänä vuonna keskityin ensi kertaa kadenssiin (montako kammenpyöritystä minuutissa) ja sen tietoiseen nostoon, keskinopeudesta välittämättä. Kadenssimittari rikkoutui kesken kauden, mutta ennen sitä 90 rpm alkoi tuntua jo luontevalta. Muistan kyllä ihmetelleeni, miksi keskinopeudet alkoivat etenkin loppukaudesta olla hiipumaan päin. Ehkä liikaa harjoittelua, ehkä kasvain. Kenties molemmat.

Vuoristorataa

Diagnoosista on vasta reilu kuukausi. Painosta kadonnut reilut kahdeksan kiloa. On päiviä, jolloin ruoka on pakotettava alas, välillä pystyy syömään “jotain”. Tänä aamuna, varmaan ensimmäistä kertaa tuli olo että “nyt jukolauta RUOKAA!” Verrattuna vanhaan sunnuntai-aamiaiseen munien, pekonin, voileipien ja kahvipannullisen rinnalla tämänaamuinen oli ballerinan koko päivän ruokamäärä. Silti uudelle minulle iso satsi. Kruunuksi pala tummaa suklaata. Olen taivaassa 🙂

On näemmä opittava siihen, että huominen on tässä taudissa arvoitus.

Aina.

Karu meininki

En muista minkä bändin tuotos, mutta biisin nimi oli “I Just Cant Be Happy Today” eli Ei Paljon Naurata.

Seuraa itsesääliä, valitusta ja nillitystä:

Pakotettuani aamiaisen kurkusta alas sammuin melkein pariksi tunniksi. Herättyäni ajatuskin mistään kiinteästä ravinnosta tuntuu vastenmieliseltä. Kokkaan shaken avokadosta, banaanista, mantelimaidosta. Heitän sekaan vähän soijaproteiinia. Yllättävän hyvää ja pysyy sisällä. Välissä 2-3 työpuhelua joihin en kehtaa olla vastaamatta.

Sitten sammun taas pariksi tunniksi.

Kahdet päiväunet päivässä. Mitä minulle oikein tapahtuu? Eilen ei tehty mitään erityisen rasittavaa. Lääkitystä ei ole lisätty tai muutettu. Pakki tuntuu muutenkin ärtyneeltä.  Iltapalaksi pieni shake. Nesteytykseen laihaa urheilujuomaa.

Vaihtoehdot:

Vaikka diagnoosi on “paikallinen hyvälaatuinen haiman NET-tuumori”, niin kieltämättä käy mielessä että:

  • sen lisäksi on jotain muutakin. Jos vatsalaukussa niin sehän vaatii tähystyksen.
  • tai sitten se kasvain onkin agressiivista sorttia
  • tai ennakkotiedoista poiketen se on levinnyt

Voihan olla kyse yksittäisestä päivästä tai stressimahasta. Semmoiseen on ollut aikaisemmin taipumusta. Jos tämä nykyinen tilanne ei stressaa, en tiedä mikä.

Jos olo on näin kurja huomennakin, niin painun Acutaan ja vaadin päästä osastolle ja tähystykseen. Tai minimissään Litalginia, se ainakin lievittää vatsaoireita. Yleensä.

Yritän ajatella positiivisesti. En onnistu täysin.

“I’m Jack’s Smirking Revenge”

Aamupaino 98.0 kg. Kuutisen kiloa kadonnut kuukaudessa. Tätä vauhtia minusta ei ole jouluna jäljellä kuin paha haju. Rantasen Veskun (vielä patentoimaton) “Moottorikelkkailua ja GinTonicia”-dieettikään ei pysty tähän. Enpä minä olisi pystynyt siihen dieettiinkään. Gini meni rai-rai -vuosina lonkerona alas, muttei missään muussa juomasekoituksessa. Yksi niistä harvoista alkoholeista, joita välttelin kuin ruttoa. Jollain työkaverilla on kova homma juoda minun osuuteni ensi perjantain pikkujouluviinoista. Minulla on silti rajaton luottamus, että te pystytte siihen, jätkät!

Pakollisten aamupillereiden päälle kulautettu ummetuslääke on tulla hissillä saman tien yläkertaan. Kuinkahan tätä makua kuvailisi. Viikon käytössä ollut alasuoja, jossa hieman oluthiivapierun jäljittelemätöntä aromia.

Poikien kinastellessa tuijotan edessäni olevaa “mestarien aamiaista”. Kriisikakkua maksamakkaralla ja tonnikalalla. Ulkonäkö vastaa melko tarkkaan tapiirin ulostetta. Haju samaten. Turha valittaa, itsepä ne väsäsin.

On pakko poistua ruokapöydästä vessaan lukemaan mestaripyöräilijä Lance Armstrongin doping-bioa. Kaikkea ne ihmiset itseensä piikittää saadakseen massia, misuja ja muuta mukavaa. Mitkä sinänsä eivät ole huonoja syitä. Mafiosoja ja douppaavia ammattiurheilijoita yhdistää se, että äärimmäisen harva pääsee ehjänä eläkkeelle.

Puolen tunnin päästä uusi yritys. Astelen ruokapöytään kuin teloituskomppanian eteen. *drumroll*. En pyydä silmäsidettä enkä viimeistä savuketta. Tästä. Nyt. On. Vaan. Selvittävä.

Jokainen suupala täytyy pakottaa alas. Outo tunne herkkusuulle. Nykyään “halleluja” -efekti syntyy lähinnä siitä että pystyy pusertamaan jonkinlaisen papanan ilman että – lankomiehen sanoja siteeratakseni – “repee aortta!”. Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, en odota saavani tällä postauksella pörssinoteerattuja yrityksiä sponsoriksi, vaikka sellaisessa työskentelenkin.

Pakko syödä! Paha ruoka!

Paljon on tullut yleviä puheita pidettyä blögissä. Nytkö se “miesflunssa” iskee ja pieni itsesäälin kyynel silmäkulmasta vierehtää? Leuka pystyyn, veliseni. Ruoka edustaa elinvoimaa. Selviytymisen polttoainetta. Jetfuelia Hornettiin.  Dieseliä rynnäkköpanssarivaunuun. Sirpalekranaatteja Tampellan 152mm kenttäkanuunaan. Jokainen suupala on ammus, joka vie sinut vähän lähemmäksi lopullista Voittoa.

Nyt se on jätkä niin että syöt – tai itket ja syöt.

En itkenyt.

Asiaa auttoi suunnattomasti vaimokullan kiehauttama kupillinen Lord Nelson Rooibos-teetä joka on OIKEASTI hyvää.

Ihan hyvä, ettei jouduttu menemään “must-kick-my-own-ass” -linjalle. Olisi saattanut paikalla oleville lapsosilla ihmettelemistä.

Mielitekoja

Mielitekoja

Kolmen poikalapsen isänä olen saanut seurata vaimoni raskausaikaisia mielitekoja. Jäätelöä, jugurttia, irtokarkkeja ja suklaata, hienoisen huvittuneisuuden vallassa. Melko pian diagnoosin jälkeen itselle on alkanut tulla samantapaisia. Silliä. Maksamakkaraa. Suklaata. En tiedä johtuuko lääkityksestä vai mistä. Nopealla googlauksella en löytänyt tietoa, että tämä lääke triggeröisi makeanhimoa.

Suklaanhimo

Suklaata en ole armeijan jälkeen pistänyt suuhuni palaakaan. Aliupseerikoulussa bulkkasin 10 kiloa pelkällä makealla, kun kasarmilla oli iltaisin niin tylsää. Fazerin pähkinäsuklaaseen (siihen keltakääreiseen) en pysty nykyään vilkaisemaankaan, sitä vedin kuin näkkileipää. Onneksi nykyään markkinoille on tullut kunnon tavaraa, jossa kaakaopapu-pitoisuus huitelee 60-90% välillä. Kyllä meinaan toimii. Silti paino laskee vaan laskemistaan. Tänään aamupaino 98.3 kg. Tätä vauhtia on viidessä-kuudessa viikossa sheivattu kymppi pois.

Kahvi on ollut pakko jättää pois, koska pakki ei oikein sitä enää kestä. Tilalle on tullut seikkailut mitä eksoottisimpien teelaatujen kanssa. Jopa kitkerä vihreä kryptoniitti-tsai alkaa upota, kun hunajoi sen kunnolla. Samaten Rooibos toimii.

Unentarve lisääntyy

Unentarve samaten kasvamaan päin. Aamulla lasten kouluun lähdettyä yleensä yhdet päikyt ja iltapäivällä toiset. Ikään kuin kropassa olisi meneillään yleinen liikekannallepano. Varastoja täytetään, sotasuunnitelmia tehdään, joukot ryhmittyvät ja lepäävät, kiillottavat aseitaan ja odottavat kärsimättömänä taistelun aloitushetkeä. En tiedä vielä, käydäänkö tämä perinteisin säännöin vai guerilla-tyyliin, mutta itse en aio noudattaa Geneven sopimusta lainkaan.

Kaikki mahdolliset keinot sallittuja.
Ei vankeja.

Ja lopussa minä voitan.