Tag: haimakasvain

Kimppa-taksissa on tunnelmaa!

Kimppa-taksissa on tunnelmaa!

Istun Radiuksen vetoisassa aulassa kotiutuspaperit taskussa, toppatakki kiinni ja pipo korvilla. Kimppa-taksia odotellaan. Edellinen kotiutus ei mennyt *ihan putkeen* – viisi tuntia lähdöstä tulin ambulanssilla takaisin.  Ajattelin olla vit.. vilustuttamatta itseäni. Vaimo 2.0 jo flunssassa kolmen lapsen kanssa kotona, ei tässä nyt jouda ylimääräisiä sairastella.

Jännän äärellä siksikin, että edessä uusi kokemus: Kela-Taksi. Minä “yhteiskunnan loinen” saan haimasyövän takia matkata taksilla kotiin – ja jum*lauta tarvittaessa apteekin kautta! Omavastuu 25 e. Yleensä järjestetään kimppa-taksi -periaatteella, toivottavasti se oikeistolaisemmin ajattelevaa lohduttaa.

Näin ne ajat muuttuu. Muutama vuosi sitten kimppa-taksi ajelua esiintyi lähinnä firman pikkujouluissa. Menomatkalla viinakaupan kautta, paluumatkalla… no, jääköön sanomatta. Tai ne muut jätkät, en minä!

Liika lepo ei todellakaan ole hyvästä

Noin kaksi viikkoa vuode”lepoa” oli tehnyt tehtävänsä. Jaloista kaikki voima poissa. Osastolla toki harrastin katkokävelyä. Kahden päivän aikana kolmisen kilometriä. Oli hauska seurata vastaanottoaulan lasi-ikkunoiden takaa hoitajien keskustelua kuulematta ääntä. Ensimmäiset kymmenen kierrosta saattoi tulla peukkua. Sitten alkoi näkyä jo huolestuneita ilmeitä. “Pitääkö tuon hullun lääkitys tuplata?”

Kahden osastoviikon aikana en nähnyt käytävillä juurikaan muita potilaita, vaikka Syöpäosaston poliklinikka RS1 oli hoitajien mukaan koko ajan melkein täynnä. Olisihan siellä ollut seurustelutilat, liikunta-avusteet niitä tarvitseville. Olisivatko olleet sitten muut olleet huonokuntoisempia tai iäkkäämpiä? No, minä mikään ketään ole arvostelemaan. Syöpiä on erilaisia ja jokainen on oma tarinansa. Vuosia omansa kanssa taistellut ikäihminen on varmasti ihan eri lähtökohdissa.

Mutta takaisin asiaan, jota ei ole (kiitos J. Hynynen) Eli taksiin.

Näin ne ajat muuttuvat

Eivätkä välttämättä huonompaan suuntaan. Matkaseuraksi sattui yksinäinen rouvashenkilö ja minua vanhempi pariskunta. Matka sujui mukavissa merkeissä – huomioiden lumipyryn ja ratikkatyöt (en vieläkään ymmärrä mihin sitä ratikkkaa OIKEASTI tarvitaan, muuhun kun lappamaan rahaa rakennusliikkeiden pohjattomiin laareihin)

Jätimme rouvan Lempäälään, ystävällinen suhari auttoi liukkaan kelin vuoksi hänet alaovelle saakka. Sitten paikalliseen. Apteekkiin.

Varttia myöhemmin kahlasin lumimyrskyssä taksiin mukana noin repullinen dopingia ja 150 euroa köyhempänä. Pahoittelin kestoa, mutta pudotusjärjestys loogisin näin, sopi kaikille osapuolille.

Loppumatkasta rupesin sitten sanalle pariskunnan kanssa. Isäntä oli saanut munuaissiirrännäisen jokunen vuosi sitten ja toisella yrittämällä varaosa oli alkanut toimia sovitusti. Nyt oli käyty keuhkokuumeen takia “isolla kirkolla”. Isäntä valitteli miten heikoksi vetää ja kun ei oikein meinaa melonta-harrastuskaan sujua. Näin päälle 70-vuotiaana. Ettei ihan tuhatta kilometriä kesässä tule täyteen(!)

Tässä vaiheessa rupesin tutkiskelemaan vastapäätä istuvaa herraa tarkemmin. Hämmästyttävän sileä kasvojen iho, tietenkin syvät hymyrypyt silmäkulmissa. Vähän aikaa  siinä iskettiin tarinaa. Miehen peittelemätön elinvoima ja rouvansa hurmaava elämänilo tekivät suuren, suuren vaikutuksen.

Tahdonvoima. Elämänhalu. Tieto siitä, että liike on lääke. 

Kuulostavat kliseiltä siiheksi, että joudut itse tilanteeseen jossa omasi punnitaan.

Jos saan kaivettua itsestäni 5% siitä elinvoimasta, joka minua 25v vanhemman teräsvaarin muodossa taksissa istui ja saman verran elämäniloa kuin rouvallaan, tulen elämään satavuotiaaksi.