Joko taas

Joko taas

Menihän siinä kai kaksi viikkoa. Tänään iltapäivällä, rutiini-sidoksenvaihdon yhteydessä, ilmestyi oikeasta kyljestäni vanha tuttavani, vihreä neste.

Huomenna piti olla vapaapäivä. Tein viime viikolla useammankin täyden päivän töissä, että saisin ylimääräisen vapaapäivän ja levätä vähän extraa. Molempina viikonlopun päivinä vedetty täysien yöunien lisäksi kahdet päikkärit. Näemmä mitä pisemmälle sytostaatti-kaksiviikkoinen ehtii, väsymys alkaa näköjään kumuloitua. Tänään hyppäsi vielä kakkoslääke mukaan. Lievää pahoinvointia estolääkityksestä huolimatta. Huomasi iltasapuskaa porukalle kokatessa, että paistinrasvan käry ilvoksutti eikä ateria maistunut. Tämmöistä ei ollut ensimmäisellä kierroksella.

Menossa oleva sytostaattikuuri loppuu ensi torstaina. Sen päälle 5.3. verikoe ja 6.3 konsultaatio ilman kuvannusta. Sen vuoro on sitten seuraavan kaksiviikkoisen myrkkyrundin jälkeen.

Jos toi tihkuminen ei tuosta yöllä levossa tyrehdy tai mikä pahinta se pahenee, niin lepopäivän ohjelma onkin sitten kaikkea muuta kuin lepopäivää.

Ihmettelen kyllä hieman yhtä asiaa.

Viimeisimmässä stentti-dreeni-operaatiossa operoiva radiologi sanoi muistaakseni jotain sen tapaista, että “nythän tämän dreenin voi ottaa sitten pois muutaman viikon kuluttua.” Olin kyllä pienesti fentanyylipöllyssä kyseisessä operaatiossa, joten oikeudessa en tätä todeksi vannomaan lähtisi. Sanotaan että tämä oli kategoriaa “erittäin-vahva-ehkä -tyyppinen kuulohavainto”.

Jos näin olisi, asiathan saattaisivat kääntyä parhain päin. Vielä viimeinen operaatio jossa letkunketku irti, reikä umpeen, muumilaastari päälle, tikkari suuhun ja hasta la vista sen elämänvaiheen ja tarpeettoman rahanmenon osalta. Näin maallikko kuvittelisi sen menevän.

Jos taas sama ruljanssi alkaisi alusta tai jatkuisi – jaa-a. Enpä tiedä mitä sanoa tai ajatella. Tai tiedän hyvinkin tarkkaan ja kirjoitinkin sen tähän postaukseen, mutta pyyhin sen pois kolmannen yrityksen jälkeen. Tuli vähän turhan tummaa settiä.

Olen mainostanut blogiani muistaakseni useammassakin eri tilanteessa “mustan huumorin sävyttämäksi selviytymismatkaksi”. Viimeiset pari kolme päivää tämä mainoslause ei ole toteutunut enää kuin osittain. Saat arvata neljä kertaa, mikä mainituista elementeistä on ollut totaalisesti kateissa.

Tiedetään, tiedetään

“Jokaisella on joskus huono hetki /päivä / viikko”, “aina se aurinko alkaa paistaa risukasaankin”, “sateen jälkeen tulee kaunista.” Hyväntahtoisia lauseita, jotka tarkoittavat yksinomaan hyvää. Näihinkin elinvuosiin mennessä olen ehtinyt kokea aika rankkojakin juttuja, joista näin julkisesti ei ole tullut – tuskin tuleekaan – kerrottua mitään. Kaikesta on jotenkin selvitty tai ainakin rämmitty kuiville ja aikanaan noustu jaloilleenkin. Seikka, josta olen kai aika ylpeäkin.

Yritän todella kaivaa niitä sen aikaisia ajatuksia ja fiiliksiä esiin, mutta todella p#rkeleen hyvin ovat onnistuneet piiloutumaan.

Toivottavasti antavat pian kuulua itsestään. Tarvetta olisi.

 

Rock on kuollut

Osta asenne ja imago ripauksella kapinaa, vain 5.95€

Mistä tietää, että rock on kuollut? Siitä, että Sex Pistolsin “Never Mind The Bollocks” -t-paitoja myydään Prismassa – halpuutettuna. Jotta homma olisi täysin absoluuttisen anti-rock, kassalla vilautettiin vihreää bonuskorttia, jotta saadaan ne tärkeääkin tärkeämmät pikku pisteet talteen. Nyt ollaan niin kaukana rock-n-roll-kapinan lähtöpisteestä, kuin meidän tuntemamme universumin fysiikan lakien mukaan on mahdollista.

Koska esiinnyn oheisessa valokuvassa mainittu paita päälläni, on todettava, että tänään 14.2.2018, 48 vuoden 7 kuukauden  ja kahden päivän iässä minusta on tullut virallisesti “kalkkis” ja “keski-ikäinen rock-nostalgikko”.

Syytän tästä syöpää. Ja Sipilän hallitusta. Ilman näiden kahden kasvaimen ennaltaikäännyttäviä sekoiluja keski-ikäistymiseni alku olisi tähän asti kumuloituneen todistusaineiston mukaan alkanut 55-57 iässä. Ainakin niin kauan olisin vielä jaksanut rokkailla, edes puoli-uskottavasti. Ainakin kerran, pari viikossa.

Pysyn onneksi edelleen menestyksellisesti iskelmämusiikista erossa. Notaarini säilyttämässä hoitoonohjausdokumentissa todetaan yksiselitteisesti: “jos päämies tavataan kuuntelemasta vapaaehtoisesti ns. iskelmämusiikkia (vrt saksalainen “schlager”) hyväksyttävästi nyökytellen, on hänet välittömästi ohjattava tahdonvastaiseen psykiatriseen ja kemialliseen hoitoon luonnollisen loppuelämänsä ajaksi. Ainoan poikkeuksen tästä muodostavat musiikkikappaleet liitteessä B (käytännössä Fazer-Musiikin kustantamat FinnHits-levyt 1970-luvulta, jotka ovat nostalgiaa lapsuuden kultaisilta kesiltä.)”

Mistä kaikki alkoi?

Kukaan ei varmuudella pysty määrittelemään yhtä tiettyä päivämäärä, josta rock-kapina alkoi. Vahvoja osviittoja toki on. Merkittäviä artisteja, käänteentekeviä levytyksiä, festivaaleja, historiallisia tapahtumia. Sodanjälkeinen keskiluokka ja sen elintason nousu. Kitaran sähköistäminen. Säröpedaali.

Sarja näennäisesti toisiinsa aikanaan liittymättömiä tapahtumia, jossa mustien orjien surumielinen blues sai rytmiä ja potkua, valkopestiin suurelle yleisölle sopivammaksi antamalla valkoisten artistien levyttää diet-Pepsi -versioita alkuperäisistä tulikuumista ja väkevistä Dr. Peppereistä.

Eräänä päivänä kuitenkin tuote oli valmis, neljä liverpoolilaista moppitukkaa nimeltä The Beatles synnytti joukkohysteriaa missä liikkuikin ja eräskin mammanpoika Memphisistä sekoitti uuden keskiluokan teinit lantioliikkeillään ja veivaamalla Suurelle Valkoiselle Yleisölle sopivasti vesitettyä mustaa rhythm’n’bluesia.

Pian The Business Man huomasi, että rock myi siinä missä Cadillac tai Pepsodent. Levyinä, konserttilippuina, lehtinä, julisteina. Se oli vain brändättävä oikein. The Beatles sopi kilteille tytöille, The Rolling Stones sitten niille, joihin vetosi seksikkäämpi ja vähemmän sofistikoituneempi imago.

Rockin kultakaudella tulojako oli selkeä – managerit ja levy-yhtiöt omistivat biisien kustannusoikeudet ja kahmivat suurimmat rahat, artisteille ohjautui toki rojaltiroposia mutta suurin tuloerä olivat loppumattomat bändärien ja selkääntaputtelijoiden armeijat sekä näennäisen ehtymätön varasto erilaisia päänsekoittajia. Egonhivelyä, josta huolimatta verot oli maksettava. Moni rockin kultakauden jättiläisistä teki komean konkurssin tai kaksi ja joutui pakenemaan kotimaansa verottajaa. Fiksuimmat ottivat opikseen ja täyskääntyivät niin ahneiksi korporaatioiksi, että Nalle Wahlroosiakin hävettäisi. Jos se osaisi.

Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että vuosina 1950-1990 tehtiin valtava määrä jännittävää, omaperäistä, seksikästä, vaarallista ja perseelle potkivaa rock-musiikkia. Kysehän on pohjimmiltaan tunteiden siirrosta, kuten kaikessa taiteessa. Taiteilija elää elämäänsä ja yrittää siirtää kokemuksiaan – ne mitä sekoiluiltaan muistaa – taiteeseensa. Hyvällä tuurilla taidetallenteen kopion ostanut kuluttaja pystyy samaistumaan taiteilijan kokemuksiin ja saa siitä kiksejä, voimakkaita tunne-elämyksiä, joka taas synnyttää voimakkaan tunnesiteen taidetallenteeseen ja sen synnyttäneeseen artistiin. Markkinointikoneisto pyrkii tietysti synnyttämään oheistuotteita ja -tarinoita tukemaan brändiä, jotta kuluttaja sitoutuisi siihen vahvemmin ja ostaisi lisää.

Elämäni ei olisi ollut samanlaista ilman kunnon rockia. Se on ollut läsnä iloissa ja suruissa, antanut voimaa, buustia, itkenyt ja nauranut kanssani.

Kopiointi, ideoiden ehtyminen ja ahneus tappoivat rock’n’rollin

Viisaammat sanovat rockin perustuvan muutaman sointukulun loppumattomaan kierrätykseen. Vaikka rockin alalajeja ja tyylisuuntia on lukemattomia, kaikki lainaavat ja varastavat kaikilta. Vai väittääkö joku, että Tom Pettyn “Mary Jane’s Last Dance” ja RHCP:n “Dani California” kuulostavat sattumalta täysin samalta? Tai ettei Cycle Sluts From Hellin “I Wish You Were A Beer”:in kitarasoolo ole p#rseraiskattu versio musikaalisäveltämästä “Singing In The Rain”?

Miksi keksiä tai tehdä mitään uutta kun kopioimalla ja kierrättämälläkin voi päästä rahoihin käsiksi? Voihan tietysti tehdä sitä “omaa juttua”, myydä sitä kolme kappaletta ja jatkaa katu-uskottavaa taiteilijaelämää köyhyydessä. Hyvällä tuurilla artistin kuoleman jälkeen joku “löytää” tämän nälkätaiteilijan ja tekee hänen portfoliollaan miljuuna taalaa.

Tästä pääsemmekin nykypäivään. Musiikkia on kaikkialla. Rock soi – parhaimmillaan saman biisin voimalla kolmelta-neljältä formaattikanavalta yhtä aikaa. Halpamaisimmat varastavat vertaisverkoista koko artistin tuotannon parissa tunnissa. Musiikki on kärsinyt inflaation. Rock soi hammastahna- ja automainoksissa. Sillä ja sen “kapinallisuudella” yritetään edelleen myydä mitä vain.

Nykyään rock-konsertit ja festivaalit ovat niin puhkijärjestettyjä tapahtumia, että maalin kuivumisen katselussakin on enemmän jännitystä. Samalla kun tallennemyynti laskee, konserttilippujen hinnat nousevat. Ei minun lompakko kestä maksaa satasta stadionkonserttilipusta, toista hotellihuoneesta ja kolmatta virvokkeista. Mieluummin fiilistelen vanhojen äänitteiden parissa ja kuvittelen, millaista Guns ‘n Rosesilla OIKEASTI oli Hell Housen vuosinaan, kun he elivät oikeasti kuin eläimet ja kauneimpien gunnari-klassikoiden siemenet olivat vasta nupullaan.

Tarvitsemme jotain uutta

Internetistä ei ole uudeksi rokkenrolliksi. Se passivoi, on täynnä pornoa, läpeensä kaupallinen. DarkNetit voisivat olla vastaus, mutta sinne olen liian vanha ja liian pihalla.

Vieraskynä: “Kun syöpä tuli taloon ja perheeseen”

Vieraskynä: “Kun syöpä tuli taloon ja perheeseen”

Kuukausi sitten kyselin lukijoiden syöpätarinoita. Osallistujia tuli yksi kappale, joten nim. Heikille kiitos osallistumisesta ja Kallonen-pipa lähtee postissa.

“Olen alle kuusikymppinen, valtiolla työskennellyt, yhden vaimon mies ja kolmen aikuisen isä, joka 2016 keväällä palasi ulkomaan hommista. Kunto oli kova, tai niin kova kun se nyt voi tämän ikäisellä sedällä olla. Oli hyvä, että fysiikka oli kunnossa (niin ainakin luulin), sillä omakotitalossa ja sen puutarhassa oli paljon projekteja odottamassa.
Painoin rästiin jääneitä pihatöitä sun muita korjaushommia omakotitalossamme koko kesän ja syksyn. Pidin painon laskua pelkästään kovan ruumiillisen työn syynä – mitä se ei välttämättä ollutkaan sitten loppujen lopuksi ollutkaan.

Syksyllä oli vähän ylävatsakipuja. Näistä kävin lääkärillä. Tutkimusten sekä ultraäänen perusteella sappirakko sai kyytiä heti alkuvuodesta 2017. Piti olla kroppa taas kunnossa, näin uskoin.
Koska ne ulkomaan hommat edelleenkin kiinnostivat, niin maaliskuussa olin taas treenaamassa ja varustautumassa ulkomaille lähtöön. Lähtö oli enää parin kuukauden päässä.

Tilannearvio – diagnoosi

Mutta kuinkas sitten kävikään. Maaliskuun viimeisellä viikolla saatiin yllätysvieras  perheeseemme. Sellainen vieras, jota emme missään tapauksessa olisi halunneet vaivoiksemme. Ei, nej, not.
Ylävatsasta alkoi tulla taas kummalisia tuntemuksia. Kunnon kala-aterian syömisestä tuli sellaiset poltot palleaan, että kipu säteili läpi koko äijän selkään ja kainaloihin asti. Soitto terveysnumeroon, jossa hoitaja käski tulla lähiklinikalle päivystykseen.
Lääkäri tutki ja pani verikokeisiin, soitti seuraavana päivänä ja käski mennä keskussairaalan päivystykseen. Verikokeiden tulokset eivät olleet kuulemma ihan kohdillaan. Päivystykseen mars ja TT-kuvaan.

Pitkä odottelu, että pääsin kuvaukseen ja sitten taas odottelua. Enhän minä ollut ainoa potilas, enkä edes se kiireisin. Vaimokin ehti tulla töistä seurakseni odottelemaan lääkärin tilannearviota.
Tulihan se tilannearvio lopulta ja varsin totisella naamalla. “Teillä on haimassa kasvain, jota ei voi leikata.” Lääkäri jatkoi tarinaansa, mutta minulta taisi kaikki se loppu tarina mennä ohi. Lääkäri lähti ja sitten tuli se syvä hiljaisuus.
“Miksi ihmeessä tämän pitää tapahtua? Niin kuin meidän perheessä ei olisi jo ihan riittävästi painittu sairauksien kanssa, niin sitten vielä syöpä?” Turhautumisen tunne oli niin järkyttävän voimakas, että se veti ukon veteläksi. Miksiköhän tämä tapahtuu juuri minulle, että siis miksi?
Sitä kun on niin itsekäs, että negatiiviset osumat tuntuvat vääriltä juuri itsensä kohdalla. Paska tuuri kun ei ollut pelkkä haimatulehdus. Vaikka evolutionisti olenkin, niin en kyllä olisi halunnut miksikään “solunmutatoitumismannekiiniksi”, en sitten yhtään.

Niin muuttuivat maailmani kulmakivet.

Päädyin siis osastolle, jossa sitten hyvin nopeaan tahtiin tehtiin suunnitelma mitä tehdään ja milloin. Ensimmäiseksi otettiin kasvaimesta koepala ja sen jälkeen kohtuullisen epämiellyttävässä toimenpiteessä käytiin mustalla letkulla asentamassa stentti haimaan, jotta litkut liikkuisivat niin kuin pitää. (kirjoittaja kuvailee samankaltaista operaatiota, jonka Syöpäläinenkin on kokenut, yhdyn kuvaukseen)

Sitten oli kipuja haiman seudulla ja niihin voimakkaita kipulääkkeitä. Niistä tuli sivuvaikutuksia ja sivuvaikutuksiin syötiin lisää lääkkeitä ja niin edelleen.
Kevät otti henkisesti lujille. Mikään ei kiinnostanut. Listasin menetyksiä, niin kuin siitä olisi mitään hyötyä ollut, mutta sainpahan ainakin kiukulleni polttoainetta. Koepalavastausta odotettiin ja odotettiin. Aikaa vaan kului. Lopulta se jouduttiin ottamaan uudelleen, kun ensimmäisestä ei löytynyt kuin sidekudosta. Ensimmäinen ajatus oli, että ei h@lv@%%i, se punkteeraus tuntuu ihan saa%a#a# inhottavalta. Mutta pakkohan se taas oli tehdä.

Taas odotettiin viikkotolkulla tuloksia. Lopulta, pari kuukautta kasvaimen löytymisestä, saimme vihdoin diagnoosin ja lääkäri määräsi hoitojen aloituksen.

Hoidot, noi hoidot

Alkuun määrätty lääkeyhdistelmä oli sellainen, että ensimmäisen hoitokerran jälkeen äijästä lähti mehut ja energiat. Jouduin osastolle tiputukseen, kun nesteet eivät pysyneet kotikonstein sisällä. Siitä alkoi pakkosyöminen ja –juominen. “Otsa hiessä pitää sinun leipäsi pureksiman, &%”!”

Näin mentiin kolme kuukautta. Hoitoja, välillä kuvannus sekä tilannearvio (eli bisneskielellä se kuuluisa kvartaali ja tulosvaroitus).

Toinen lääke päädyttiin vaihtamaan. Hyvä olikin että vaihtui, koska uuden lääkkeen myötä elämisen laatu parani, ruokahalu palasi ja pääsin voimakkaista kipulääkkeistäkin eroon, ainakin toistaiseksi. Nyt siis voin ajella autolla vaikka pikaruokalaan syömään roskaruokaa.

Homo Sapiens on pienistä iloinen. Kasvain ei ole kasvanut, mutta ei se myöskään ole pienentynyt. Olen siis samassa tilanteessa kuin vuosi sitten sillä erotuksella, että minulla on nyt nykyään valkaistu. Maaliskuussa otetaan taas kuvia ja tehdään tilannearvio.
Puuhastelen päivä kerrallaan ja teen sen mitä jaksan ja mikä kiinnostaa. Kun väsyttää, otan torkut koiran kanssa (Jack Russelin terrieri) ja kun liikuttaa niin mennään russelin kanssa lenkille. Minulla on mahtava perhe ja hyviä kavereita sekä osaava hoitotiimi. Pidän itseäni etuoikeutettuna, vaikka sairastankin syöpää, sillä Suomessa on maailman paras terveyden/sairaanhoito.
Onhan näitä asioita ehtinyt kelaamaan, kerran jos toisenkin. Jos filosofoimaan aletaan, ei meistä kukaan tiedä missä, milloin ja miten se filmi katkeaa. En minä ole yhtään sen huonommassa tai paremmassa asemassa terveinä itseään pitäviin ihmisiin verrattuna. Yhtä p#skamaista kokemusta rikkaampana kylläkin, jos sitä nyt rikkaudeksi voi sanoa. Sairastuminen pysäytti ja jouduin miettimään asiat uudenlaiseen järjestykseen. Enää ei murehdita turhanpäiväisyyksistä, niille nauretaan.
Ei mulla mitään erityistä suuntaa ole elämässä, (“eteenpäin” sanoi mummo lumessa). Yritän elää niin kuin mulla ei olisi tätä riesaa. En anna yhden kasvaimen viedä elämäniloani enkä pilata rakkaideni elämää.

Meillä kun on vain tämä yksi siivu tätä evoluution tarjoamaa elämis-kokemusta käytettävissä, niin se pitää käyttää huolella. Joku viisas on sanonut, että pelkästään ihmisen syntymä on niin monen miljoonan yhteensattuman summa, että pitäisi olla tyytyväinen että on ylipäätään syntynyt. Minä olen.
Periksi ei anneta. Jaksaa, jaksaa!!

— Heikki”

Rock-n-roll

Rock-n-roll

Mitä rock-n-roll elämää tämä mies elääkään.

Herää lauantai-iltana kello 22 BLOGGAAMAAN ja se on poikkeus, jotain erikoista ja erityistä. Ei tarvitse mennä ajassa niin hirveän montaa vuotta… vuosikymmentä… no kyllä 2000-luvulla on näinkin käynyt, että tähän aikaan lauantai-illasta sutjakka, vielä hiuskarvainen poikamies-Syöpäläinen asettelee viimeisiä kutrejaan tarkan mallin mukaiseen ojennukseen ennen radalle lähtöä. Musta yksirivinen hyvin istuva puku saa nopean nukkaharjakäsittelyn ja partavettä pakolliset 10% liikaa. 

Viimeinen etko-juoma ykkösellä sisään ja The Prodigyn “Smack My Bitch Up!” kertaalleen läpi, niin lujaa kuin sterkoista lähti. Se oli ikään kuin the Lähtöbiisi ja rituaali.

Tampereen yön parkettien partavaahdon tavallisin “saalis”, joka näiltä rymyreissuilta tarttui kainaloon oli Frutti Di Mare-pizza, mutta hei, paree sekin kuin kokonaan ilman saalista. The Vaimokulta sen sijaan on yhytetty nettitreffeiltä, mutta se on toinen tarina ja salassapidettävää materiaalia.

Takaisin asiaan – jota ei ole

Hyppäys tähän päivään, lisätään perhe ja pieni ulkoilutuokio, tarkemmin sanottuna yhdistetty pulkkamäki- ja makkaranpaistoreissu Korkeakankaalle. Uusi paikka vielä, ei ehditty käydä tutustumassa. Päivän perusvire hyvä. Uuden trainerin tunnin aamuinen koeajo jätti vielä paukkuja jalkoihin, eikä uuden lääkkeen sykkeennostokaan tunnu niin reippaalta kuin edeltäjältään. Katsellaan hymyillen vaimon kanssa kahden vanhimman pojan telmimistä pulkkamäessä. Minä koetan toimia grillimestarina viereisellä grillikodalla mainioille peuranlihamakkaroille, joita metsästystä ahkerasti harjoittava perhetuttu Erkki meille silloin tällöin toimitti. Hitaasti kypsyivät, mutta kannatti odottaa, namia olivat.

Mukava reissu siis ja kotimatkalla sitten istumme hyvässä hengessä (harvinaista!) koko sakki autossa. Rentoa rupattelua asiasta ja asian vierestä, naureskelua, kiusoittelua – mitä nyt perheyhteisö tekee yhdessä, kun kaikki muuttujat ja tunnelma ovat kohdallaan. Joku – en muista kuka – ehdottaa Trivial Pursuitin Family Editionia (siinä kun on kysymyksiä niin aikuisille kuin lapsille). Ehdotus menee läpi helposti. Sen kylkeen – kuin salama kirkkaalta taivaalta – omassa päässäni ajatus “Muistakin ottaa syöpälääke, kun sen herkkumakkaran syömisestä tulee kotiin ehdittäessä kuluneeksi tunti. Syöpälääke. Niin, sinullahan on syöpä. Vai olitko kenties päässyt unohtamaan? Edes ohikiitäväksi hetkeksi? Näinkö oli päässyt käymään? Voi kuinka tavattoman ikävää!”
Dramaattinen hiljaisuus blogissa. Tämäkö oli syy kirjoittaa? Vastaan: kyllä.
Oheinen täysin pikkujuttu on koulukirjaesimerkki siitä, minkälaisia macchiavellimäisiä jekkuja syöpäsairaan mieli saattaa pelata. Annat itsellesi vapauden nauttia hetkestä, rentoutua, hymyillä, elää niinkuin ennenkin. Sitten tyhjästä – täysin sinänsä pikkujuttu näppäisee luunapin silmien väliin “muistapa poika paikkasi. Syöpäsi on sairauksien keisari eikä kehosi ole enää demokratia!”

Tietenkin tästä selvittiin ilman sen suurempia sielullisia vahinkoja eikä loppupäivä ollut pilalla. Diagnoosi ei ole enää tuore tai muutenkaan vereslihalla.

Halusin vain jakaa tämän pienen hetken kanssasi, erityisesti sinä, terve lukijani, jotta ymmärtäisit miten pieni asia voi joskus “pilata syöpäsairaan päivän”.

Pakollinen loppukevennys

Blogit.fi -hubi rankkaa nöyrän isäntänne hengentuotteen kategoriassa “Terveys ja hyvinvointi” sijalle 2. ja sijalle 14. kategoriassa “kaikki blogit”.

Nyt alkaa sitten ankara, ankara miettiminen, miten yours truly voi tulla mielenkiintoisemmaksi kuin Martina Aitolehti. Minä olen sentään “tavis”, “nobody” enkä elä todellakaan hohdokasta enkä millään mittapuulla mitattuna mielenkiintoista elämää.
Virtuaalikädenpuristus sinulle, Martina. May the best blog win 🙂

Seitsemäs päivä

Seitsemäs päivä

Syöpäläinen on virallisesti palannut arkeen. Viikko täynnä, seitsemäs työpäivä tuli ja meni turbovauhdilla kuten edeltäjänsäkin. Kuten arvelinkin, sairauslomapäivien leppoisa, kuin hellepäiväisen joen lailla verkkaisesti virtaava rytmi on jälleen kiihkeämpi ja ennen kaikkea keskittymistä vaativampi. Ajatukset on pidettävä hetkessä, korkeintaan mietittävä yksi askel eteenpäin. Ainakaan itse en kykene tekemään pitkän linjan strategioita juuri nyt.

Työtä, työtä…

Tätä sivuttiinkin jo aikaisemmin, mutta silläkin uhalla että toistan itseäni – en voi kylliksi ylistää uutta esimiestäni sekä kollegoja yli osastorajojen. Ilmapiiri töissä on intensiivinen, väen määrä on lisääntynyt ja odotettavissa on possen levittäytymistä eri kerroksiin. Silti jokainen painaa hommia vähintään toinen suupieli brucewillismäisessä virneessä – ainakin minusta näyttää siltä.

Vasemmalta Hessu, Kujis, Ville-Veikon peukalo

Vaimokulta halusi kiittää taannoiseen syöpäkeräykseen osallistuneita kollegoitani porkkanakakkuparilla. Teki hyvin kauppansa. Ja erityiskiitos Matti-kollegalle tuosta reilun kilsan päästä – ilman kyytiapuasi olisi jäänyt piirakat porukalta saamatta. Enpä usko että olisin saanut bussissa vietyä tuota lastia ehjänä perille.

Joku koiranleuka spekuloi, että olisiko jotain isännän nykyään niin runsaasta lääkekaapista päätynyt kakkupohjaan ja buustannut vastaanottoa. Närkästyneenä kiistän tällaiset huhut, kerrassaan pöyristyttävä ajatuskin! Perjantai se oli, miksi kaikki olivat niin hyvällä tuulella. Ja ehkä perjantain pulloarvonta. Nostalgista ajatella, etten siihenkään enää koskaan osallistu. Tajusin juuri, että edellisestä alkoholiannoksesta on kai kohta viisi kuukautta – ellei Taysissa suoritettuja leikkausta edeltäviä sprii-pesuja lasketa. Enpä koe menettäneeni mitään.

Vaimokullan porkkanakakku, joka kävi totisesti kaupaksi.

Silläkin uhalla että kompastun seuraavaan puujalkavitsiini: “nyt koko toimiston pojat ovat maistaneet vaimon piirakkaa!”

Työpäivien pituudet ovat olleet nelisen tuntia, mutta tänään oli jostain syystä niin virrakas olo, että polkaisin täydet tunnit. Hämmästelin itsekin. Ehkä se oli se kolmas pala tätä piirakkaa.

Heräteosto

Taisin jossain välissä jeesustella, että “shieet, mikä traineri. Minä poika vedän livenä enkä huoneennurkissa treenaile ja kastele hiellä kalliita pankin omistamia laminaattilattioita ja leasing-mattoja”. Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että vannomatta olisi ollut paras. Tacx T2650 Blue Matic -traineri (halvin mahdollinen) odottaa nyt kasattuna tuossa sängyn vieressä. Ei sähköä, ei ohjelmointia, ei hajuakaan wateista. Ei piirrä käyrää, raportoi sosiaaliseen mediaan, soita äidille tai paikallislehteen. Yksi vastuksensäätövipu. Magneettinen vastus. Luulisin että riittää minulle.

Vaavi

Nuorimmaisen unihaasteet jatkuvat. Jostain syystä erityisripustautunut äitiinsä. Kuitenkin samaan aikaan tuntuisi viihtyvän paremmin minun kanssani – kaipaa siis vaan jostain syystä syliä normaalia enemmän. Yritän kovasti keksiä uusia leikkejä ja lauluja. Onneksi yleisö ei ole hirveän vaativaa, koska meikäläisen ydinosaaminen ei ole tätä. Kuitenkin hänelle taitaa olla tärkeämpää, että ollaan läsnä, kuin miten se tehdään.

Syöpäpuhelu

Pakolliset syöpäuutiset. Kasvain stabiilissa vaiheessa. Uutena tietona se, että vatsaontelossa on ollut ennen joulua nestettä pieni määrä, kukaan ei vain minulle ollut tästä muistanut mainita mitään.  Konsultoiva lääkäri kertoi, että vielä samana iltana VVV (viisaiden valkotakkien valiokunta) käsittelee iltakokouksessaan mm minun caseni ja perästä kuuluu. Kuuluikin.

Minulle aikaisemmin tuntematon tohtori soitti tänään, kertasi meetingin tapahtuneen. Tätä uutta Teysuno-lääkettä ei tulisi nyt kuitenkaan ostaa lisää, sitä on nyt hankittu yksi kuuri ja rapiat päälle. Jäin vaikutelmaan, että jotain muita vaihtoehtoja olisi käsitelty, mutta avokonttorin meteli esti syventymisen. Hieman WTF-fiilis jäi, mutta eiköhän tämäkin mysteeri aukene. Se joka tapauksessa on varmaa, että leikkuriin ei olla vielä menossa. Kasvin tämänhetkinen koko estää.

Uutta Teysuno-lääkettä syöty vasta päivä, joten ennenaikaista lausua mitään perinpohjaista. Olin havaitsevinani edeltäjältään tutusta leposykkeen hienoisesta noususta, mutta tarkkaillaan ja raportoidaan.