Category: Ravinto

Ummetus

Idän ruskean pikajunan arvoitus.

Opiaatti-pohjaisten kipulääkkeiden viehättävä sivuvaikutus on ummetus. Ruskea pikajuna pysyy asemalla. Kreivi von Kakkelberg lymyilee kellarissaan. Pötkö ei liiku.

Kerrassaan “viehättävä” tunne. ihan kuin olisi full-of-sh*t. Jota kolmen päivän pashattomuuden jälkeen varmasti olenkin. Jos pieru on pas*an postimies, tämäkin laitos on Suomen Postin tapaan tekemässä kakkia muuta kuin ydinliiketoimintaansa.

Kokkaan jälleen kerran satsin psylliumia. Kun puoleen litraan haaleaa vettä kaataa 1.5 rkl tätä kuitujauhetta, lopputulos on pintti lämmintä räkää. Sitä lusikoiden alkoi tämä perjantai.

Ja synnytyksen käynnistymistä odotellen.

###

Sairauslomallahan tässä piti olla, mutta töitäkin on tehtävä. Selvittelin tikettipinosta pari kiireellisintä eteenpäin. Toisen evästyksellä “minulle voi soittaa ja pyytää apuja, paitsi klo 10-13 jolloin olen pois koneen äärestä.”

Haluatko, rakas hypoteettinen lukijani, arvata koska puhelin soi?

Eipä siinä mitä. Puhun ensin asentajan A kanssa puolisen tuntia. Talutan pyörää, koska kuuloke-mikrofoni-yhdistelmä ei siedä ajoviimaa, puheeni ei kuulu. Sitten “giddyup” ja taas mennään kolmisen varttia (teki muuten eetvarttia), kunnes seuraava puhelu. Asiantuntija K tällä kertaa.

Eipä siinä mitä, taas rontti vartti käymäjalkaa. Ei ollut ihan peruskonffi meille kummallekaan. Viimeiset 10 km kotiin sain kierrättää kampea kaikessa rauhassa, kunnes K soitti kotiin kesken venyttelyn. No, hommasta tuli valmista. K. suunnitteli ottavansa illalla pienen viskin. Siunasin tämän sillä ehdolla, että ottaa sen päälle minulle omistetun ISON viskin.

Koska olen isompi.

Ja vanhempi.

Lähete

Aamu alkaa terhakkaasti kahvakuulajumpalla. Olohuoneen lattialla killittelevää vauvaa huvittaa suuresti ähisevä isäolento, joka heiluttaa vihreää kuulaa ja tekee samalla hassuja ilmeitä.

Rahalla saisi

Silmäilen uteliaisuudesta yksityisen syöpäsairaala-toimijan hintoja. Jos sijoittaisimme terassiin ja autotalliin säästämämme pääoman sekä myisimme vähintään yhden lapsemme orjaksi, pääsisimme ehkä mainitun yksityisen syöpäsairaalaan eteisaulaan tietä lähimpään yleiseen terveyskeskukseen. Amerikan meininkiä, p#rkele.

Tulee toteutumaan täälläkin, jos S#pilän porukka saa sote-sikailunsa läpi, sanokaa minun sanoneen. Köyhä kuolee katuojaan ja rikas sairastaa “Greyn Anatomia” -elämää “Greyn Anatomia” -sairaalassa. Siellä on tunnelmallinen valaistus, henkilökuntaa niin että päät kolisevat yhteen ja juuri Hänen tapaustaan hoitaa vähintään kolme alansa huippuammattilaista. Kaikkien työasut ovat aina siistit ja hyvin istuvat. Kaikki laitteet ovat viimeistä huutoa. Ilmeisesti yöpäivystyksiä ei “Greyn Anatomia”-sairaalassa tehdä, koska yksikään lääkäri ei ole ikinä oikeasti väsyneen näköinen. Silti koko henkilökunnalla on aikaa pulista puolet työajastaan ihmissuhde-sotkuistaan. Voin kertoa, että en ole omin silmin havainnut tällaista ns. julkisella sektorilla asioidessani. Siellä painetaan töitä. Loisteputkivaloissa.

Työ kutsuu, taas vaihteeksi

Töissä ihmeen aikaansaava päivä. On kuitenkin päivä päivältä vaikeampi keskittyä pitämään itsensä kasassa. Duunia ei voi rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena kunnolla tehdä. Se vaatii luovaa ajattelua, terävää muistia ja keskittymistä, ei tylsämielistä ruudun tuijottamista.

Nuorempien kollegojen naureskelu, pilailu ja viikonlopun kaljareissujen suunnittelu tuntuu samaan aikaan sekä ilahduttavalta että pohjattoman surulliselta. Työpäivän jälkeen matkalla parkkitaloon syksyn putoavat lehdet muistuttavat kuolemasta ja olevaisuuden rajallisuudesta. Senköhän takia “The X-Filesissä” on aina syksy, oletko pannut merkille?

Bo_Derek
Unelmien Nainen – silloin kun ei vielä omia kokemuksia vastakkaisesta sukupuolesta juuri ollut.

AIP-ruokavalioon totuttelu vaatii veronsa. Kymmenen kilon painonpudotus tekisi oikeasti hyvää, jo yksin pyöräilyä ja verenpainettakin ajatellen. Ajattelen kotimatkalla lautasellista maksamakkara-ruisleipiä suolakurkulla, juustolla ja sillillä kiihkeämmin kuin Bo Derekin Baywatch-juoksua elokuvassa “10-Nainen kuin unelma” siloleukaisena teinipoikana.

Vihollinen sisälläni

Farmasia takaa rauhallisen unen. Avaan silmäni omassa sängyssäni puoli kuudelta kuten normaalisti, venyttelen tyytyväisenä. Sairaalapatjaa en todellakaan ikävöi. Mitähän sitä tänään tekisi? Ai niin. Minähän olen kuolemaantuomittu mies. Vihollinen sisälläni kalvaa minua elävältä.

Vaimon ja vauvan viereen. Kumpikaan ei ole juuri nukkunut. Vaimo yrittää olla urhea, mutta vaistoan hänen pelkäävän minuakin enemmän. Lusikka-asentoon. Miten vuoden vauva-valvomisen väsyttämässä naisessa voi riittää minullekin näin paljon hellyyttä? Nuorimmainen syö aamutissiä selvästi hämmästyneenä yllätysvieraasta. Olen nukkunut eri huoneessa vauvan levottomuuden takia koko kuluneen vuoden. Itsekästä toki, mutta töissä pitää käydä. Juuri nyt olisin valmis valvomaan vaikka kymmenen vuotta, jos se häätäisi tämän kutsumattoman parasiitin sisältäni.

chestburster
“My name is Burster. Chest R. Burster. And I’m here to kill you!

Matkalla postilaatikolle hesaria hakemaan nimeän vihollisen sisälläni Xenoksi. As in “Xenomorph”, anyone? Alien-elokuvasarjan hirviö, joka kasvaa isäntäeliön sisällä, kunnes syö tiensä ulos. Ehkä kuvittelua, mutta olen tuntevinani liikehtivän sisälläni. Pieniä sähköiskumaisia tuntemuksia kyljessä. Selkäkipuakin tuntuu aiheuttavan. Syyllinen saattaa tosin olla eilinen perhepitsakin. Kotiinpaluuta ja oksennuspaaston päättymstä piti toki juhlia. Koska pulssikivääriä tai liekinheitintä ei ole tarjolla, päätän hukuttaa uuden viholliseni Xenon vihreään teehen ja tahdonvoimaan. New age-perehtynyt pikkuveljeni tietää, että vihreä tee sisältää kryptoniittiä kasvaimlle.

Keitän kaksi pinttiä kahvia joilla huuhdon päivän ensimmäisen pamin. Ei ole mitään syytä tehdä maksimoida kuolemanpelkoa kahvi-refloilla. IT-asiantuntijahan toimii kahvilla. Edessäsi on uudenlainen ongelma. Ole looginen. Analyyttinen. Lähesty ongelmaa kiihkottomasti, selvitä mahdollisuutesi ja taistele. Periksi et p#rkele anna.

Sähköposti pomolle. Kerron alustavasta diagnoosista ja saamastani sairauslomasta. Haluan kuitenkin olla töissä niin kauan kuin jaksan. Uusi työpaikka on kiva, uudet työkaverit samaten. Vaikka oppimiskäyrä on jyrkkä ja työpäivän jälkeen olen usein kuin kuiviin puristettu appelsiininpuolikas.

Kuinka kertoa syövästä lapsille

Kaksi vanhinta poikaa nahistelevat rakennuspalikoista olohuoneen lattialla. Pyydän pojat viereeni sohvalle. Kerron tilanteeni. Sokeroin karvaan palan. Keskimmäinen ei selvästikään ymmärrä mistä kyse, vetäytyy huoneeseensa Netflixin pariin. Esikoinen jää tihertämään itkua kainalooni. Ei halua että menen pois. Kysyy paranenko. Kerron että ensin tarvitaan tarkka diagnoosi, jotta tiedetään mitä vastaan taistelemme. Lupaan tehdä enemmän kuin parhaani. Vakuutan että hänestä pidetään huolta, tuli mitä tuli. Kerron haluavani viettää heidän kanssaan enemmän aikaa. Keskimmäinen tarvinnee enemmän aikaa asian käsittelyyn. Menemme ehkä tänään laavulle paistamaan makkaraa, siitä pojat pitävät. Vauva on onnellisen tietämätön ympäröivästä myllerryksestä.

Pikkuveljeni J haluaa tulla uutiset kuultuaan tänään käymään. Välimme eivät aina ole olleet parhaat mahdolliset, mutta eleensä lämmittää minua suuresti. Vaimonsa on vasta selättänyt rintasyövän. Paras ystäväni T otti ilmoituksen vastaan selvästi järkyttyneenä. Olemme luolasukeltaneet, maantiepyöräilleet, saunoneet, juoneet toisemme komeiksi. Kuunnelleet 55 biisiä Eläkeläisiä putkeen. Hieno mies, menestyy työssään, kelpo remontoija ja erinomainen ruoanlaittaja. Vanhemmilleni en ole vielä kertonut.

Kuuntelen ruokapöydässä vaimon ja veljen ruokavaliokeskusteluja. Nähtävästi siirryn noudattamaan itsekin AIP-dieettiä, joka kieltää mm. vilja- ja maitotuotteet, tomaatit ja sianlihan. Elämä ilman pitsaa ja ruisleipää on väärinkäsitystä. Ehkä kuitenkin katson tämänkin kortin. Välillä vaimo suihkii D-vitamiinia suuhuni. Suhtaudun ravinto-uskovaisten teeseihin skeptisesti. Minähän olen Mies. Tuskinpa niistä haittaakaan on. Olisin valmis syömään ämpärillisen norsunp#skaa, jos se takaisi terveyteni ja parantaisi haimssyövän.

Syvällisiä keskusteluja veljen kanssa. Toi minulle tuliaisiksi lempisarjakuvani “The Dark Knight Returns”. Frank Miller on Paras! Illemmalla nautin viimeiset perunajalosteet Taffeleiden muodossa, huomisesta alkaen jyräävät vihreät kasvikset ja vähärasvainen liha. Mahaa nipistää. Oksennusorgian kolmas osa ei tunnu houkuttelevalta ajatukselta. Onneksi suoli toimii. Jotain sekin.

Ruokakaupassa käyminen on surrealistinen kokomus. Lauantai-ostoksian keräilevät kansalaiset säntäilevät edes takasin tietämättä, ettei vihreässä toppatakissa ostoskärryä lykkäävä mies tiedä onko täällä enää ensi viikolla. Tarjoushaukkailu tuntuu melko tarkoituksettomalta.

Huonoja uutisia

“Käykää istumaan. On mahdollisesti huonoja uutisia.”

Usko minua. Näitä sanoja et halua kuulla lääkäriltäsi ETENKÄÄN jos on 13. päivä ja perjantai.

Olisin mieluummin pysynyt jaloillani. Yö aluesairaalan tarkkailuosastolla diapam-piikkiä kärttävän rapajuopon, pissaongelmaisen papan ja nenäverenvuotoaan kiroilevan mummelin huonekaverina oli levoton. Jokin tohtorin sangattomien silmälasien takaa tarkkailevissa vakavissa silmissä kuitenkin käskyttää minut istumaan.

Tiedättekö sen dramaattisen elokuva-efektin (ammattikielelle “dolly-zoom”, minäkin googlasin) Käytetään yleensä kun päähenkilön maailma pirstoutuu. En muista enää keskustelun sisältöä. Jostain kaukaa erotan sanat “haima”, “kasvain”, “tarvitaan lisätutkimuksia”.

Pikakelaus siihen, mitä luulen tietäväni haimasyövästä:

  • agressiivinen
  • yleensä oireeton, kunnes liian myöhäistä
  • viisi prosenttia selviää hengissä viisi vuotta.”

Pyynnöstä kertaan oireet, miksi olen hakeutunut sairaalaan. Syyskuun alkupuolella äkillinen terävä öinen vatsakipu. Työterveydessä epäillään mahahaavaa. Verenkuva ja maksa-arvot normaalit. Määrätään vahvoja happosalpaajia ja Tramalia öisen vatsakivun poistamiseksi. “Vatsahaava syntyy nopeasti, mutta paranee hitaasti”, lohduttaa kirurgian erikoislääkäri. Sovitaan että kuurin päätteeksi vatsalaukku tähystetään, jos oireet palaavat. Letkun nieleminen ei erityisemmin houkuttele. Kahdesti kokeiltu. En suosittele.

Palasivathan ne oireet. Kavereineen.

Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna lapset yökylään. Kokkaan pitkästä aikaa vaimolle ja itselleni mausteista aasialaista. Jaamme punaviinipullon (luomua, muovipullotettua). Koko seuraavan päivän oksennan sisälmykseni pihalle. Vesitippakaan ei pysy sisällä ennen iltaa.

Pari päivää sujuu normaalisti. Käyn töissä, syön, juon ja nauran työkavereiden nörttivitseille lounaspöydässä. Torstain vastaisena yönä kipu hyökkää jälleen. Torjuntatulta koko kolmiolääkearsenaalilla. Kenttätykistötermein”Isku” Tramalilla ja “peite” Panacodilla. Ensiksimainuttua vatsakipuun, jälkimmäistä vatsakipulääkkeen tuottamaan pääkipuun. Saan nukuttua ehkä kaksi tuntia.

Aamulla paha kodeiinikrapula ja kohta oksennan taas. Rajusti.

Leikkaus eiliseen päivään. Vaimo kyyditsee paikallissairaalan ensiapuun. Olen nestehukasta niin sekaisin, että saan tuskin soperrettua sotuani. Hoitotarpeen arvioija tekee pakolliset kontrollikysymykset. Suoraan ensiapuun tippaan ja vanhaa kunnon Litalginia vatsaa rauhoittamaan. Ilta ja yö menevät torkahdellessa ja Netflixin “Pelham 123” pällistellessä. Surkea leffa Denzel Washingtonista huolimatta. Että tuo Travolta on lihonut! Lopeta se scientologia-sekoilu ja ala maantiepyöräillä, kuten minäkin! Terveet elämäntavat takaavat pitkän ja onnellisen elämän!

Pikakelaus nykyhetkeen. Lääkäri kertoo, että magneettikuvaus parin tunnin kuluttua. Silloin tiedämme lisää. Emme murehdi, ennen kuin diagnoosi on varma. Kyyneleet tulevat heti lääkärin poistuttua. J#malauta, miksi juuri minä? Miksi nyt? Miksi V#TUSSA juuri nyt?

Maailman Paras Sairaanhoitaja S poikkeaa pöyhimässä tyynyä. Tietää jo sen, minkä minäkin. Keski-ikäinen nainen. Kolme hopeista korvakorua. Vakavista kasvoista välittyi elämänkokemusta ja hämmästyttävä määrä empatiaa. Ei voivottele tai surkuttele. Katsoo vakavana silmiini, otti pyytämättä kädestä. Hyvä, vahva, lämmin käsi. Tarjoaa diapamia. Psykiatrinen sairaanhoitaja poikkeaisi hoitamaan sieluani tai sen rippeitä tuonnempana.

Verhon sulkeuduttua hän on poissa ja kyyneleet palaavat. Kyllä. Iso mies itkee. Pelosta ja katkeruudesta.

Parin tunnin päästä nuori näpsäkän näköinen sairaanhoitaja tulee hakemaan alakerran kuvantamiskeskukseen. Tarjoaa pyörätuolia. Mitä minä semmoisella, terve mies. Näytä sinä tietä. Tsekkaan figuurin. Diapam alkaa selvästi vaikuttaa.

Vitsailen kuvantamon hoitohenkilökunnan kanssa. Huomattavan hiljainen kuvauskone. En välty kuulemasta omia ajatuksiani. Rukoilen ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen. Varjoaine lämmittää kehon vasenta puolta ja maistuu lapsuuden yskänlääkkeelle. Oppitunti 1: kuvantamisen tuloksia kysytään hoitavalta lääkäriltä, ei kuvantajalta.

Jälleen odottelua osastolla. Verhon takana mummo saa toruja, kun ei lakkaa niistämästä murtunutta nenä ja kaipaa kävelykeppiään. Mitä minä edes teen täällä sairaiden ja raihnaisten keskellä? Perusterve 48-vuotias mies. Kolme lasta. Vaimo älykäs ja kaunis ja paremmin palkattu, minulla osuudekseni parisuhteessa jäi hyvä perse ja komeat jalat 🙂 Öljyä tiputtava farmariauto ja omakotitalo. Ylennys viikko sitten, oli tarkoitus mennä kysymään sisältääkö palkankorotuksenkin? Selvisin koulukiusaamisesta, teinivuosien syömishäiriöistä,  keskivaikeasta masennuksesta, rankasta avioerosta ja kaikesta muustakin. Nytkö sankarimme onkin kanveesissa?

Tohtori K palaa. Varjoainekuvauksesta saamme lisää tietoa, emme tarpeeksi. “Jotain siellä on”, mutta lopulliseen diagnoosiin tarvitaan yliopistollisen keskussairaalaan kalliimpaa, Star Trek -tason kuvantamislaitteistoa. Beam me up, Scotty!

Minun tapauksessani siis haimasyövän oireet muistuttivat vatsahaavaa. Opin myöhemmin että jos näitä ei havaita vahingossa, löydetään yleensä vasta kun on liian myöhäistä.