Category: Syöpä

50 päähänpistoa sitten

50 päähänpistoa sitten

Mies sairastuu vakavasti, hätääntyy, kokee kuolemanpelkoa. Sisuuntuu ja lyö rintaansa: “kyllä MINÄ vielä jaksan, voin, pystyn…” Ja vasta tämän jälkeen alkaa pohtia, että “hetkinen, onkos mikään tästä mahdollista, järkevää, toteuttamiskelpoista..?”

Juuri näin kävi minulle, rakas lukijani, kun sain haimasyöpä-diagnoosini viime lokakuussa. Fiksu, harkitseva yksilö olisi ottanut aikalisän, konsultoinut mahdollisesti toista syöpälääkäriä. Odottanut edes kasvaimen koepalan tulokset. Ajatellut ennen kuin toiminut. Perehtynyt asiaan kaikilta kanteilta. Sen sijaan hirve uho päälle, että “minähän en tähän kuole” – mikä sinänsä ei ole huono tapa asennoitua vakavaan sairastumiseen.

“Keräänpä kymppitonnin rahaa syöpätutkimukseen”, vaikken saanut penskana partiolaisten joulukalentereistakaan myytyä kuin kolmanneksen. Nekin sukulaisille säälistä ja alennuksella.

“Kun keräystavoite täyttyy, niin osallistun elämäni ensimmäiseen massapyöräilytapahtumaan  pukeutuneena Batmaniksi”. Tässä kohtaa olisi pitänyt ehkä istahtaa tuumimaan tai ainakin tohtorin tuplata lääkitys. Eikä tässä vielä kaikki.

“Ilman muuta blogi tästä kaikesta on saatava, sellainen jota luetaankin”. Kokemusta bloggaamisesta, somemarkkinoinnista ja hakukoneoptimoinneista, arvasit oikein, nolla tuntia.

“Syöpäläinen” -domain-nimi oli vapaana, joten se oli vapaata riistaa, vaikka tiedän etten ole ensimmäisen syöpäbloggaaja joka tätä nimeä käyttää. No, tuo pääkallo-nauhalogo oli sentään “oma idea”.

Pakko on kuitenkin fantastinen motivoija. Piti sitten avata se suu. Nyt on mietittävä keinoja päästä tavoitteisiin.

Lähtötilanteessa:

  • oli tyhjä FB-tili, jonne postailin lähinnä itseäni kiinnostavia asioita – joista harvempi pienehköstä kaveripiiristäni oli edes kiinnostunut.
  • osasin tavata sanan “personal trainer”, mutta en tuntenut yhtään oikeaa sellaista.
  • en tuntenut ketään bloggaajaa

Tilanne pari kk myöhemmin:

  • “päähänpistollani” on oma Twitter-tili, Facebook-sivut, jokunen seuraajakin (!)
  • Syöpäläinen.fi -haimasyöpää käsittelevän blogini 50. postaus on julkaistu ja koko blogi lähestyy 20.000 yksittäisen sivunäytön ja 3.000 kävijän rajapyykkiä.
  • EDIT: Blogit.fi -hubissa Syöpäläisen ranking on “4. (terveys ja hyvinvointi) ja 69. (kaikki blogit)” (1.1.2018)
  • olen saanut hyvien ihmisten pyyteettömällä tuella uuden maantiepyörän, arvokkaita neuvoja blogin rakentamiseen, blogikirjoittamiseen sekä oman personal trainerin / ravintovalmentajan
  • olen tavannut uskomattoman rohkeita ihmisiä, niin terveitä kuin sairaita ja saanut heiltä valtavan määrän inspiraatiota ja uusia tapoja suhtautua vastoinkäymisiin.
  • ensimmäinen lehtihaastattelu printtimediaan on tehty. Pitäkääpä silmällä Syöpäläisen FB-sivua, pitäisi tulla lähiaikoina ulos.
  • olen onnistunut löytämään muitakin ihmisiä, joiden mielestä sarjakuvahahmoksi pukeutuminen isoon pyöräilytapahtumaan hyväntekeväisyyden tiimoilta on erittäin jees & cool
  • Spotifyn “Syöpäläinen PowerPlay-voimasoittolistalla” on 50 biisiä soitettavaksi salilla ja pyöräillessä. Soittolista on edelleen avoin, voit vapaasti lisätä sinne oman tsemppibiisi-suosikkisi
  • Syöpäsäätiölle on kerätty vajaa tonni yksityislahjoittajilta
  • ensimmäinen spin-off-varainkeruutapahtuma “Syöpäläinen Hyväntekeväisyys Crossing” pidetään 8.1.2018 klo 18 Lempäälän Piippokeskuksella.
  • olen elossa (tätä kirjoitettaessa), voin tänään hyvin (huomisestahan ei voi tietää, joten sitä on turha miettiä). Pystyn elämään lääkityksen turvin voittopuolisesti “normaalia elämää” ja vähän kuntoilemaankin. Entisiin määriin ja volyymeihin turha verrata, itku pääsisi. Etenkin sytojen päällä ollessa syke karkaa spinning-pyörän selässä PK-tasolle vaikka vasta lämmitellään. Kone ei siis käy optimitilassa. Kaukana siitä. Ruoan saaminen ukkoon sisään on aikamoista taistelua, toki helppojakin päiviä välissä. Lääkkeet nukuttavat päivällä ja valvottavat yöllä, mutta kivut pysyvät voittopuolisesti poissa.
  • ensimmäisen sytostaattisyklin päätyttyä olo piristyi vuorokauden sisällä. Syklin kaksi viikkoa kestänyt nuha ja kurkkukipu katosivat saman tien. Elättelen toiveita että kadotettu painokin palailisi tauon aikana ja mahdollistaisi paremman jaksamisen treenaillessa.

Monta kysymysmerkkiä vielä:

  • pureeko tämä sytostaattihoito kasvaimeen? Jos puree, tarvitaanko yksi, viisi vai viisikymmentä hoitojaksoa? Koska hoitovaste alkaa näkyä?
  • paranenko koskaan tästä syövästä pysyvästi?  Vai tappaako tämä p#ska minut lähimmän viiden-kymmenen vuoden sisällä? Tämmöisen tilaston bongasin Duodecim.fi-julkaisun neoendokriinikasvain-artikkelista taannoin.
    Tilasto on tietenkin tilasto ja minulla on tällä hetkellä monta etua puolellani –  mutta koskaan et voi tietää. Minulla oli pitkään vakaa usko perusterveyteeni. Sairastin 1.5 flunssaa vuodessa, that’s it. “And now something completely different!” Tästä syystä olen tehnyt tietoisen päätöksen sairauteni googlaamisesta. En tee sitä. Mielenrauhani takia. Piste.

Kelpo lukijani, sinun puheenvuorosi (kommentoi alle)

  • olisiko “pitänyt ajatella enste”, katsoa edes yksi hoitojakso läpi että näkisi mitä se tekee suorituskyvylle?
  • Hyväntekeväisyyteen heittäytyminen tilanteessa jossa oma henkiriepu vaakalaudalla – älytöntä, ihailtavaa tai jotain siltä väliltä?

Omistan tämän postauksen vanhalle kaverilleni M:lle jonka läpikäymään jyrään verrattuna omani on Särkänniemen Possujuna.

Tuhotaan se!

Tuhotaan se!

Lauantai-aamu meni pitkän sairaalajakson jälkeen arkirutiinien mieleen palauttelemiseen. Enää ei kukaan kanna aamiaista vuoteeseen tai lääkkeitä eteen. Itse on suoriuduttava. Voi kyynel miten julma ja armoton maailma! Jatkuvaa verinäyterallia en kyllä kaipaa. Tämän kahden kuukauden aikana minusta on otettu verinäytteitä ja hurmeviljelmää niin paljon, että veren suonissani täytyy olla jo kertaalleen vaihtunut. Ilmankos päässä on soinut “(I Cant’t Get No) Satisfaction” jo monta päivää.

Kylkeeni asennetun haavadreenin putsaamisen opettelin tekemään jo sairaalassa hoitaja V:n sanotaanko määrätietoisella ohjauksella. “Taas meni väärin. Koskit käsin tulehdusporttiin!” ja *whip*. Nöyrästi alusta. *whip*. Kipulääkeannostuksen tuoreehkolla uppauksella saattoi toki olla osuutta asiaan.  “Keskitytäänpä!” *WHIP!*

Vihreää nestettä?

Avatessani lauantai-aamuna pari päivää vanhaa dreenin suojalaastaria hämmästyin. Eihän täältä ole ikinä mitään tihkunut ulos. Kirkasta vihreää, ei haise. Kylki ei ole kipeä. Huuhtelua suoritettaessa läpiviennistä ei tule pisaraakaan suolaliuosta ulos. Erästäkin nuorison suosimaa poplaulajaa siteeratakseni: “että mitähän v#ttua?”

Valitsin mielestäni helpomman vaihtoehdon ja surautin paikalliseen. Hoidontarpeen arvioija ottikin minut heti sisään tarkkailun puolelle, kuten paikallaan olikin. Sitten homma seisahtui. Huomattavan pitkän odottelun jälkeen sain lääkärin konsultoimaan Taysin kirurgia, joka vahvisti että kyseessä on todennäköisesti sappineste. Pieni tihkuminen ei ole vaarallista tai epänormaalia. Eiväthän nämä dreenit mitään luokkahitsattuja paineastioita ole. Tulehdus- ja maksa-arvot hyvät. Kotio kohti.

Kuitenkin seuraavina päivinä nestettä tuli lisää ja se sameni muistuttamaan väriltään räkää. Ei kuitenkaan edelleenkään haissut mädälle. Tänään päivällä olin jo lähdössä kovasti odottamilleni sushi-lounastreffeille Kissanaisen kanssa, kun iski todella voimakas kuvotus- ja pahoinvointikohtaus. Soitto dreenin asentaneelle osastolle. Puhelinkonsultaation perusteella ukko taksiin ja Acutaan tarkistettavaksi. (Elina kiitteli jälkeenpäin ehdottomasti oudoimmasta tekosyystä perua lounastreffit: “No hei, sori mä tiedän, mut nyt en pääse. Mulla on syöpä!”) Musta huumori on parasta 🙂

juoppohullun-paivakirjaMaanantai, edelleen “pääkallokeli”, Acuta toivottoman alimiehitetty.  Onneksi oli univelkaa, jota nukkua EA-osaston punkassa pois. Välillä muutama sivu “Juoppohullun Päiväkirjaa”. Eipä naurattanut entiseen malliin. Onko raittius tehnyt minusta Tosikon ™? Hoksasin juuri, että viimeisestä alkoholiannoksesta oli lähes 2.5kk. Oi kaikki ne ihanat elämykset joita olin varmaankin menettänyt. Niin … mitkä? Minuutin miettisen jälkeen en keksinyt ensimmäistäkään. Eikä Vuorisen teksti miksikään ollut huonontunut. Sisuskaluni eivät vaan enää halua lukea dokaamisesta ja oksentelusta. Eiköhän maailmasta löydy kirjallisuutta muistakin aiheista 🙂

Vihdoin iltaseitsemältä lääkäri ehti minunkin luokseni. Katsottiin dreeni, kerrattiin faktat. Sovittiin että kirjoittaa kaiken varalta kahden juuri päättyneen päälle kolmannen antibioottikuurin. Monitoroidaan muutama päivä. Jos tarve, mies suoraan Gastro2:lle. Ajatus dreenin vaihdosta ei houkuta pätkääkään. Hengittämistä osaa arvostaa eri tavalla, kun et sitä voi normaalisti tehdä. Rock-stara-kipulääkkeiden voimallakaan. Kela-pirssi alle ja apteekin kautta kotia.

Apteekista palatessani vastaamaton puhelu. Soitan takaisin, mikä lie lehtimyyjä. “Syöpäpolin osastolääkäri H iltaa.” Tuijotan öistä moottoritietä luuri korvallani.

Huomenna – kahden kuukauden odottelun ja kynsien pureskelun jälkeen – alkaa haimakasvaimen sytostaattihoito. Ylihuomenna personal trainerini “Ruoska” on palannut hyvin ansaitulta lomaltaan uunituoreen treeniohjelman kera.

*DING DING* Ensimmäinen erä

Ylevien pa#kapuheiden aika on nyt hetkeksi ohi ja nyt aletaan vaihteeksi tekemään asioita.  Hikoillaan, irvistellään, kärsitään ja toivottavasti vähän nautitaankin!

Jälkikirjoitus

take no shit
Älä rupee mun vaimolle!

Vanhan sanonnan mukaan menestyvän miehen takana seisoo usein nainen. En osaa pitää itseäni mitenkään erityisen menestyneenä vai varakkaana. Silti olen rikas mies. Kolme poikaa sekä kaunis ja viisas vaimo, joka on nämä kolme päivä päivältä vähemmän pientä ihmettä minulle lahjoittanut (syövät penteleet jääkaapin tyhjäksi).

Tiedän ettei Vaimo 2.0  halua ihmeemmin näkyä blögissäni.

Kälyni hänelle lahjoittama kaulakoru kertoo tästä ihmeellisestä olennosta kaiken tarvittavan. Niin kauan kun me pidämme yhtä – maailma varokoon.

Kimppa-taksissa on tunnelmaa!

Kimppa-taksissa on tunnelmaa!

Istun Radiuksen vetoisassa aulassa kotiutuspaperit taskussa, toppatakki kiinni ja pipo korvilla. Kimppa-taksia odotellaan. Edellinen kotiutus ei mennyt *ihan putkeen* – viisi tuntia lähdöstä tulin ambulanssilla takaisin.  Ajattelin olla vit.. vilustuttamatta itseäni. Vaimo 2.0 jo flunssassa kolmen lapsen kanssa kotona, ei tässä nyt jouda ylimääräisiä sairastella.

Jännän äärellä siksikin, että edessä uusi kokemus: Kela-Taksi. Minä “yhteiskunnan loinen” saan haimasyövän takia matkata taksilla kotiin – ja jum*lauta tarvittaessa apteekin kautta! Omavastuu 25 e. Yleensä järjestetään kimppa-taksi -periaatteella, toivottavasti se oikeistolaisemmin ajattelevaa lohduttaa.

Näin ne ajat muuttuu. Muutama vuosi sitten kimppa-taksi ajelua esiintyi lähinnä firman pikkujouluissa. Menomatkalla viinakaupan kautta, paluumatkalla… no, jääköön sanomatta. Tai ne muut jätkät, en minä!

Liika lepo ei todellakaan ole hyvästä

Noin kaksi viikkoa vuode”lepoa” oli tehnyt tehtävänsä. Jaloista kaikki voima poissa. Osastolla toki harrastin katkokävelyä. Kahden päivän aikana kolmisen kilometriä. Oli hauska seurata vastaanottoaulan lasi-ikkunoiden takaa hoitajien keskustelua kuulematta ääntä. Ensimmäiset kymmenen kierrosta saattoi tulla peukkua. Sitten alkoi näkyä jo huolestuneita ilmeitä. “Pitääkö tuon hullun lääkitys tuplata?”

Kahden osastoviikon aikana en nähnyt käytävillä juurikaan muita potilaita, vaikka Syöpäosaston poliklinikka RS1 oli hoitajien mukaan koko ajan melkein täynnä. Olisihan siellä ollut seurustelutilat, liikunta-avusteet niitä tarvitseville. Olisivatko olleet sitten muut olleet huonokuntoisempia tai iäkkäämpiä? No, minä mikään ketään ole arvostelemaan. Syöpiä on erilaisia ja jokainen on oma tarinansa. Vuosia omansa kanssa taistellut ikäihminen on varmasti ihan eri lähtökohdissa.

Mutta takaisin asiaan, jota ei ole (kiitos J. Hynynen) Eli taksiin.

Näin ne ajat muuttuvat

Eivätkä välttämättä huonompaan suuntaan. Matkaseuraksi sattui yksinäinen rouvashenkilö ja minua vanhempi pariskunta. Matka sujui mukavissa merkeissä – huomioiden lumipyryn ja ratikkatyöt (en vieläkään ymmärrä mihin sitä ratikkkaa OIKEASTI tarvitaan, muuhun kun lappamaan rahaa rakennusliikkeiden pohjattomiin laareihin)

Jätimme rouvan Lempäälään, ystävällinen suhari auttoi liukkaan kelin vuoksi hänet alaovelle saakka. Sitten paikalliseen. Apteekkiin.

Varttia myöhemmin kahlasin lumimyrskyssä taksiin mukana noin repullinen dopingia ja 150 euroa köyhempänä. Pahoittelin kestoa, mutta pudotusjärjestys loogisin näin, sopi kaikille osapuolille.

Loppumatkasta rupesin sitten sanalle pariskunnan kanssa. Isäntä oli saanut munuaissiirrännäisen jokunen vuosi sitten ja toisella yrittämällä varaosa oli alkanut toimia sovitusti. Nyt oli käyty keuhkokuumeen takia “isolla kirkolla”. Isäntä valitteli miten heikoksi vetää ja kun ei oikein meinaa melonta-harrastuskaan sujua. Näin päälle 70-vuotiaana. Ettei ihan tuhatta kilometriä kesässä tule täyteen(!)

Tässä vaiheessa rupesin tutkiskelemaan vastapäätä istuvaa herraa tarkemmin. Hämmästyttävän sileä kasvojen iho, tietenkin syvät hymyrypyt silmäkulmissa. Vähän aikaa  siinä iskettiin tarinaa. Miehen peittelemätön elinvoima ja rouvansa hurmaava elämänilo tekivät suuren, suuren vaikutuksen.

Tahdonvoima. Elämänhalu. Tieto siitä, että liike on lääke. 

Kuulostavat kliseiltä siiheksi, että joudut itse tilanteeseen jossa omasi punnitaan.

Jos saan kaivettua itsestäni 5% siitä elinvoimasta, joka minua 25v vanhemman teräsvaarin muodossa taksissa istui ja saman verran elämäniloa kuin rouvallaan, tulen elämään satavuotiaaksi.

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

Itsenäisyyspäivä sairaalassa

tays_logo
Slogan sanoo kaiken tarvittavan.

Tämä kaksiviikkoinen on mennyt voittopuolisesti sairaalassa. Tulin käymään, päädyin olemaan kolme yötä, kotiuduin. Kolmen neljän tunnin päästä puupaa-autolla takaisin ja samalla tiellä ollaan. Ei tavanomaista minulle. Olla itsenäisyyspäivä sairaalassa. No, onpahan rakettiensiapu lähellä, jos innostun Comet Bombailemaan osaston käytävällä.

No miten homma on edennyt?

Nille viime perjantain hillittömille vatsakivuille ei löynyt mitään selitystä .  Peruslääkitystä on säädetty ylöspäin ja dreeni-huuhteluilla maksa-arvoja saatu laskemaan. Nämä kaikki ovat edellytyksenä homman aloittamiselle. Kylkikipu, joka leikkauskohdassa oli ihan hillitöntä, on jo siedettävällä tasolla. Sen kokonaan paraneminen sitten kestääkin. Sahuri joutui tekemään viisisenttisen vekin dreeniä varten. Lääkäri tuumi, että sen arpikudos mahtaa painaa kylkihermoa. Samaten veikkailen, että hetki menee, ennen kuin lähdetään penkkiä tai  maastavetoa tekemään vähänkään isommilla painoilla. Toisaalta tuo kynäniska joka tuolta peilistä katsoo… no, meillä on pitkä tie edessä.

Eikö sairaalassa ole tylsää?

Kissanviikset. Tarkka päivärutiini. Minä itseasiassa pidän rutiineista, vaikka itse olekin toivottoman epäjärjestelmällinen – ainakin paperiasioissa. Esimerkiksi hoitohenkilökunnan kesken käyty ambulanssissa käyty kaurismäkeläisesti lausuttu dialogi:

“neula lattialla”

“neula lattialla”

“poistan neulan lattialta paikkaan X”

“neula siirretty paikkaan X”

Teki kivun läpikin vaikutuksen. Upeaa ja ammattimaista! Varmasti perusteltu proseduuri, mutta jonkun on tuokin pitänyt hoksata, speksata ja tuoda tuotantoon. Vaikka maalaisjärkikin sanoo että noin pienissä tiloissa yksikin irtomainen esine on potentiaalinen työturvallisuusriski.

Osaan myös arvostaa niitä miljoonaa pikku juttua, joita sairaala ja hoitajat päiväsi kuluessa hyväksesi tekevät, olit sitten syöpäpotilas tai murtunutta pikkuvarvasta hoidattava. Molemmat kivuliaita. Apua tarjotaan aina, vaikka “kyllähän minä tässä pärjään. Tosin – jos mitään johtopäätelmiä RS1-osaston potilaiden iästä voi tehdä kahden tähänastisen huonekaverin ikien perusteella (otanta kaksi), niin minä olen osaston nuorin 22 vuoden marginaalilla. Olisi syytäkin pärjätä. Vielä muutama vuosi.

Nyt jostain kaukaa kuuluu vaimon aiheesta närkästynyt ääni “No entäs minä sitten?” Kultaseni, en ehkä osaa tuoda sitä riittävästi julki, mutta arvostan sitä, että teet kotiamme käytännössä yksin olemattomilla yöunilla, enemmän kuin koskaan ääneen osaan sanoakaan.

Jostain syystä suurin osa potilaista tuntuu pysyttelevän huoneissaan. Käytävällä näkee vain henkilökuntaa.

Eräänä päivänä hoitaja N. tuli hakemaan parvekkeelle “ihastelemaan näköalaa”. “Suomalainen talvinen sairaalapävä 2000-luvulla eli räntää ja loskaa. No mennään sitten”. Kas, betoniveden (lonkeron) värinen pilvimatto olikin väistynyt ja aurinko paisteli oikein kauniisti. Juttelimme hetken niitä näitä, kunnes hänen piti palata töihinsä. Sanoin että jään tänne ihan mielelläni viltti harteillani.

Jälkeenpäin tajusin että tämä on sitä on näkymätöntä hoitotyötä. Haimasyöpä tai ei, mies (pitäisi varmaan kirjoittaa “henkilö” näinä sukupuolineutraaleina aikoina, mutta sitäpä en kiusallanikaan tee, hähä) ei vuoteessa makaamalla parane. Parempi houkutella potilas punkasta pistämään vaatetta pyjaman päälle  ja pistämään vaikka töpöttämään osastoa ympäri. Jossain välissä se muuttuu töpöttely muuttuu kävelyksi. Nyt viikko dreenin laiton jälkeen uskaltaa vetää keuhkot jo melkein täyteen. Olen varovaisen toiveikas että viikon sisällä pysty jo rauhalliseen liikuntoon itsekin.

Toki sytostaatit täytyy kuulostella. Jos K-lääke aloitetaan 7.12. niin T-lääke (joka aiheuttaa sen pahoinvoinnin)on päällä 16.-19.12. Onneksi näin. Olin ostanut itselleni ja esikoiselle liput “The Last Jediin” 15.12. Saattaisi olla kiusallista jos isä huutoyrjöää vähän väliä Alepan pussiin ja toinen häpeilee vieressä “ISI! Ei tää nyt NOIN huono ole! Lopeta. SÄ NOLAAT MUT!” Mutta tämä tapahtuu vasta ensi viikolla, sitä ennen keskitytään vähän perinteisiin eli Laineen “Tuntemattomaan Sotilaaseen.”

“NOOOOO!”
VAS10

VAS10

Lapsen inkkari jä länkkäreihileikeisä sankarikuoluolio oli uljas. “Oi Suuri Manitou, valkoinen piru sai minut pum-pum kepillään” ja sitten tekninen pehmeä laskeutumien mustikkamättään viereen.  Jotta olisi jotain mutusteltavaa, että sen kertainen Little Big Hornyn taistelu saatiin pääkökseenä.

Minulle on aikaisiässä tullut kahdesti ” tässäkö tämä oli ?” -tyylinen tilanne. Kerran prätkällä selkeältä näyttänyt muuttunut ohitus muuttui todella kireäksi kuin tyhjästä ilmestyneen vastaantulijan takia. Toisen kerran luolasukelluskeikalla trion yksi jäsen oli poistunut väistämme paikoiltaan ja aiheutti ylimääräistä hätääntymistä ja etsintävalmisteluja: “Mä vaan käväsin tuolla…” Ensiksimainittu oli ainoa oikeasti tiukka, valvoin varmaan seuraavat viisi yötä pikakelaten ee-taas ”mitä mä mokasin” ja ” mitä se töppäsi.

Aika tuntuu hitastuvan ja itse ikään kuin astuin tilanteesta puoli askelta sivuun. Mitään ruumiista-irtautumisesta en ala esittää, kerroin omia näkemyksiäni, OK?

Mitä oikeasti tapahtui?

Kotiuduin haimasyöpätutkimuksista osastolta pe 1.12. RS1 aamupäivästä. Lähdin köröttelemään kohti kotia. Vartin ajon jälkee ajo muuttui ensin epämukavaksi, sitten kivuliaaksi, sitten alkoi oikeasti sattua. Taskun pohjalle unohtuneen läpilyöntikipulääkkeen ansiosta selvisin perille. Vaimokulta käväisi paikallissa farmasiassa – onneksi douppia löytyi neljännestä. Yhden ottaminen lievensi oireita mutta vain minimilaalisesti. Soitto osastolle, josta käsky combottaa kaksi saman tyypin lääkettä. Tarvittaessa sama uusiksi tunnin kuluessa. Jos tilanne eskaloituu, mies tänne. Jos purkautuu, hyvää viikonloppua.

Kuulosteltiin tovi. Vain yhdessä asennossa kykeni olemaan. Omakuljetus ei käy, vain makuuasennussa sieti olla, joten 112 ja ambulanssia odottelemaan. Jotain elämästämme ajasta kertoo se, että esikoinen ilmeistyi kännykkänsä kanssa ensin terassille papparazzaamaan isänsä hermoja ja kehtasipa pentele vielä ujuttaa kännykkää ambulanssin takaovesta sisään. Silloin sai poika lääkintavaksilta (nuori nainen) semmoisen ripin, että teki mieli nosta taputtamaan. Tippaletku kiinni, lähtötiedot ylös ja nokka kohti Tamperetta. Samalle osastolle toivat, vain vuodepaikka vaihtui.

Kuljetuksen ajan kipu oli pysynyt hallinnassa mutta nyt osastolla se löi höyryä pesään.

VAS7... VAS8

tässä vaihteessa alkoi ensin satunnainen kiroilu, myöhemmin jatkuva karjunta joka välillä vaimeni haavoittuneen elämen ulinaksi. Aika pysähtyy. Hoitajahälytin tuuttaa, nähtävästi tyhjällä osastolla. Missä se lekurikin on??

VAS9.

Ulisen kuin haavoittunut villieläin susiraudoissa. Leposyke lähempänä sataa, kellosta katsoin.

VAS10.

Hurrikaanin silmä. Kipu on pahimmillaan, mutta silti ikään kun minusta jotenkin irti. Ajattelen perhettäni ja läheisiäni. “Tässäkö se nyt oli?!” Duff McKaganillahan repesi haima polttaen puolet vatsalaukun sisäkäluista.

Kuin pikakelauksella ympärillä kieppuu pyörii valkea- ja vihreätakkisia hahmoja. Suonensisäistä kiinni, vaihdellaan tippapulloja, välillä ruiskusta IV:hen  eri värisiä nesteitä. En uskalla juoda mitään mahdollisen kirurgian varalta, kostutelen rutikuivaa suutani kastamalla sormea vesilasissa. Pikkuhiljaa esineet alkavat saada muotoja. Menemme juoksujalkaa maanalaista  huoltokäytävää. Keskivartalon varjoaine CT-kuvaus. Sitten paluu osastolle tulkitsemaan kuvannusta päivystävän ja radiologin kanssa.

Ensimmäinen kysymykseni ” onko haimasyöpä levinnyt” – rauhoittava päänpudistus. Dreeni paikoillaan, mitään ei vuoda mihinkään eikä mistään. Miljoonan dollarin kysymys “mikä kaiken tämä aiheutti” “me emme yksinkertaisesti tiedä”.

Huh huh.

Ajatuskin toisesta samanlaisesta kohtauksesta lähimmän viikon aikana ennen sytojen alkua on liian sietämätön ajateltavaksi. Hyviä uutisia sikäli että asennettu dreeni tuntuu toimivan kuten pitää.