Category: Tukijat

Arjen enkeleitä, osa II

Kun tarve on suurin, niin apukin on joskus yllättävän lähellä.

Saimme tänään taas apuja osin yllättävältäkin taholta. Nuorimmaisemme kummisetäpariskunta Tuomas (puolisonsa Heli hengessä mukana) tuli jeesaamaan matalaksi niitetyn piha-aitamme puutarhajätteen poisviennissä. Itsellä kun ei tuota peräkärryä ole. Vaimo oli esittänyt toiveen kuorikkeesta paluumatkalta puutarhalta, että pääsisi vähän tuota pihaa laittelemaan. Ei kai vakava sairaus talossa edellytä sitä, että talo on kuin Ryysyranta. Niin eiköhän kuljetusavun lisäksi T. lupautunut kuittaamaan kuorikekuorman omaan piikkiin. Minä olin vähän niinkuin – pun intended – kuoriämpärillä päähän lyöty, mutta koska asiat ovat miten ovat, otimme arvokkaan lahjan kiitollisuudella vastaan.

Kotipalvelu Kultasulan Johanna (perhetuttuja lastentarha-ajoilta, esikoispoikansa ja meidän keskimmäinen leikkivät usein yhdessä) ojensi auttavan kätensä ja siivosi koko residenssin poikien ollessa hoidossa-koulussa ja minun urakoidessa nurmikonleikkuussa piiputtavan ruohonleikkurin kanssa. Valtava apu koko perheelle, erityisesti vaimolle.

Kai se on pikkuhiljaa hyväksyttävä, että luja ja tähän asti luotettava Stiga MultiClip on vihdoin tulossa tiensä päähän. En ole pienkonespesialisti, mutta kaasutinmekanismi taitaa olla tiensä päässä. Koetetaan käyttää sitä nyt vielä näytillä paikallisella pienkonekorjaajalla, mutta pahaa pelkään että uuden osto on edessä. Nurtsia on kuitenkin sen verran että työnnettävällä “sätkäkoneella” leikkausyritys on tuhoontuomittu.

Kirjoittelen tätä ruoanlaittourakan päälle vaaka-asennossa, happiviikset nenässä. Osoittautui että kahden viimeisen päivän fyysiset ponnistelut taisivat olla kuitenkin liikaa ja nyt olisi syytä snadisti hellittää edes hetkeksi. Onneksi kaikki lapset ovat huomenna hoidossa ja koulussa, niin tähän saattaa olla jonkinlainen realistinen edellytyskin.

Toivottavasti ainakin.

Toivoisin että lääkehoidot jo pian jatkuisivat. Tämä arvuuttelu ja odottelu on kamalaa.

Joulupukki on kuitenkin totta.

Signature Bianchi


Näin se on, piltit. Joulupukki on kuitenkin totta. Kyyninen keski-ikäinen mies ei oikein muuhun johtopäätökseen voi päätyä, kun pukki tuo lahjaksi hiilikuiturunkoisen maantiepyörän ensi-kesän Pirkan Pyöräilyä varten.

Tämä musta lämminverinen on yli kilon kevyempi kuin nykyinen pyöräni. Kuljettaja samaten nyt reilut 10 kiloa kevyempi. Olen siis varovaisen toiveikas, että ylämäet ovat helpompia kuin viime kesänä.

Pukin apulaisena toimi tamperelainen pyöräliike Signature.fi, josta pyörää noutaessani olisi tarttunut  poljinten ja juomapullotelineiden lisäksi enemmänkin laadukasta tavaraa, mutta otsan hierominen tyhjällä lompakolla viilensi hieman ostosteluhaluja.

Kiitos vielä kerran, Signature ja Hyvää joulua kaikille!

Syöpäläinen Crossing -tunnilla.

Jos CT:ssä ei tule hiki, teet jotain väärin!

Vaimoni on käynyt polttamassa raskauskiloja Lempäälän Crossing Piippokeskuksessa. Heillä oli tutustumistarjous “Isänpäivänä Isät Ilmaiseksi”, joten en voinut kieltäytyä rahatilanteeseenkaan vedoten. Olen luonteeltani enemmän yksin liikkuva. Pari kertaa jumppatunnille osallistuneena tullut siihen tulokseen, ettei ohjattu ryhmäliikunta ole minun juttuni. Treenaan (hiihdän, pyöräilen, rullaluisten) käytännössä aina yksin.

Sijainti

Vanhaan teollisuusrakennukseen perustettu liikuntakeskus yllätti positiivisesti. Tunnelmallinen valaistus, osallistujia ei onneksi ihan täyttä salia. Olisin saattanut jänistää. Joukossa oli ihan kaikenlaisia ihmisiä, ei pelkkiä “superfitness-sankareita”. Kynnys mennä mukaan oli matala. Ilmapiiri rento, vakioasiakkaat vitsailevat.

Ystävällinen ohjaaja kysyy, olenko ensimmäistä kertaa. Näyttää laitteen säädöt ja pari juttua perustekniikasta. Heittää loppuun “kyllä sä noilla reisillä pärjäät”. Tuntuu mukavalta saada ystävällinen sana ventovieraalta. Näytin ehkä olevan rohkaisun tarpeessa.

Crosstraining -pyörä itsessään oli tuttu kuntoilulaite. Luolasukellusta harrastaessani luin yleensä “cave diving manualia” silloisen kuntokeskuksen pyörää polkiessani, yritin pitää hengitysrytmiä kontrollissa samalla kun kertasin toimintaa hätätilanteissa. Fyysistä ja mentaaliharjoittelua samalla kertaa.

Kalusto

Laitteet olivat tukevaa tekoa, metallimusiikin ystävä osaa arvostaa kaikkea heviä. Alan ottaa alkulämpöä, hakea kevyellä vastuksella maantiepyöräilystä tuttu 90 rpm kampikierroksia. Tuntuma jaloissa erilainen verrattuna fillariin. Nyt on lenkkarit jalassa, fillarilla mennään jäykkäpohjaisilla kengillä ja lukkopolkimilla. (Myöhemmillä käyntikerroilla otin käyttöön kesäkauden pyöräilykengät ja ne olivat täydellinen valinta.) Tuntuma löytyy melko nopeasti. Ja mikä parasta, peffa ei puudu kuten pisimmillä fillarilenkeillä. Tässä tehdään työtä koko ajan seisaallaan.

Menoksi!

Tunti alkaa. Coach kertaa tunnin kulun. Alkuun pari lämmittelybiisiä, sitten neljä työbiisiä, väliin pari rauhallisempaa, sitten taas neljä työbiisiä, lopuksi pari rauhallista ja lopuksi venyttelytuokio. Musan oheen tulee ohjeita lisätä tai vähentää vastusta sekä tietenkin tsemppiä. Arvostan ohjaajan maltillista ohjausta. Työtä tehdään jaloilla ja yläkropalla vaihdellen.

Ensimmäiset 20 min hengitän pelkästään nenän kautta. Sitten hiki alkaa ensin pisaroida, sitten virrata. Edessäni polkee trikooasuinen triathlonistin näköinen mies. Valkoisessa trikoopaidassa ei hikipisaraakaan. En välitä. Jokainen treenaa täällä itselleen, sivuilleen vilkuilematta ja omien rajojensa mukaan. Itselleni tämä on ensimmäinen intensiivisempi harjoite syöpädiagnoosin jälkeen.

40 minuutin kohdalla alan epäillä, että tunnin vetäjä on ihmeparantaja. Haimakasvain tuntuu siirtyneen vatsaontelosta oikeaan pakaraan. Lyön kapinoivaa lihasta pari kertaa nyrkillä. Takana polkeva mahtaa ihmetellä.

Erityisen “murea” harjoite on kyykkypoljenta, jossa poljetaan suunnilleen syväkyykky-asennossa, selkä suorana. Reidet huutavat jotain, en kuuntele. Maantiepyöräilijän uskonkappale on tarpeeksi kovat kampikierrokset, joten maksimivastuksella tehtävät hitaat pyöritykset tuntuvat oudoilta.  Mutteivät pahalta.

Viimeiset työbiisit painan 90% teholla, psyykkaan itseäni äänettömästi. Hiki lorisee tangon päälle levittämälleni pyyhkeelle. Pientä äänetöntä psyykkaustakin tarvitaan. Crossing -pyörässä on muuten on “makuutanko” jolla mm. triathlonistit ajavat pyöräilyosuutensa.

Sykemittarin unohtaminen kotiin oli itseltä kardinaalimoka. Peruskuntotunnilla ei kannata hakea vauhtikestävyyttä.

Lopussa venyttely, taputukset vetäjälle. Tunti meni hämmästyttävän nopeasti. Käyn kysymässä ohjaajalta lupaa käyttää minuutin Syöpäsäätiön keräyksen ja blogini mainostukseen. Saan hämmästyksekseni aplodit.

Vähintään yksi Crossing -tunti viikossa ilmestyy harjoitusohjelmaani. Kaiken kaikkiaan miellyttävä elämys. Sen päälle vaimon kokkaama isänpäivällinen maistui ruhtinaalliselta ja nukuin kuin vauva kertaakaan heräämättä, ilman mitään lääkitystä.

Liike on lääke.

Blogi

Päivä alkaa virkeästi. Olisiko blogi oikea tapa purkaa olotilojaan? Reippain mielin suuntaan töihin laboratorion kautta. Koepalan ottoa valmistavia toimenpiteitä. “CSI-tikkua” tungetaan suuhun ja nenään MRSA-sairaalabakteerin varalta, verta vuodatetaan tuubitolkulla.

Tiesitkö, että esimerkiksi vuonna 2011 Suomessa todettiin 30.000 uutta syöpätapausta? Olettaen, että yksi sairastuminen koskettaa neljää läheistä, tämä viheliäinen tauti koskettaa 150.000 uutta ihmistä vuosittain. Blogosfäärissä on aiheesta jo useita blogeja, mietin millainen omani voisi olla.

Valmis blogi voisi sisältää potilaspäiväkirjan human-interest-näkökulman lisäksi haastatteluja onkologeilta ja syövästä selviytyneiltä. Ravitsemusvinkkejä, kuntovinkkejä säde- ja sytostaattihoitojen kestämiseksi. Ehkäpä joku pyöräliike sponssaisi medianäkyvyyttä vastaan minulle cyclocross-pyörän, että voisin jatkaa fillarointia talvellakin? Jari “Bull” Mentulan All-Out -punttitreeniä sarjojen välissä sytostaateista oksennellen? No, ehkä ei sentään.

Miksikö suunnittelen tällaista? Olen ollut ison osan elämästäni itsekäs, ilkeä ja v#ttumainen ihminen. Haluaisin tehdä välillä jotain hyvääkin.

Vaikka oma vointi kohenikin maito-, vilja- ja sianlihatuotteista luopumisella lähes välittömästi, en suinkaan yritä vähätellä syöpätutkimuksen ja koululääketieteen saavutuksia. Steve Jobs yritti selättää haimakasvaimensa jollain kuusenkerkkäuutteilla kieltäytyen järjestelmällisesti perinteisistä hoidoista. Ja sehän meni hyvin se iHoito. Suomessa syöpätutkimus on onneksi kuulemma maailman huippuluokkaa. Ehkä koululääketiede, vaihtoehtoiset hoitomuodot ja potilaan psykofyysinen kunto sekä tahdonvoima voivat kaikki täydentää toisiaan? Haimaan liittyvien kasvainten ennuste on kuitenkin p#skamaisen huono, jos niitä ei voi leikata. Minun ei ainakaan vielä voi.

Lounasaikaan iskee suunnilleen VAS6-vahvuinen kipu ylävatsaan. Olen pitänyt seiskaa rajana lääkäriin hakeutumiselle. Viikko sitten kipukäyrä kävi hetkittäin ysissä rajun oksentelun jälkeen. Arcoxia äkkiä huuleen ja lounassalaatti roskiin. Kipu, mene pois. Ei mene. Pakkaan vähin äänin tietokoneeni työpisteeltä ja ajan kotiin. Automatkalla luolasukellusmanuaalista harjoiteltua zen-syvähengitystä, neljä sykliä minuutissa. Chakroja ja nadireita pidän edelleen hölynpölynä, mutta keskittyminen keuhkot kunnolla tuulettavaan palleahengitykseen poistaa pelon tunnetta ja vie huomiota pois kivusta. Olo helpottaa vähän. Teen pakolliset työt loppuun kotisohvalla maaten.

Ikiviha

Maanantai-aamu. Vettä sataa vaakasuoraan ja on säkkipimeää. Silti töihin lähteminen ei tunnu epämieluisalta. Kylmät vesipisarat suutelevat kasvojani ja auton penkinlämmitin tuntuu hyvältå ristiselässä. Matkalta soitan isälleni. Hänellä ja pikkuveljelläni on joku ikiviha meneillään. Kerron tilanteen ja suosittelen painokkaasti sovintoa. Muuten tuolle yksinäiselle harmaahapsiselle miehelle ei jää perhettä lainkaan, äitihän lähti jo parikymmentä vuotta sitten. Lupaa tehdä parhaansa.

Toimistoon saapuminen on epätodellista. Samat vanhat tuoksut ja äänet, mutta silti hieman irrallaan kaikesta. Kymmenen projektin lomassa yritän saada yhteyttä ensin yliopistollisen syöpätautien polille. Takaisinsoitto tulee kolmen tunnin kuluttua. Lähete on tullut, mutta mennyt gastroenterologian poliklinikalle. Yhdistäminen ei onnistu, vaihteen kautta pääsee jättämään soittopyynnön, johon ei vastata määräajassa. Yllätys.

Pomo vaikuttaa järkyttyneeltä, mutta peukuttaa suunnitelmani heilua töissä niin kauan kuin suinkin jaksan. Vanhempi opastajakollega on harvinaisen vähäsanainen. Onhan tässä sulattelemista hänellekin.

Vihdoin saan yhteyden oikealle sairaalaosastolle. Myötätuntoinen hoitaja vahvistaa kiireisen lähetteen saapuneen, mutta kukaan ei ole ehtinyt siihen vielä perehtymään. Yritän selittää, että tätä menoa koko perhe on järsinyt kyntensä juurta myöten epätietoisuudessa. Kehoittaa palaamaan asiaan ylihuomenna. Suunnittelen käveleväni huomenna polille pesäpallomailan kanssa. Mistään kotoisin tämmöinen ihmisen roikottaminen löysässä hirressä.

Päivä kuluu niin nopeasti, ettei edes lounaalle ehdi. Pari purkkia tonnikalaa työpisteellä sähköpostin perkaamisen ohessa. Tärkeitä asioita.

Kotimatkalla tulee tunne soittaa sielunveli T:lle. Onnistun referoimaan tilanteen, ennen kuin itsehillintä lopussa pettää täysin. Enkelimäisellä tyyneydellä tuo prinssi miesten joukossa muistuttaa, miten menetti isänsä samalle viholliselle. Tähdentää, että ikä, yleiskunto ja taistelutahto ovat avainasemassa. Isänsä kohtaloksi koitui periksi antaminen relapsille, jolloin viikatemies pääsi sadonkorjuuseen kuukaudessa. Saan voimaa näistä sanoista. Vannotan että tapaamme pian, tuli mitä tuli.

Selässä ja kyljissä tuntuu tihenevään tahtiin sähköiskumaisia tuntemuksia.