Category: Treeni

Treeniä vaihteeksi

Treeniä vaihteeksi

Viime viikkoina on eräskin muoviletkun pätkä (dreeni) saanut kohtuuttoman paljon palstatilaa siihen nähden, paljonko se sitä oikeasti ansaitsee. Treeni ansaitsisi sitä paljon enemmän. Toisaalta – kyllähän uutiskynnys ylittyy, jos kotona joka paikka lainehtii vihreän visvan kyllästämiä sidetarpeita, sairaalareppua vuoroin pakataan ja puretaan ja taksi on koko ajan pihassa tulossa tai lähdössä.

Syy kela-Taksin käyttöön ei ole mahtavissa massipinoissa vaan ihan käytännön syissä. Vaimo ei voi vauvan nukkumaanmenoajan kynnyksellä ruveta pakkaamaan nyyttiä autoon Tampereen reissua (vauvan unirytmi on delikaatti asia) varten, enkä minä voi ajaa enää autoa iltakipulääkeannoksen otettuani.

Joten ollaanpa optimisteja, luotetaan että tämä stentti-dreeni-hybridi pitäisi edes hetken öljyt koneessa. Puhutaan tovi toisesta rakkaudestani perheen, kaneli- ja kookossokeribuustatun riisihiutalepuuron (NAM!) ja bloggaamisen ohella: maantiepyöräilystä ja sen “harjoittelusta.”

Noustaanpa satulaan

“Pyöräilyetiketin” mukaan fillaria ei näin nostella. Ja säärikarvat ajellaan. Kiinnostaa kuin kilo turvetta.

Harjoittelu lainausmerkeissä siksi, että minulla on vähintäänkin kompleksinen suhde suunnitelmalliseen ja tavoitteelliseen liikuntaharjoitteluun. Arki on jo itsessään ihan hemmetinmoista suorittamista. Työ. Syöpä. Kodistakin pitäisi pitää huolta. Viettää aikaa lasten ja vaimonkin kanssa. Levätäkin joskus. En muista milloin olisin ehtinyt elokuvan katsoa, paitsi fillaria harjoitusvastuksella polkiessani.

Vähällä vapaa-ajallani haluan pitää hommat rentoina. En ole kiinnostunut palkintosijoista tai kilpailemisesta. Silti sanoohan maalaisjärkikikin, että saman lenkin fillarikihnuttaminen samalla nopeudella alkaa puuduttaa erittäin nopeasti. Jostain olisi löydettävä tasapaino fiilistelyn ja tekemisen meiningin välillä. Pieni määrä kehitystä ja nousujohteisuutta ei tekisi pahaa sekään.

Nyt alkamassa on kolmas suvi tämän jalon lajin parissa. Ensimmäinenhän alkoi viattomasti Espanjan-kesäloman juopottelunestotoimintana. Saldo: 1.800km.

Toisena aloin suorittaa osan työmatkoista munamankelilla ja kiinnittää huomiota kampikierroksiin (lajia harrastamattomille tiedoksi: enemmän on polville parempi). Saldo: 3.600 km.

Nyt syöpävuonna 2018 sain ensimmäistä kertaa personal traineriltä elämäni ensimmäisen pyöräilylihaksia  vahvistavan kuntosaliohjelman. Onni suosi sikälikin, että sain mahdollisuuden lainata traineria eli harjoitusvastusta Team Syöpäläisen Jarilta (hei Jari, vislaa heti kun muutto on valmis niin saat omasi takaisin, oma puoli-ilmainen karvalakkiversio omastasi on jo tilattu).  Saldo ei tule olemaan 7.200km, sen voin sanoa jo tässä vaiheessa. Liikaa muuttuujia.

Tuloksia on jo syntynyt

Ajoviimaa tässä kyllä kaipaa.

Episodissa “vaaleanpunaisista kahvakuulista” kuvailin surrealistista salikokemustani PT:n kanssa. Uusien outojen liikkeiden opettelu ja vaaleanpunaiseen kahvakuulaan koskemisen aiheuttama trauma peittivät alleen sen, että Marin ohjelmassa oli ajatusta. Paljonkin.

Helppoa tämä toki ei ole ollut. Lisätään uusiin harjoitteisiin tämä syövänp#skiainen ja ennen kaikkea sen vaatima sytostaattilääkitys. Solumyrkythän tekevät parhaansa rikkoakseen syöpäsolujen lisäksi kaiken muunkin.

Helpoiten tämän huomaa kuurilla yleisessä jaksamisessa ja virkeydessä. Väsyt entistä helpommin. Syke karkaa aivan liian helposti liian korkeille lukemille. En ajatellut rikkoa sydäntäni, joten vaikka lenkillä menohaluja olisi, tuijotan kiltisti sykemittaria ja himmaan tahtia. Hetki mennään, sitten on taas aika himmata tahtia. Purra hammasta. Himmata tahtia. AAARGH!

Dopingia? Yeah right!

Nyt toinen kahdesta syöpälääkkeestä kuitenkin vaihtuu kehittyneempään versioon. Minulle on kerrottu, että versio 1:n sydänoireita aiheuttavista ominaisuuksista olisi päästy eroon lähes kokonaan. Silti, Teysuno eli mainittu “versio 2” on myöskin solumyrkky – eli norsu posliinikaupassa. Ei varsinaisesti suorituskykyä parantava aine.

Näin pitkä myrkytön kausi ei tule toistumaan, joten olen ottanut siitä kaiken ilon irti. Parhaimmillaan harjoittelua neljänä peräkkäisenä päivänä. Ei todellakaan normaalia minulle. Eikä ongelmatonta.

Energiaa pitää jättää muuhunkin, harjoittelun taso on pidetty hyvin maltillisena (sitä tylsää peruskuntoa) ja samalla on syöty kuin buliiminen rekkakuski. Painoa kun ei saisi tästä noin 92 kg enää päästettyä laskemaan. Toistaiseksi olen tässä onnistunutkin. Vaatii tosin sen parin tunnin välein syömisen, välillä kellon ympäri.

Kahden viimeisen harjoituskerran aikana huomasin suureksi ilokseni, että salilla sai heittää lisää rautaa koneeseen. Eilen tunnin makuuhuonefillarilenkillä toteutunut vastuslukema sekin oli  nousemaan päin. Koska haluan pitää hommat rentoina, en heittäydy teknokraattiseen pohdiskeluun harjoitusvastuksen wateista, kitkakertoimista, eri laitetyypeistä tms. Tyydyn toteamaan “laitoin koneeseen isomman numeron, ei tuntunut pahalta, lenkin jälkeen väsytti vähemmän, tämän täytyy olla hyvä”.

Silti…

Torstaina lääkäri. Melko todennäköisesti perjantaina solumyrkkyhoito jatkuu. Viimeistään lauantai-aamuna sytostaativankilan virnuileva vartija saattelee minut eristykseen suorittamaan köpöjumppaa ja sauvakävelyä kahdeksi viikoksi.

Ei ole muuta vaihtoehtoa. Purraan hammasta ja muistetaan nyt kuitenkin mikä on prio1.

Paraneminen syövästä.

Hyväntekeväisyyden kääntöpuoli

Maanantaina 8.1. 2018 polkaistiin hauska ryhmäliikuntatapahtuma Lempäälän CrossingCenter Piippokeskuksessa. Kuten teatteriesityksessä tai rock-konsertissa, onnistuneen, sujuvan ja viihdyttävän elämyksen muodostamiseksi tarvitaan useiden ihmisten saumaton yhteistyöpanos ja runsaasti etukäteisharjoittelua.

Kun asialle lähtee amatööri, lisätään soppaan vaikkapa syöpäsairaus (oli pakko mainita tämä sana. Google vaatii, että syöpä-aiheisessa blogissa pitää avainsanan esiintyä tarpeeksi monta kertaa, tai sijoitus hakurankingissa kärsii) niin totuus kulissien takana on… erilainen.

Kaksi tuntia ennen

Olen pakannut treenikamat, sekoittanut urheilujuoman pulloon ja palautumisjuoman shakeriin. Treenikassiin lisäksi riittävästi lämmintä kuivaa lämmintä vaatetta (tämän p#skasairauden hoidon alettua minun on pakko pukeutua kuin 90-vuotias isoäiti, paljon, lämmintä ja useita kerroksia). Äyskin ja tiuskin vaimolle ja lapsille. Isot yleisötilaisuudet ja sukujuhlat hermostuttavat minua. Inhoan huomion keskipisteenä olemista eikä small-talk:kaan oikein taivu. Esiintyminen on joka kerran yhtä stressaavaa. Varsinaisesta mediatyöläisestä ei voi puhua, mutta ravintola-DJ-hommien lisäksi olen esiintynyt televisiossa, useammassakin paikallisradiossa, toiminut kouluttajana sekä puhujana mitä kummallisimmissa kissanristiäisissä. Ristiriitaista, eikö totta?

Tuntia ennen

Onneksi syöpälääkäri kirjoitti hyvät pahoinvoinninestolääkkeet, muuten kävisin oksentamassa.

Matkalla kohteeseen

Onnistun sekä pahoittelemaan vaimolle pahantuulisuuttani että nukahtamaan heti lauseen loputtua. Vartin power-nap tuli tarpeesen.

Kohteessa

Kestohymy naamalle. Älkää käsittäkö väärin. On kiva nähdä ihmisiä, jotka ovat tulleet paikalle hyvän asian vuoksi, mutta perusluonteeltani olen silti se introvertti erakko. Sali näyttää tulevan oikeasti täyteen. Kuoriudun siviileistä, alla valmiina mustat treenitrikoot ja tiukka juoksupaita. Nolouden huippu, trikoot lököttävät vähän. Haluan vanhat reiteni takaisin!

Ennen tuntia totaalinen yllätys. Minulle esittäytyy mies, joka kertoo olevansa vanha työkaverini. Ei mitään muistikuvaa. Mainitsee ajan ja paikan. Nada. Sitten yksi avainsana avaa muistojen portit. Olemme olleet Helsingin Seurakuntayhtymällä Sipoon saaristossa erään saarileirikeskuksen talonmiehenä vuonna 1989. Tero – vakuutan sinulle että tässä kohtaa näkemäsi yllättyminen ja ilahtuminen on 100% aitoa. Kättelyt ja valmistautumaan tuntiin. Saanko mennä takariviin? Ai että minulla ja vaimolla on eturivin keskellä paikat? Kiitois.

Ennen aloitusta ohjaaja pyytää lavalle “sanomaan muutaman sanan”. Taas tapetaan miestä hitaasti. Onnistun luullakseni samassa lauseessa kiittämään, pyytämään anteeksi, viittaamaan seitsensenttiseen kasvaimeeni (jolle toivon pikaista exittiä) ja luikertelemaan pois lavalta ennen kuin minuuttiviisari on kierroksensa tehnyt. Luultavasti joku taputti, en muista.

Sitten mentiin

Eturivissä on se hyvä puoli, että näkee vähemmän ihmisiä. Pyörä käyntiin, ruvetaan nostamaan sykettä. Eka biisinä De’Lacyn “Hideaway”. Yllättävä valinta.

Kuka nämä tämän tunnin biisit valitsi? Ai niin. Minä. Kirjoitettakoon se hautakiveeni. “Hän kaatui pyöräilykengät jalassaan polkiessaan kuntoilulaitetta valitsemansa biisin tahtiin”.

Tunti etenee. Hiki alkaa virrata. Ohjaaja Janne on elementissään. Tykkään hänen tyylistään vetää.

Nykyään on pakko tuijottaa koko ajan sykemittaria harjoitellessaan. Ei enää “all out” loppukirejä eikä intervalliharjoitteita. “PK” eli tylsästi peruskuntoalueella pysytään. En vaan yksinkertaisesti uskalla revittää. En tiedä, missä määrin päällä oleva kipulääkitys peittää oikeista vakavista ongelmista varoittavia varoitussignaaleja, joten en ole käynyt maksimisykealueella varmaan neljään kuukauteen.

Biisit ja temmot vaihtuvat. Aika kuluu, hiki virtaa. Oikeastaan pirun kivaa. Saa unohtaa syövän hetkeksi. Keho vapautuu ja mieli seuraa.


Kuusikymmentä minuuttia alkaa olla lopuillaan. The Gridin “Swamp Thing” toimi yllättävän hyvin viimeisenä nopeana. Jos kotona olisi ollut mikseri, olisin mash-upannut tähän John Denverin “Thank God Im A Country Boy”:ta. Siinä kohtaa olisin halunnut nähdä yleisön reaktiot. Kahdeksanminuuttinen banjojuoksutus päättyy leijuvaan sointuun ja on jäähdyttelybiisien ja venyttelyn aika.

Tässä kohtaa kiitän Douglas Adamsia “Linnunradan Käsikirjasta Liftareille”. Tuo veijari-scifin kuolematon klassikkoteos opetti, miten tärkää on pitää pyyhe mukanaan. Sarkastinen hurraa sille riemuidiootille, joka epähuomiossa pisti soittolistalle viisitoista eri tyyppistä ja ikäistä emotionaalista arpea auki repivän biisin.

Asettelen muka puolihuolimattomasti hikipyyhkeen pääni päälle ja laskostelen sen niin, että kasvoni jäävät sen alle piiloon.

Se mitä biisin 60 ensimmäisen sekunnin aikana tässä improvisoidussa mikroteltassa tapahtui, jääköön minun välisekseni asiaksi. Sitten pyyhin pieni hymynkare suupielessäni enimpiä hikiä pois ja jatkan jäähdyttelyä. Selvisinpä tunnista.

Stna tätä kasvainta. Eihän se päässä ole, ehei. Mutta kun terve mies pannaan “pystymettästä 15 sekunnin varoajalla” tarkastelemaan mahdollisuutta, että “tää saatto olla sun osalta niinku tässä”, niin kyllä tämän asian prosessointiin näemmä sitten menee kauemmin kuin pari kuukautta. Tai sitten mä vaan olen nössö.

“It’s a heartache!”

Polarin M430 mukaan keskisyke oli ok, mutta perstuntuman mukaan se oli silti liian korkea tuotettuun tehoon nähden. Joko syöpä tai kipulääkitys, tai ensimmäisestä sytosetistä palautumista. Energia ei synny tyhjästä ja nykyään samalle potille on kolme jakajaa.

Sanokaa juusto!

Olen jo menossa puolijuoksua treenikassille hakemaan palautumisjuomaa ja lämmintä päälle. Mittarin mukaan tuhannen kaloria olisi hukattu. Kokemuksesta tiedän, että ne olisi syytä saada tankattua äkkiä takaisin. Sisäinen termostaattini elää nykyään ihan omaa elämäänsä, enkä halua vilustua, sytot jatkuvat parin päivän päästä.

“Hei kaikki, ryhmäkuvan aika!”

Ei puhettakaan, että saisi kuivaa päälle. Ehdin vetää hätäisesti FightBack-hupparin litimärkien treenikamojen päälle ja painua poseeraamaan. Saako mennä takariviin? Jaa eikö? Kiitois.

Loppuhyvästelyt, eikä vieläkään tilaisuutta kuoriutua treenikamoista. Kiire kotiin, koska lapsenvahti. Kaikki mahdolliset vaatteet päälle, auton sisälämpö +24 asteeseen ja perseenkäristin täysille, karvahattu päähän, toppatakki tiukasti kiinni. Lutkutan Teemu Selänteen palautumisjuomaa kuin nälkiintynyt vauva tissiä. Vaimo ajaa punaisin poskin. Oli tykännyt tunnista ja niin kuulemma muutkin.

Tankki täyteen

Kotona lisää malto-prodea naamaan. En pysty nauttimaan nykyään suuria ravinto-annoksia kerralla, joten annoskoko on korvattava frekvenssillä. Vihdoin ensimmäiset kuivat lämpimät päälle. Koko ajan pipo päässä ja kahdet villasukat jalassa. Sisällä ollessa.

Dreeniteipit irti, nopea suihku, pipo ja villasukat päälle, riuska kuivaus, dreenin uudelleenpaketointi,  ja vasta sitten toiset kuivat lämpimät. Niiden päälle lisää vaatetta. Lisää ruokaa ja kuumaa teetä hunajalla. And then some. Tankkausta koko loppuilta.

Nautin liikunnasta, mutta saavutin normaalin ruumiinlämpöni vasta iltakymmeneltä, kolme tuntia treenin loppumisen jälkeen. Näin v#tun sekaisin tämä tauti on kroppani pistänyt.

Nukun silti kuin vauva ja seuraavana päivänä kroppa tuntuu juuri siltä kuin pitääkin. Kymmenen vuotta nuoremmalta.

Joulupukki on kuitenkin totta.

Signature Bianchi


Näin se on, piltit. Joulupukki on kuitenkin totta. Kyyninen keski-ikäinen mies ei oikein muuhun johtopäätökseen voi päätyä, kun pukki tuo lahjaksi hiilikuiturunkoisen maantiepyörän ensi-kesän Pirkan Pyöräilyä varten.

Tämä musta lämminverinen on yli kilon kevyempi kuin nykyinen pyöräni. Kuljettaja samaten nyt reilut 10 kiloa kevyempi. Olen siis varovaisen toiveikas, että ylämäet ovat helpompia kuin viime kesänä.

Pukin apulaisena toimi tamperelainen pyöräliike Signature.fi, josta pyörää noutaessani olisi tarttunut  poljinten ja juomapullotelineiden lisäksi enemmänkin laadukasta tavaraa, mutta otsan hierominen tyhjällä lompakolla viilensi hieman ostosteluhaluja.

Kiitos vielä kerran, Signature ja Hyvää joulua kaikille!

Personal Trainereita ja Vaaleanpunaisia Kuulia

Personal Trainereita ja Vaaleanpunaisia Kuulia

Olen keski-ikäinen mies, joka ei ole koskaan ollut “täydellisessä kondiksessa”. Tätä vaihtelevaa tavoitetilaa on vuosien varrella haettu eri keinoin – yhtä vaihtelevalla menestyksellä. Käsitykseni massa- ja voimaharjoittelusta on “Arnoldin Kultainen Kuusikko”. Teininä tätä noudattaessani tein sen virheen että treenasin liikaa, syömisen ja levon jäädessä liian vähälle. Seurauksena  kyllästyminen.

Kolmikymppisenä sama uusiksi. Tällä kertaa ravintolamme portsarin ohjeilla ja ohjelmilla (tein tuolloin baarimikon hommia) massaa alkoi kertyä, mutten kestänyt sitä jatkuvaa syömistä. Seurauksena kyllästyminen.

Oma Tapa Liikkua on nyttemmin asettunut kestävyys-kuntoilun puolelle. Ensin hiihdon ja rullaluistelun, parin viime vuoden ajan maantiepyöräilyn kautta. Painoharjoittelu on ollut melko olematonta. Tämä on ollut virhe, jonka huomasi päivätyössään selkäkipuna.

Haimakasvain pisti tämänkin uusiksi

Diagnoosin ja sairausloman saatuani jatkoin ensiksi kuten ennenkin. Pyöräilyä, vähän punttia, lisää työntekoa. Yritin vältellä sairauden ajattelua. Sitten tulivat kivut ja oli pakko hiljentää tahtia.

Mukaan astuvat kovat opiaatti-kipulääkkeet. Kasvain häiritsi maksan toimintaa ja kohonneet maksa-arvot estivät sytostaattihoidon aloittamisen. Oli pakko tehdä vähän “putkitöitä”, asentaa huuhtelu-dreeni tähystysleikkauksena oikeaan kylkeeni. Bonuksena pari viikkoa sairaalalepoa ja haavakipuja. Kotiutuksen koettaessa: “Onneksi olkoon – kotiinne muutti juuri katkokävelevä opiaatti-zombie. Vähän niinkuin Ozzy Osbourne, muttei osaa laulaa.”

Edes “Paranoidia”.

Mikä meni pieleen?

Useamman sekavaisen päivän ja huonosti nukutun yön miettimisen ja “käytännön kenttäkokeiden” johtopäätös: Tämä sairaalajaksoa seurannut voimattomuuden ja saamattomuuden tunne nousee:

  • 60% vahvasta kipulääkityksestä (joka toistaiseksi valitettavasti pakollinen, koska mm perhe).
  • 20% ruokahaluttomuuden viemästä 12:sta painokilosta.
  • 20% liian vähästä fyysisestä treenistä.

Ratkaisu

Tätä pohdittiin personal trainerini (jatkossa “PT” tai “Piiska”) Mari Rantanen kanssa. Ykköstavoitehan on parantaa minut syövästä, joka on ensisijaisesti lääketieteen ammattilaisten homma. Apu- ja välitavoitteet olivat saada mies jälleen kuntoon niin, että hän kestää pakolliset solumyrkyt ja (toivottavasti hoidon tepsiessä) kasvaimen kirurgisen poiston.

Ohjelma

PT laati minulle välitavoitetta (Pirkan Pyöräily 2018) tukevan lihaskunto-ohjelman, jonka kävimme läpi Lempäälän Salipisteellä. Ohjelma painottuu jalkojen voimakestävyyden lisäksi keskikropalle ja yläselän lihaksistolle. Harjoittelu ei kuitenkaan saa vaarantaa parantumista eikä päinvastoin. Rasituksen, ravinnon ja levon määrää suunnitellessa on otettava huomioon myös paranemisprosessin tarpeet.

Aloitus siis va-ro-vas-ti. Ensiksi yksi lihaskuntoharjoite ja yksi aerobinen harjoite per viikko. Monitoroin palautumista ja unen laatua sekä määrää sykemittarin ja Polar Flow-ohjelmiston avulla. Terveydenhoitoalan ammattilaiset seuraavat sytostaattihoitojen etenemistä kuvannuksin ja verikokein.  Muokataan harjoittelua sitä mukaa kun kroppa ja hoito sallivat. Tarkoitushan on myös päästä Elämään takaisin. Tämä sisältää myös työelämän.

Kauas ennakkoluulot karkaavat

Vaaleanpunaiset kuula ja kahvakuula
Vaaleanpunaiset kuula ja kahvakuula

Tunnin perehdytystreeni meni nopeasti. Huomasin miten paljon olin kaivannut päästä liikkumaan. Pisempää treenitaukoa seuraa allekirjoittaneella aina normaalia runsaampi hikoilu. Voin vain kuvitella, mikä määrä kolmiolääke-kemikaaleja ihon läpi tihkui. Seuraavana aamuna harvinainen ilo, herätä sängystä jonka tyynyliina ei ole märkä.

Rannesykemittaristani oli jälleen korvaamaton apu. Pelkästään “fiilispohjalla vetämällä” sydämen kovempi rasitus näin raskaan lääkityksen aikana olisi minusta sekä uhkarohkeaa että tyhmää.

Tulin tunnille avoimin mielin ja  hyvä niin. Mari: tämä jäi ääneen suoraan sanomatta – vaikka asiaa keskustelussa sivuttiin: siitä vatsalihasharjoitteen vaaleanpunaisesta kahvakuulasta oli lähellä tulla ns. deal-breaker. Ajattele nyt: Keski-ikäinen Suomalainen Mies. Syö kokolihaa ja pas#antaa rosteritankoa. Pistät sen tekemään vinoja vatsalihaksia vaaleanpunainen kahvakuula rinnuksilla StepReebok-laudan päällä. 

Mikä julkeus! Mikä röyhkeys! 😀

Ja arvatkaapa mitä? Minä tein mitä käskettiin ja teen ensi kerrallakin.Tässä sodassa kaikki temput ovat sallittuja. (EDIT: seuraavalla kerralla kun kävin samalla salilla, “jostain” oli ilmestynyt 8kg punainen kahvakuula. Hieman jäi vaikutelma, että pinkki oli jonkinlainen testi)

Jos paranemiseni haimasyövästä vaatii vaaleanpunaisia kahvakuulia, tuokaa minulle vaaleanpunaisia kahvakuulia!

(No, ei ihan kaikkia, säästäkää muillekin muutama!)

VAS10

VAS10

Lapsen inkkari jä länkkäreihileikeisä sankarikuoluolio oli uljas. “Oi Suuri Manitou, valkoinen piru sai minut pum-pum kepillään” ja sitten tekninen pehmeä laskeutumien mustikkamättään viereen.  Jotta olisi jotain mutusteltavaa, että sen kertainen Little Big Hornyn taistelu saatiin pääkökseenä.

Minulle on aikaisiässä tullut kahdesti ” tässäkö tämä oli ?” -tyylinen tilanne. Kerran prätkällä selkeältä näyttänyt muuttunut ohitus muuttui todella kireäksi kuin tyhjästä ilmestyneen vastaantulijan takia. Toisen kerran luolasukelluskeikalla trion yksi jäsen oli poistunut väistämme paikoiltaan ja aiheutti ylimääräistä hätääntymistä ja etsintävalmisteluja: “Mä vaan käväsin tuolla…” Ensiksimainittu oli ainoa oikeasti tiukka, valvoin varmaan seuraavat viisi yötä pikakelaten ee-taas ”mitä mä mokasin” ja ” mitä se töppäsi.

Aika tuntuu hitastuvan ja itse ikään kuin astuin tilanteesta puoli askelta sivuun. Mitään ruumiista-irtautumisesta en ala esittää, kerroin omia näkemyksiäni, OK?

Mitä oikeasti tapahtui?

Kotiuduin haimasyöpätutkimuksista osastolta pe 1.12. RS1 aamupäivästä. Lähdin köröttelemään kohti kotia. Vartin ajon jälkee ajo muuttui ensin epämukavaksi, sitten kivuliaaksi, sitten alkoi oikeasti sattua. Taskun pohjalle unohtuneen läpilyöntikipulääkkeen ansiosta selvisin perille. Vaimokulta käväisi paikallissa farmasiassa – onneksi douppia löytyi neljännestä. Yhden ottaminen lievensi oireita mutta vain minimilaalisesti. Soitto osastolle, josta käsky combottaa kaksi saman tyypin lääkettä. Tarvittaessa sama uusiksi tunnin kuluessa. Jos tilanne eskaloituu, mies tänne. Jos purkautuu, hyvää viikonloppua.

Kuulosteltiin tovi. Vain yhdessä asennossa kykeni olemaan. Omakuljetus ei käy, vain makuuasennussa sieti olla, joten 112 ja ambulanssia odottelemaan. Jotain elämästämme ajasta kertoo se, että esikoinen ilmeistyi kännykkänsä kanssa ensin terassille papparazzaamaan isänsä hermoja ja kehtasipa pentele vielä ujuttaa kännykkää ambulanssin takaovesta sisään. Silloin sai poika lääkintavaksilta (nuori nainen) semmoisen ripin, että teki mieli nosta taputtamaan. Tippaletku kiinni, lähtötiedot ylös ja nokka kohti Tamperetta. Samalle osastolle toivat, vain vuodepaikka vaihtui.

Kuljetuksen ajan kipu oli pysynyt hallinnassa mutta nyt osastolla se löi höyryä pesään.

VAS7... VAS8

tässä vaihteessa alkoi ensin satunnainen kiroilu, myöhemmin jatkuva karjunta joka välillä vaimeni haavoittuneen elämen ulinaksi. Aika pysähtyy. Hoitajahälytin tuuttaa, nähtävästi tyhjällä osastolla. Missä se lekurikin on??

VAS9.

Ulisen kuin haavoittunut villieläin susiraudoissa. Leposyke lähempänä sataa, kellosta katsoin.

VAS10.

Hurrikaanin silmä. Kipu on pahimmillaan, mutta silti ikään kun minusta jotenkin irti. Ajattelen perhettäni ja läheisiäni. “Tässäkö se nyt oli?!” Duff McKaganillahan repesi haima polttaen puolet vatsalaukun sisäkäluista.

Kuin pikakelauksella ympärillä kieppuu pyörii valkea- ja vihreätakkisia hahmoja. Suonensisäistä kiinni, vaihdellaan tippapulloja, välillä ruiskusta IV:hen  eri värisiä nesteitä. En uskalla juoda mitään mahdollisen kirurgian varalta, kostutelen rutikuivaa suutani kastamalla sormea vesilasissa. Pikkuhiljaa esineet alkavat saada muotoja. Menemme juoksujalkaa maanalaista  huoltokäytävää. Keskivartalon varjoaine CT-kuvaus. Sitten paluu osastolle tulkitsemaan kuvannusta päivystävän ja radiologin kanssa.

Ensimmäinen kysymykseni ” onko haimasyöpä levinnyt” – rauhoittava päänpudistus. Dreeni paikoillaan, mitään ei vuoda mihinkään eikä mistään. Miljoonan dollarin kysymys “mikä kaiken tämä aiheutti” “me emme yksinkertaisesti tiedä”.

Huh huh.

Ajatuskin toisesta samanlaisesta kohtauksesta lähimmän viikon aikana ennen sytojen alkua on liian sietämätön ajateltavaksi. Hyviä uutisia sikäli että asennettu dreeni tuntuu toimivan kuten pitää.