Category: Yksinäisyys

VAS10

VAS10

Lapsen inkkari jä länkkäreihileikeisä sankarikuoluolio oli uljas. “Oi Suuri Manitou, valkoinen piru sai minut pum-pum kepillään” ja sitten tekninen pehmeä laskeutumien mustikkamättään viereen.  Jotta olisi jotain mutusteltavaa, että sen kertainen Little Big Hornyn taistelu saatiin pääkökseenä.

Minulle on aikaisiässä tullut kahdesti ” tässäkö tämä oli ?” -tyylinen tilanne. Kerran prätkällä selkeältä näyttänyt muuttunut ohitus muuttui todella kireäksi kuin tyhjästä ilmestyneen vastaantulijan takia. Toisen kerran luolasukelluskeikalla trion yksi jäsen oli poistunut väistämme paikoiltaan ja aiheutti ylimääräistä hätääntymistä ja etsintävalmisteluja: “Mä vaan käväsin tuolla…” Ensiksimainittu oli ainoa oikeasti tiukka, valvoin varmaan seuraavat viisi yötä pikakelaten ee-taas ”mitä mä mokasin” ja ” mitä se töppäsi.

Aika tuntuu hitastuvan ja itse ikään kuin astuin tilanteesta puoli askelta sivuun. Mitään ruumiista-irtautumisesta en ala esittää, kerroin omia näkemyksiäni, OK?

Mitä oikeasti tapahtui?

Kotiuduin haimasyöpätutkimuksista osastolta pe 1.12. RS1 aamupäivästä. Lähdin köröttelemään kohti kotia. Vartin ajon jälkee ajo muuttui ensin epämukavaksi, sitten kivuliaaksi, sitten alkoi oikeasti sattua. Taskun pohjalle unohtuneen läpilyöntikipulääkkeen ansiosta selvisin perille. Vaimokulta käväisi paikallissa farmasiassa – onneksi douppia löytyi neljännestä. Yhden ottaminen lievensi oireita mutta vain minimilaalisesti. Soitto osastolle, josta käsky combottaa kaksi saman tyypin lääkettä. Tarvittaessa sama uusiksi tunnin kuluessa. Jos tilanne eskaloituu, mies tänne. Jos purkautuu, hyvää viikonloppua.

Kuulosteltiin tovi. Vain yhdessä asennossa kykeni olemaan. Omakuljetus ei käy, vain makuuasennussa sieti olla, joten 112 ja ambulanssia odottelemaan. Jotain elämästämme ajasta kertoo se, että esikoinen ilmeistyi kännykkänsä kanssa ensin terassille papparazzaamaan isänsä hermoja ja kehtasipa pentele vielä ujuttaa kännykkää ambulanssin takaovesta sisään. Silloin sai poika lääkintavaksilta (nuori nainen) semmoisen ripin, että teki mieli nosta taputtamaan. Tippaletku kiinni, lähtötiedot ylös ja nokka kohti Tamperetta. Samalle osastolle toivat, vain vuodepaikka vaihtui.

Kuljetuksen ajan kipu oli pysynyt hallinnassa mutta nyt osastolla se löi höyryä pesään.

VAS7... VAS8

tässä vaihteessa alkoi ensin satunnainen kiroilu, myöhemmin jatkuva karjunta joka välillä vaimeni haavoittuneen elämen ulinaksi. Aika pysähtyy. Hoitajahälytin tuuttaa, nähtävästi tyhjällä osastolla. Missä se lekurikin on??

VAS9.

Ulisen kuin haavoittunut villieläin susiraudoissa. Leposyke lähempänä sataa, kellosta katsoin.

VAS10.

Hurrikaanin silmä. Kipu on pahimmillaan, mutta silti ikään kun minusta jotenkin irti. Ajattelen perhettäni ja läheisiäni. “Tässäkö se nyt oli?!” Duff McKaganillahan repesi haima polttaen puolet vatsalaukun sisäkäluista.

Kuin pikakelauksella ympärillä kieppuu pyörii valkea- ja vihreätakkisia hahmoja. Suonensisäistä kiinni, vaihdellaan tippapulloja, välillä ruiskusta IV:hen  eri värisiä nesteitä. En uskalla juoda mitään mahdollisen kirurgian varalta, kostutelen rutikuivaa suutani kastamalla sormea vesilasissa. Pikkuhiljaa esineet alkavat saada muotoja. Menemme juoksujalkaa maanalaista  huoltokäytävää. Keskivartalon varjoaine CT-kuvaus. Sitten paluu osastolle tulkitsemaan kuvannusta päivystävän ja radiologin kanssa.

Ensimmäinen kysymykseni ” onko haimasyöpä levinnyt” – rauhoittava päänpudistus. Dreeni paikoillaan, mitään ei vuoda mihinkään eikä mistään. Miljoonan dollarin kysymys “mikä kaiken tämä aiheutti” “me emme yksinkertaisesti tiedä”.

Huh huh.

Ajatuskin toisesta samanlaisesta kohtauksesta lähimmän viikon aikana ennen sytojen alkua on liian sietämätön ajateltavaksi. Hyviä uutisia sikäli että asennettu dreeni tuntuu toimivan kuten pitää.

Sprakh

Ilja Selvinski
Ilja Selvinski

Sprakh on venäjää ja tarkoittaa “pelkoa”.

Suomalainen mies ei tiedä mitä pelko on. Hän on Mies. Isolla m:llä. Mies on vahva, luotettava, vuori. Painii karhun kanssa, raivaa kivisen pellon, saattaa perkeleen pärskäyttää jos iso kivi uskaltaa hanttiin pistää. Saavuttaa sodassa torjuntavoiton ylivoimaista vihollista vastaan. Rakentaa omakotitalon “pitkästä tavarasta” ja viiden vuoden päästä toisen.

Koska on mies. Koska osaa ja pystyy.

Koska ei pelkää.

Isäni väitti joskus, ettei pelkää mitään. Miehuutensa kukoistuksessa, tumma tuuhea tukka, ruumiillisen työn vahvistama keho ja ryhmyiset duunarin kourat. Vuodet ovat vierineet. Hän on vanhentunut, painunut kasaan. Minä kasvanut. Osaan panna nuo puheet nyt oikeaan perspektiiviin.

Näkyvää vihollista vastaan voi taistella. Sen aikeita voi urkkia. Sen pään menoksi voi punoa kieroja juonia. Minä väitän, että näkymätön vihollinen on pelottavin.

Jos sallitte, lainaus Ilja Selvinskin runosta “Sprakh” eli “Pelko”. Englanniksi siksi, että löysin tämän aikanaan Tom Clancyn “Peloista Pahin” -romaanista. Kirjahyllyssäni on toki suomenkielinen laitos, mutta alkukielinen eKirja on näppärästi saatavilla.

So you think you know the real meaning of fear? Yeah, you think you do know, but I doubt it.
When you sit in your shelter with bombs falling all over. And the houses around are burning like torches. I agree that you experience horror and fright. For such moments are dreadful, for as long as they last.

But “all-clear” sounds – then it’s okay. You take a deep breath, the stress has passed by.

But the real fear is a stone deep down in your chest.

You hear me?

That’s what it is, no more.

Minä tunnen pelkoa. Pelko siitä, että yhden sijasta minulla on kaksi vihollista. Toinen vatsalaukussa.

Vatsalaukun tähystykseen oli varattu aika kolme päivää sen jälkeen, kun haiman kasvain havaittiin ensimmäisen kerran. Peruin pois. Mitä sitä enää letkua nielemään, tuossahan se vihollinen on. Ei se tähystysletku NIIN hyvälle maistu, että sitä huvikseen nielisi. Kahdesti kokeiltu.

Tähän mennessä käytetyt kuvantamismenetelmät eivät pysty kertomaan mitään mahalaukun sisällöstä. Happosalpaajia on rouhittu jo niin kauan, että vatsahapon pH täytyy olla lähempänä Muumi-limua. Mutta edelleen polttelee. Ruoka ei maistu.

Tietysti mahdollista, että stressireaktio. Mutta viisas sotapäällikkö ottaa aloitteen käsiinsä, eikä jättäydy kahden vihollisen väliin.

Tähän väliin tietysti sopivasti viikonloppu, jolloin mitään ei tapahdu. Jääpä aikaa ajatella.

Sitä kiveä rinnassani.

Känkkäränkkä

Somessa saa ja pitää näkyä. Tosin vain ne parhaat puolet. Ei känkkäränkkä. Elämmehän huomiotalouden aikaa. Uusi auto tai moottoripyörä laskevan auringon kauniisti kultaamana. Hieno drone-valokuva eksoottisen matkakohteen huipulta [kuvan lavastus ja photoshoppaus kesti todennäköisesti kauemmin kuin lento kohteeseen, mutta mitäpä tuosta]. Uudella omakotialueella asuvalla pitää olla vähintään kaksi autoa, mieluiten uusia. Käydä vaimon kanssa Michélin-ravintolassa syömässä lautasella kolme ristissä olevaa heinänkortta hinnalla, jolla ruokkisi perheen kolme päivää. Kuva FB:hen on sen arvoista. Pitää harrastaa kalliita ja mieluiten eksoottisia harrastuksia (tässä nillittää entinen luolasukeltaja, sehän se varsin ilmainen laji olikin). Taltioi, tuota sisältöä, muokkaa se mahdollisimman täydelliseksi.

Kuka tai mikä päätti, että elämämme pitäisi olla täydellistä, käsikirjoitettua elokuvaa? Ihmisen elämähän on hirvittävää sekasotkua alusta loppuun. Synnyt tähän maailman veren ja visvan peitossa huutaen kuin palosireeni. Haaskaat melkein vuoden kävelyn oppimiseen, hevosvarsa seisoo alle puolessa tunnissa syntymänsä jälkeen. Koulussa on pakko opetella aineita, jotka eivät kiinnosta. Välitunneilla joudut tappelemaan vääränmerkkisten lenkkariesi tähden. Harvat jaksavat määrätietoisesti pyrkiä hyvään ammattiin, jossa jokaisesta ylennyksestä tapellaan verissä päin. Suuri  massa ajautuu p#skahommiin, mutta jotainhan sitä on tehtävä että hengissä pysyy.

Painat niska limassa duunia josta et pidä, jotta sinulla on varaa ostaa tavaroita joita et tarvitse.

  • Chuck Palahniuk, “Fight Club”

Mitä vanhemmaksi tulet, sitä enemmän kroppa alkaa bragailla. Tulee kolotusta, kivistystä, sairauksia, syöpiä. Pikkuhiljaa näivetyt pois. Jos olet onnistunut vaurastumaan matkan varrella, joudut viimeiset vuotesi sietämään perintöä korppikotkaparven lailla kärkkyviä sukulaisia. Muussa tapauksessa makaat jossain hoitokodissa ykkönen ja kakkonen vaipoissa, silmämuniasi myöten täynnä rauhoittavia lääkkeitä, koska hoitokodissa ei riitä henkilökuntaa – eikä niitä kiinnosta pätkääkään mitä sinulle kuuluu ja miltä sinusta tuntuu.

Lopulta vedät viimeisen henkäyksesi, joko egyptiläisissä kampapuuvillalakanoissa tai vuokrakasarmin sekäjäteroskiksen takana. Mätänet pois.

Mikä oli pointti?

Tänään oli kurja, tylsä, mitäänsanomaton päivä. Rahaa keräyslaariin ei sada entiseen tahtiin, kutsua syöpähoitokonsultaatioon ei kuulu. Yrityssponssit ovat tiukassa. Tapaaminen PT:n kanssa vasta viikon päästä. Ruoka ei maistu. Työelämästä kotiin jumahtaminen tekee mökkihöperöksi. Muutaman tunnin päivässä jaksan tehdä töitä, sitten on pakko levähtää. Päivätorkut on otettava kerran päivässä.

Mutta tiedätkö mitä, rakas potentiaalinen lukijani?

Olen elossa! Aion olla huomennakin.

Lisäksi halusin kokeilla, onko mahdollista koota somessa tykkäyksiä pelkkää negaa sisältävällä julkaisulla. Hihi!

Isänpäivä

Topiaksen kubistinen näkemys allekiroilleesta.
Tänne ämpäriin pitää kuulemma pistää kiukku.

Lapset ovat kärttäneet jo pari päivää, “koska saa antaa isänpäivä lahjan?” Ihailtava asenne.

Syöpädiagnoosi on kuin salaseuran jäsenyys. He kulkevat joukossamme kuin kuka tahansa meistä. Selvinneet siis.

Jostain syystä sairaus pidetään perhepiirissä. Haava nuollaan salassa. Jotenkin luontevaa suomalaiselle. Viikon aikana olen eTavannut lukuisia kohtalotovereita, mutta yllättäen myös entisistä työkavereista löytyy kaksi entistä syöpäläistä.

En kritisoi sairauden pitämistä yksityisasiana. Kyse on äärimmäisen henkilökohtaisesta asiasta. Itselle tämä bloggaaminen on terapiaa. “Kun ane Syöpäsäätiön kirstuun kilahtaa, yksi sielu vähemmän taivaaseen ennenaikojaan vilahtaa”. Tekemällä sairauteni julkiseksi minua kohti on jo ojentautunut useita auttavia käsiä. Samalla koen yhteisöllisyyttä, joka on lähes tyystin kadonnut tänä minäminä-aikakautena.

Ensimmäinen suuri seikkailu: luolasukellus

Luolasukelluksessa koin samanlaista yhteisöllisyttä. Joukko hengenvaaralliseen ympäristöön matkaavia yksilöitä. Pyytämättä tai käskyttämättä osattiin toimia joukkona yhteisen hyvän eteen. Veden alla jokaisella oli oma tehtävänsä ja roolinsa. Jos yhdelle sattui huono päivä, hän keskeytti sukelluksen, jolloin koko ryhmä palasi mukisematta kohti valoa ja pintaa. Hauskuus jäi kaikilta siltä erää puolitiehen, mutta pottuilua ei tarvinnut kuunnella. Jokaiselle sattuu huonoja päiviä. Kaveria ei jätetä. Kuolleenakaan.

cavediving_banner

Tunsin nuo molemmat Plurassa menehtyneet kaverit, kuten suurimman osan muistakin elokuvassa “Takaisin Pintaan” esiintyneistä henkilöistä. Olin samassa luolastossa tukisukeltajana pari vuotta aikaisemmin, kun johtokaksikko kartoitti luolan syvempiä osia. Roudasimme heille varakaasupulloja ja tulimme paluumatkalla hakemaan ylimääräisiä pois. Silmä kostui elokuvateatterissa useampaankin otteeseen.

Molemmat Plurassa menehtyneet perheellisiä miehiä. Toinen kiskoi minut Tallinnan edustalla pintaan ja tukialukseen, kun sain äkillisen päänsärky- ja oksennuskohtauksen veden alla.

Kymmenen harrastusvuoteni aikana sukelsin kuutisensataa kertaa. Ensin “aurinkoräpylänä”, kunnes tekninen sukellus, luolat ja rebreather veivät mukanaan. Näin kauniita mereneläviä upeita hylkyjä, komeita kaivoksia ja uskomattomia luonnonluolia.

Seikkailun loppu

Vuonna 2012 sain “ansaitsemattoman sukeltajantaudin”. Täydellinen vertigo, tasapainon menetys, tajunta hämärtyi. Kaveri kaahaa kolme tuntia nasta laudassa Helsinkiin painekammioon. Minä etupenkillä pakkolaskuasennossa, lisähappea hengittäen, silmät kiinni. Ensimmäisenä yönä kahdeksan tuntia painekammiossa, seuraavina päivänä kaksi 90 minuutin hoitokertaa.

Paranin täysin. Tasapaino, kuulo ja kävelykyky palasivat, mutta sukeltaminen loppui siihen. Samalla katosi koko sosiaalinen elämä. Vakuutusyhtiön päätöksen odottaminen oli tuskallista. “Emme kiellä sukeltamasta, mutta hoitovakuutusta ei uusita” Hoitokerta kymppitonnin luokkaa. Ei minulla sellaisia rahoja ole. Perhe sen sijaan on, eikä oikeutta vaarantaa henkeäni oman harrastukseni takia. Seuraava “hitti” olisi hoitaneen lääkärin mukaan sellainen, että siitä ei enää toivuttaisi. Katkokävely tuli jo ensimmäisellä hoitokerralla kokeiltua.

Parin kuukauden itsesäälimisen jälkeen toinen sukeltaja ehdottaa, “osta prätkä!” Mitä minä semmoisilla. Viikon päästä oli mopo pihassa.

Toinen seikkailu: prätkä

Viiden vuoden ja 43.000 km aikana tapasin upeita tyyppejä, sain harrastajapalstalta paljon arvokkaita neuvoja. Lähtötilanteessa en saanut koko Intruderia ensimmäisenä aamuna käyntiin. Myydessäni pois olin tehnyt sille huoltohommina lähes kaiken muun paitsi halkaissut moottorin.

Ja nyt alkamassa Kolmas Suuri Seikkailu.

Kilometrimäärä

Eilisen fillarilenkki ei tunnu jaloissa lainkaan. Jos tuntuisi, huolestuisin. Parhaan kuukauden kilometrimäärä tänä vuonna kuitenkin liki 800 km. Pisin yksittäinen, tauoton veto 102 km ja vuoden 2017 grand total huitelee 3.500 km paikkeilla.

Naurettavan pieniä lukemia lajia tosissaan harrastaville. Kuitenkin ihan hyvin jumppatunneilta lintsanneelle ylipainoiselle kraaterinaamalle, joka löysi liikunnan ilot vasta kolmikymppisenä avioeron jälkeen.

Yksissäkään koulun urheilukisoissa en voittanut alpakkalusikkaa. Pesisjoukkueita valittaessa olin aina viimeisenä. Telivoimistelussa permannolla suurin saavutus varvas-vaaka, yksi pistettä. Aliupseerikoulussa olin sentään maastojuoksussa koulun paras ei-urheiluvalmennettava. Kuudennella sijalla ei kuntoisuuslomia herunut, joten siirryin harrastamaan pähkinäsuklaata ja munkkeja. Baarityövuosina liikunta oli useammin off kuin on. Dokaaminen oli hauskempaa ja kerrytti massaa aika mukavasti. Röökaaminen kuului vähän niinkuin tyyliin. Avioeron jälkeen tumppasin röökin, aloitin kävelylenkeillä ja pian siirryin kompasteluhiihtoon. Tyyli oli todellakin vapaa ja ohisuhahtelevia spandex-Wassbergejä viihdyttävä.

Työnantaja tahtoo tiimin kaksipäiväiseen koulutukseen Helsinkiin. Junassa vaimon WhatsApp piippaa “unohdit muuten kaikki lääkkeesi keittiön pöydälle”. Hyvinpä alkaa.

Saapuminen stadiin. Kouluttaja on erittäin pätevä. Tapaan uusia tiimikavereita. Ihan kaikkea en agendasta ymmärrä (hah!) mutta jonkinlaista multialustaista mobiililaite-hallintatuotetta tässä aletaan asiakkaille tuputtaa. Kolmikirjaimisten akronyymien määrä on pökerryttävä. Leikittelen ajatuksella kertoa haimakasvaimesta tiimille, mutta miksi pilata tunnelmaa? Ensi yöksi luvattu lumikaaosta ja rengasvaihtopalvelujen olematon saatavuus pääkaupunkiseudulla ovat päällimmäinen keskustelunaihe tauolla. En viitsi mainita, että vaihdan renkaat aina itse. Olenhan Mies.

Yövyn keskustan C#mulus-hotellissa. Eristäydyn huoneeseeni. Harvinaisen yksinäinen olo. “Vanhaan hyvään aikaan” kun vielä käytin alkoholia, olisin vetänyt kalsarikännit yksin huoneessani.

Hetken itsesäälittelyn jälkeen muistan reppuun pakatun vastuskuminauhan. Teen pienen kuntopiirin, punnertelen ja lankutan. Rohkeus valtaa minut kuin äidin syli. Adrenaliini tuntuu hyvältä. Selailen cyclocross-fillareiden hintoja. Vielä ei arvaa kaupoille lähteä.

Ajatus 70 km edestakaisesta työmatkasta fillarilla tammikuun pakkasessa tuntuu rockilla tavalla Äijältä. Kolme kertaa viikossakin olisi jo kelpo saavutus. Monta tuntematonta tekijää vielä, sen CX-fillarin puuttumisen lisäksi. Mitä haimasyöpähoidot tekevät suorituskyvylle ja palautumiselle. Pysyykö ruoka sisällä. Ei tuommoista lenkkiä pahalla sisulla ajeta. Pelkästään. Tarvitaan myös kaloreita. Rutkasti. Tämän kokoinen äijä tuplaa tuolla kammenpyörityksellä päivittäisen energiankulutuksensa. Tarvitaan myös lämpimät, kunnolliset ja kalliit varusteet. Hoidot käsittääkseni heikentävät vastustuskykyä. Olisihan se nyt noloa kuukahtaa johonkin kausiflunssaan.