Category: Treeni

Personal Trainer

Personal Trainer

Tapasin personal trainer -ihmiseni tänään ensimmäistä kertaa. Harvoin osuu ventovieraan ihmisen kanssa huumorintaju niin hyvin yhteen. Angiina tai vastaava on vienyt ääneni lähes kokonaan, joten kommunikoinnissa oli pieniä haasteita. Asiat kuitenkin saatiin alulle. Hiton vaikea olla nauramatta ääneen, kun kurkkuun sattuu. PT:lläni näetsen asiantuntemuksen lisäksi herkullisen musta huumorintaju, joka puree minuun kuin … äh, en keksi. Täydennä omalla suosikillasi. PT Mari Rantasesta lisää Team Syöpäläinen-valikossa.

Mari kuunteli ajatuksiani ja oli suurimmasta osasta samaa mieltä. Molemmilla oli hankkeen viemisestä maaliin suunnilleen yhteneväiset käsitykset. En ala leikkiä Lance ArmstrongiaTärkeintä minulle on syövästä parantuminen ja työkykyiseksi kuntoutuminen, ei Tour de Francelle osallistuminen. Harjoitteet rytmitetään miehen (kieltäydyn kutsumasta itseäni potilaaksi) yleiskunnon, syöpähoitojen ja niistä palautumisen,  vaimon ja perheen tarpeiden sekä levon ympärille. Työtä unohtamatta.

Mitä seuraavaksi

Työnantajan kanssa on alustavasti sovittu, että katsotaan ensin lääkärin konsultaatio, miten hoidot lähtevät käyntiin ja miten niistä palaudun. Sitten mietitään työkuviota tarkemmin. Nyt olen loppuvuoden sairauslomalla. Olen kuitenkin pyrkinyt lähes päivittäin tekemään töitä tunnin tai kaksi. Se, miten paljon hoidot väsyttävät ja vievät työkykyä on vielä täysi arvoitus. Enimmäkseen olen koettanut levätä ja kerätä voimia tulevaan koetukseen. Kahta samanlaista päivää ei tämän syöpäläisen kanssa ole ollut. Välillä olen hyvinkin virkeä, välillä laahustan zombiena päiväunilta toisille.

Sain Marilta myös alustavia ravitsemusohjeita ja tiukan käskyn pitää tarkkaa ruokapäiväkirjaa. Se ei tule olemaan helppoa, mutta lupaan yrittää parhaani. Aluksi tärkeintä on pitää kuntoa yllä. Myöhemmin jalkoihin ja keskivartaloon ruvetaan rakentamaan kestovoimaa. Yläkroppaa ei tietenkään unohdeta, mutta pääpaino vyötäröstä alaspäin. Aerobiset harjoitteet tehdään aluksi kiltisti PK- eli peruskunto-sykealueella. Vierashuoneeseemme ilmestynee piakkoin traineri, jolla voi ajaa maantiepyörää sisällä vaikkapa televisiota katsellen. Kun hoidot etenevät ja hoitovastetta alkaa toivottavasti näkyä, hienosäädetään ohjelmaa lisää.

Mitä järkeä tässä haasteessa on?

Eihän kukaan täysipäinen ala vakavasti sairastuessaan asettaa itselleen tällaisia tavoitteita. Minut tuntevat voivat kuitenkin todistaa, että “asioiden tekeminen niin kuin normaalit ihmiset tekevät” ei ole määräävin luonteenpiirteeni. Lisäksi tämä “hullutus” on loistava lisämotivaatio tiellä kohti lopullista tavoitetta. Jos en onnistu, jääpähän ainakin komea tarina kerrottavaksi. Että “p#rkele sentään, ainakin yritin kaikkeni!”

Lopullinen tavoite

Edellyttäen että tärkein tavoite – työkykyiseksi kuntoutuminen – toteutuu, Pirkkaan emme lähde hakemaan mitaleja vaan voittoa itsestämme. Ja pitämään hauskaa. Toivottavasti myös maaliviivalla kiittämään avokätisiä keräyslahjoittajia.

Huomaa monikko lauseessa “emme lähde…”, rakas lukijani. Monikko on “kaksi tai enemmän“… hulluilla hankkeilla on taipumus paisua.Tune in next Week

Kas vain, sanoi kasvain

Kas vain, sanoi kasvain

Tohtori K:n sanoista “On ehkä syytä huoleen” on kulunut aika tarkkaan kuukausi. Tavallaan odotin, että päivänsankarimme kasvain ilmoittaisi merkkipäivänä olevansa “matkoilla”, mutta niin hyvä tuuri ei käynyt.

Ihmeellistä, miten kasvaimesta puhuminen arkipäiväistyy. Perhe on saanut valitettavasti saanut tottua kiukunpuuskiin. Esimerkiksi tänään tuli kipupiikki illalla VAS7 -vahvuisena kahtena pistona haiman tienoilla. Maallikolle: tämä ei ole enää mitään “miesflunssaa”. Toleranssi poikieni “normaalille käytökselle” oli siinä kohtaa aika pieni, joten taisi murahtaa aika pahasti. Asia kyllä sovittiin myöhemmin, pyysin anteeksi. Eihän tämä heidän vikansa ole, mutta minäkin olen vain ihminen.

Nykyinen paras ystäväni

En ole uskaltanut lähteä uppaamaan annosta ilman lääkärin lupaa. Kuulostellaan nyt, ovatko kivut pahenemaan päin. Luin jostain, että mainittua kamaa annetaan terminaalipotilaille jopa 64x annoksina. Tuommoinen määrähän tappaisi terveen ihmisen. Ilmeisesti vakavasti sairas keho kykenee kestämään täysin absurdeja lääkeannoksia.

Kävin iltasella paikallisella kuntosalilla ottamassa tuntumaa omin päin Reebokin spinning-fillariin. Voe mahoton, miten TYL-SÄÄ hommaa. Maisema ei vaihdu, pyörä on ruma, satula päin p#rsettä, klossikiinnikkeiden säädöt mitä sattuu.

Otan uudelleen harkintaan talvipyöräilyn ulkona cyclocrossilla. Maisema vaihtuisi, saisi nauttia kauniista luonnosta ja raittiista ilmasta, eikä tarvitsisi pyörittää kampea 100 rpm pääsemättä milliäkään eteenpäin jonkun betonireitisen trikoo-Führerin meuhkaamisen tahtiin.

Puolisen tuntia jaksoin ja sitten alakerran “karjuosastolle” – vapaita painoja eikä härveleitä. Smith-koneessa pienillä painoilla kyykkyä superina pohkeiden kanssa. Tuntui ihan hyvältä. Sitten ajattelin kiusata yläkroppaa ja tein lämmitelläkseni penkkipunnerrusta tyhjällä tangolla. Vatsa rääkäisi heti, eikä edes kasvaimen puolelta. Mitvit? Miten vatsa voi reagoida penkkipunnerrukseen tyhjällä tangolla? Alaselkäkin oli tiukasti penkissä. Vinopenkkiä sentään pystyi, edelleen säälittävän pienillä painoilla.

Huomenna eTapaan Skypessä “Kissanaisen” ensimmäistä kertaa. Jänskättää kuin olisi treffeille menossa. Vaimo 2.0 onneksi ymmärtää, että tähän ei todellakaan liity mitään romanttisia ambitioita.

Jännä juttu muuten, että minua kohti eniten apua antamaan ojentautuneet kädet ovat kaikki naisten. Enkä väheksy tässä miespuolisilta kavereilta saamaani henkistä tukea tai keräyslahjoituksia. Vaimo 2.0 tietysti suurimpana tukijana Hänen kauttaan sain yhteyden PT:hen (2dan syöpä-Combat Hapkidossa) sekä Kissanais-Elinaan (1dan syöpä-Combat Aikidossa). Dan-arvo tässä yhtä kuin “voitin syövän ja sain terveen paperit”.

Toivottavasti voin 10.6.2018 solmia 1dan Syöpä-Ninjitsu -mustan vyön Batman-pukuni päälle Pirkan Pyöräilyn lähtöviivalla.

Syöpäläinen Crossing -tunnilla.

Jos CT:ssä ei tule hiki, teet jotain väärin!

Vaimoni on käynyt polttamassa raskauskiloja Lempäälän Crossing Piippokeskuksessa. Heillä oli tutustumistarjous “Isänpäivänä Isät Ilmaiseksi”, joten en voinut kieltäytyä rahatilanteeseenkaan vedoten. Olen luonteeltani enemmän yksin liikkuva. Pari kertaa jumppatunnille osallistuneena tullut siihen tulokseen, ettei ohjattu ryhmäliikunta ole minun juttuni. Treenaan (hiihdän, pyöräilen, rullaluisten) käytännössä aina yksin.

Sijainti

Vanhaan teollisuusrakennukseen perustettu liikuntakeskus yllätti positiivisesti. Tunnelmallinen valaistus, osallistujia ei onneksi ihan täyttä salia. Olisin saattanut jänistää. Joukossa oli ihan kaikenlaisia ihmisiä, ei pelkkiä “superfitness-sankareita”. Kynnys mennä mukaan oli matala. Ilmapiiri rento, vakioasiakkaat vitsailevat.

Ystävällinen ohjaaja kysyy, olenko ensimmäistä kertaa. Näyttää laitteen säädöt ja pari juttua perustekniikasta. Heittää loppuun “kyllä sä noilla reisillä pärjäät”. Tuntuu mukavalta saada ystävällinen sana ventovieraalta. Näytin ehkä olevan rohkaisun tarpeessa.

Crosstraining -pyörä itsessään oli tuttu kuntoilulaite. Luolasukellusta harrastaessani luin yleensä “cave diving manualia” silloisen kuntokeskuksen pyörää polkiessani, yritin pitää hengitysrytmiä kontrollissa samalla kun kertasin toimintaa hätätilanteissa. Fyysistä ja mentaaliharjoittelua samalla kertaa.

Kalusto

Laitteet olivat tukevaa tekoa, metallimusiikin ystävä osaa arvostaa kaikkea heviä. Alan ottaa alkulämpöä, hakea kevyellä vastuksella maantiepyöräilystä tuttu 90 rpm kampikierroksia. Tuntuma jaloissa erilainen verrattuna fillariin. Nyt on lenkkarit jalassa, fillarilla mennään jäykkäpohjaisilla kengillä ja lukkopolkimilla. (Myöhemmillä käyntikerroilla otin käyttöön kesäkauden pyöräilykengät ja ne olivat täydellinen valinta.) Tuntuma löytyy melko nopeasti. Ja mikä parasta, peffa ei puudu kuten pisimmillä fillarilenkeillä. Tässä tehdään työtä koko ajan seisaallaan.

Menoksi!

Tunti alkaa. Coach kertaa tunnin kulun. Alkuun pari lämmittelybiisiä, sitten neljä työbiisiä, väliin pari rauhallisempaa, sitten taas neljä työbiisiä, lopuksi pari rauhallista ja lopuksi venyttelytuokio. Musan oheen tulee ohjeita lisätä tai vähentää vastusta sekä tietenkin tsemppiä. Arvostan ohjaajan maltillista ohjausta. Työtä tehdään jaloilla ja yläkropalla vaihdellen.

Ensimmäiset 20 min hengitän pelkästään nenän kautta. Sitten hiki alkaa ensin pisaroida, sitten virrata. Edessäni polkee trikooasuinen triathlonistin näköinen mies. Valkoisessa trikoopaidassa ei hikipisaraakaan. En välitä. Jokainen treenaa täällä itselleen, sivuilleen vilkuilematta ja omien rajojensa mukaan. Itselleni tämä on ensimmäinen intensiivisempi harjoite syöpädiagnoosin jälkeen.

40 minuutin kohdalla alan epäillä, että tunnin vetäjä on ihmeparantaja. Haimakasvain tuntuu siirtyneen vatsaontelosta oikeaan pakaraan. Lyön kapinoivaa lihasta pari kertaa nyrkillä. Takana polkeva mahtaa ihmetellä.

Erityisen “murea” harjoite on kyykkypoljenta, jossa poljetaan suunnilleen syväkyykky-asennossa, selkä suorana. Reidet huutavat jotain, en kuuntele. Maantiepyöräilijän uskonkappale on tarpeeksi kovat kampikierrokset, joten maksimivastuksella tehtävät hitaat pyöritykset tuntuvat oudoilta.  Mutteivät pahalta.

Viimeiset työbiisit painan 90% teholla, psyykkaan itseäni äänettömästi. Hiki lorisee tangon päälle levittämälleni pyyhkeelle. Pientä äänetöntä psyykkaustakin tarvitaan. Crossing -pyörässä on muuten on “makuutanko” jolla mm. triathlonistit ajavat pyöräilyosuutensa.

Sykemittarin unohtaminen kotiin oli itseltä kardinaalimoka. Peruskuntotunnilla ei kannata hakea vauhtikestävyyttä.

Lopussa venyttely, taputukset vetäjälle. Tunti meni hämmästyttävän nopeasti. Käyn kysymässä ohjaajalta lupaa käyttää minuutin Syöpäsäätiön keräyksen ja blogini mainostukseen. Saan hämmästyksekseni aplodit.

Vähintään yksi Crossing -tunti viikossa ilmestyy harjoitusohjelmaani. Kaiken kaikkiaan miellyttävä elämys. Sen päälle vaimon kokkaama isänpäivällinen maistui ruhtinaalliselta ja nukuin kuin vauva kertaakaan heräämättä, ilman mitään lääkitystä.

Liike on lääke.

Isänpäivä

Topiaksen kubistinen näkemys allekiroilleesta.
Tänne ämpäriin pitää kuulemma pistää kiukku.

Lapset ovat kärttäneet jo pari päivää, “koska saa antaa isänpäivä lahjan?” Ihailtava asenne.

Syöpädiagnoosi on kuin salaseuran jäsenyys. He kulkevat joukossamme kuin kuka tahansa meistä. Selvinneet siis.

Jostain syystä sairaus pidetään perhepiirissä. Haava nuollaan salassa. Jotenkin luontevaa suomalaiselle. Viikon aikana olen eTavannut lukuisia kohtalotovereita, mutta yllättäen myös entisistä työkavereista löytyy kaksi entistä syöpäläistä.

En kritisoi sairauden pitämistä yksityisasiana. Kyse on äärimmäisen henkilökohtaisesta asiasta. Itselle tämä bloggaaminen on terapiaa. “Kun ane Syöpäsäätiön kirstuun kilahtaa, yksi sielu vähemmän taivaaseen ennenaikojaan vilahtaa”. Tekemällä sairauteni julkiseksi minua kohti on jo ojentautunut useita auttavia käsiä. Samalla koen yhteisöllisyyttä, joka on lähes tyystin kadonnut tänä minäminä-aikakautena.

Ensimmäinen suuri seikkailu: luolasukellus

Luolasukelluksessa koin samanlaista yhteisöllisyttä. Joukko hengenvaaralliseen ympäristöön matkaavia yksilöitä. Pyytämättä tai käskyttämättä osattiin toimia joukkona yhteisen hyvän eteen. Veden alla jokaisella oli oma tehtävänsä ja roolinsa. Jos yhdelle sattui huono päivä, hän keskeytti sukelluksen, jolloin koko ryhmä palasi mukisematta kohti valoa ja pintaa. Hauskuus jäi kaikilta siltä erää puolitiehen, mutta pottuilua ei tarvinnut kuunnella. Jokaiselle sattuu huonoja päiviä. Kaveria ei jätetä. Kuolleenakaan.

cavediving_banner

Tunsin nuo molemmat Plurassa menehtyneet kaverit, kuten suurimman osan muistakin elokuvassa “Takaisin Pintaan” esiintyneistä henkilöistä. Olin samassa luolastossa tukisukeltajana pari vuotta aikaisemmin, kun johtokaksikko kartoitti luolan syvempiä osia. Roudasimme heille varakaasupulloja ja tulimme paluumatkalla hakemaan ylimääräisiä pois. Silmä kostui elokuvateatterissa useampaankin otteeseen.

Molemmat Plurassa menehtyneet perheellisiä miehiä. Toinen kiskoi minut Tallinnan edustalla pintaan ja tukialukseen, kun sain äkillisen päänsärky- ja oksennuskohtauksen veden alla.

Kymmenen harrastusvuoteni aikana sukelsin kuutisensataa kertaa. Ensin “aurinkoräpylänä”, kunnes tekninen sukellus, luolat ja rebreather veivät mukanaan. Näin kauniita mereneläviä upeita hylkyjä, komeita kaivoksia ja uskomattomia luonnonluolia.

Seikkailun loppu

Vuonna 2012 sain “ansaitsemattoman sukeltajantaudin”. Täydellinen vertigo, tasapainon menetys, tajunta hämärtyi. Kaveri kaahaa kolme tuntia nasta laudassa Helsinkiin painekammioon. Minä etupenkillä pakkolaskuasennossa, lisähappea hengittäen, silmät kiinni. Ensimmäisenä yönä kahdeksan tuntia painekammiossa, seuraavina päivänä kaksi 90 minuutin hoitokertaa.

Paranin täysin. Tasapaino, kuulo ja kävelykyky palasivat, mutta sukeltaminen loppui siihen. Samalla katosi koko sosiaalinen elämä. Vakuutusyhtiön päätöksen odottaminen oli tuskallista. “Emme kiellä sukeltamasta, mutta hoitovakuutusta ei uusita” Hoitokerta kymppitonnin luokkaa. Ei minulla sellaisia rahoja ole. Perhe sen sijaan on, eikä oikeutta vaarantaa henkeäni oman harrastukseni takia. Seuraava “hitti” olisi hoitaneen lääkärin mukaan sellainen, että siitä ei enää toivuttaisi. Katkokävely tuli jo ensimmäisellä hoitokerralla kokeiltua.

Parin kuukauden itsesäälimisen jälkeen toinen sukeltaja ehdottaa, “osta prätkä!” Mitä minä semmoisilla. Viikon päästä oli mopo pihassa.

Toinen seikkailu: prätkä

Viiden vuoden ja 43.000 km aikana tapasin upeita tyyppejä, sain harrastajapalstalta paljon arvokkaita neuvoja. Lähtötilanteessa en saanut koko Intruderia ensimmäisenä aamuna käyntiin. Myydessäni pois olin tehnyt sille huoltohommina lähes kaiken muun paitsi halkaissut moottorin.

Ja nyt alkamassa Kolmas Suuri Seikkailu.

Perheaamu

Mukavan leppoisa perheaamu. Siivoilua iltapäivän halloween-juhlia varten. Imuroidessani pohdin kuolemaa. Turhaa hommaa molemmat.

Vaimo näkee suuren vaivan järjestäessään ystävättärilleen ja heidän lapsilleen kekri-kekkerit kaikkkine herkkuineen ja teema-asuineen. Minun valintani halloween asusteeksi on pyöräilijä Lance Armstrong. Talo täynnä sokerihuurrettuja kakaroita on liian kova pala purtavaksi joka kaltaiselleni alfa-uroolle. Supersankaritrikoot niskaan ja raukkamainen pako paikalta rapaiselle maantielenkille punaisella pyörällä. Uudet ajokengät vaativat pari klossien säätö-pysähdystä.

75 km lenkki rullaa alle kolmen tunnin eli maltillisilla PK-sykkeillä mentiin. Saamarin SportsTracker sykevyö lakkaa jälleen toimimasta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, vaikka keskinopeudet ja matkan huuteleekin kuulokkeisiin. Kiva kuunnella tuntitolkulla “average heartbeat 136”, on sitten ylä- tai alamäki. Ainuttakaan pyöräilijää en näe. Varmaan karkkikeppostelemassa. Fiksuja ihmisiä. Lämpötila viitisen astetta ja tiet märkiä sulaneesta jäästä ja lumesta. Näytän palatessani Mustan Laguunin Rapahirviöltä.

Viimeinen kebab

Juhlatunnelmissa haen perheelle kolme annosta kebab-eläimen lihaa eri lisukkeilla. Kukaan ei jaksa juuri nyt kokata. Aterian päälle pienet torkut ja herään siihen että sattuu. Niin (sensuroitu). Kuvannollisesti joku leikkaa vatsaa auki ruosteisella Mora-puukolla.

Nopea ratsia lääkekaapille. Hätäinen itselääkintä-cocktail sekä happosalpaaja, joiden päälle pureskelen pari Gavisconia. Tämän jälkeen illan elokuva “Men In Black II” näyttää suunnilleen universumin nerokkaimmalta taideteokselta. Lapset diggaavat filkkaa ilman douppiakin. Kipu hellittää hiljalleen, toistaiseksi. Ajatuskin mennä keskiyöllä vinkumaan paikallissairaalasta Litalginia noutopikaruoan takia on liian nolo työstettäväksi yhtään tätä pisemmälle.

Tarinan opetus? Syövän sairastaminrn ja Elämä yleensäkin on luopumisen opettelua. Pari viikkoa sitten vedit viimeisen pizzasi ja punaviinisi. Tänään söit viimeisen kebabisi. Huomenna taas kriisikakkua ja marjasmoothieta. Tulevaisuus näyttää kauniisti sanottuna nutritio-haasteelliselta.

On se silti parempi kuin olla itse madonruokana.