Tuokiokuvia arjesta

Olen pitänyt tätä sairauskertomusta nyt lokakuusta 2017 lähtien. Sairaus edellä tässä ollaan menty eikä ihan kaikkia asioita ole tarkoitus ollutkaan maailman kanssa jakaa. Ajattelin kuitenkin vähän raottaa “salaisuuksien verhoja”, jotta mahdolliselle lukijalle syntyisi vähän tarkempi kuva kirjoittajasta.
Perheeseemme kuuluu itseni lisäksi vaimo ja kolme poikalasta, iältään 10, 8 ja 1.5 vuotta. Vaimon kanssa yhteistä taivalta on taitettu kohta 15 vuotta. Nyt 48-vuotiaana olen toista kertaa naimisissa. Työkseni teen it-alan tukitoimintoja. Koulutukseltani olen “itseoppinut” eli työn ohessa täydennelty osaamista parhaan mahdollisen mukaan. Nykyinen työnantajani on järjestyksessä – poislukien opiskeluajan tilapäistyösuhteet – toinen, eli olen uskollista sorttia kun on kyse työ- tai ihmissuhteeseen sitoutumisesta. Työttömänä en ole ehtinyt olemaan oikeastaan lainkaan, kerran on tainnut kohdalle osua pari lomautuspäivää, poikamiehenä sentään paljon pisempään (silloisesta parisuhteesta).

Poislukien syövän olen aina ollut perusterve. Töistäpoissaoloja vuosittain on ollut maksimissaan 1-2 pvää per vuosi. Siksikin tämä nykyinen perussairaus on ollut melkoinen shokki.

Normaali päivä kuluu mitä pikkuporvarillisimpia latuja. Herätän vaimon kuuden jälkeen, jotta hän ehtii seitsemäksi töihin. Sitten vaa’alle, verenpaineen mittaus ja kirjaus sekä aamulääkkeet naamaan. Itse jään poikien kanssa kotiin ja herättelen / toimitan heitä hoitopaikkaan / kouluun aamutoimien päälle. Päivisin sairauslomalla ollessa sitten yleensä pienet torkut, lääkintää, kotihommien tekoa, ruoanlaittoa, välillä vähän ammattikirjallisuuden lueskelua. Iltapäivästä vaimo tuo töistä palatessaan nuorimmaisen hoitopaikasta, isommat ovat läksyjen teon jälkeen jo karanneet kavereilleen. Iltaruoalle pyritään ottamaan koko bändi saman pöydän ääreen vaihtamaan kuulumisia. Pojat eivät ole harrastavaa sorttia, eli soccer-/hockey mum/dad-rooliin ei kummankaan vanhemman tarvitse pujottautua. Tavallaan hyväkin, niin rahallisesti kuin ajankäytöllisesti ajatellen. Sairastuminen karsi harrastuspaletista paljon omaa kuntoliikuntoa pois, jäljelle ajanvietteeksi jäi kuitenkin sarjakuvat, elokuvat ja muu pop-trash-scifi-nörtteily. Star Trekit väijytään tarkkaan, samaten jokainen uusi Star Wars ja Marvel-DC -filmatisointi. Lempisarjiksista voisi nimetä mm. Ed Brubakerin film noir-sarjakuvaromaanit.

Pientalossa asuminen tietää pihahommia. Onneksi niitä ei ole järjettömän paljoa. Kyllä minulla työkalut käsissä pysyy, mutta mikään äärettömän innokas remonttireiska en ole. Käsien likaaminen koneöljyllä loppui kuin pitkäkeulaprätkä meni myyntiin. Sitä ennen kaksipyöräistä tuli ropattua todella ahkerasti.

Jos olen terveenä (pl syöpä), niin pyrin liikuntoilemaan päivittäin, kaudesta riippuen fillarointia tai hiihtoa tai rullaluistelua. Punttia teen harvemmin ja fillarointi on korvattu sauvakävelyllä. Ennen syöpää ajelintyömatkaa maantiepyörällä 2-3 krt viikossa. 60-70 km päivässä piti vyötärölinjan solakkana. Sen jälkeen syöpä itsessään “auttoi” painonhallinnassa tuhoamalla n. 20 kg elopainosta ja vetämällä lähes koko vaatekaapin uusintaa vaille valmiiksi. Olen saanut painosta onneksi takaisin n.8kg, mutta vaatteiden istuvuudessa huomaa selvästi massan menetyksen ja polkiessa kohonneista sykkeistä tarpeettomasti syödyn kortisonin vaikutuksen.

Päivästä riippuen jaksan touhuta yhtä soittoa maksimissaan kolmisen tuntia, sitten viimeistään on pakko ottaa joko torkut tai käydä hetkeksi pitkälleen. Jaksaminen riippuu myös paljolti päällä olevasta lääkityksestä. Peruskipulääkityshän “Oxy*” -kauppanimisillä opiaattipohjaisilla kipulääkkeillä minulla on 24/7, ollut jo yli puolen vuoden ajan. Sytostaattikuurin jälkeen seuraava viikko menee yleensä reporankana ja oikein aktiivista ja liikkuvaa päivää seuraa pakostikin vähemmän liikkuva päivä.  Voimien annostelussa ranteesta mittaava sykemittari on korvaamaton apu.

Harrastukset olen tottunut harrastamaan yksin. Tosin silloin tällöin käyn samalla paikkakunnalla asuvan entisen luolasukeltajakaverin kanssa polkemassa maantiepyörällä jonkun snadin lenkin. Kaveri hän on edelleen, mutta minä en enää luolasukella, kiitos 2012 vuonna saamani keskushermostollisen sukeltajantaudin, josta onneksi toivuin täysin.

Lepuuttaessani kirjoitan tavallisesti blogiin tekstinpätkän tai pari. Yöpuulle alan nykyään hakeutua jo lähempänä iltakahdeksaa, rakentelen seuraavan aamun lääkecocktailin valmiiksi ja huuhtelen kyljen PTD-dreenin keittosuolalla. Ennen nukahtamista jakso tai pari jotain teevee-sarjaa tai pari sivua kulloinkin kesken olevasta kirjasta. Zetaa sitten sahaillaan iltaysistä jonnekin aamuviiden-kuuden tietämille, jonka jälkeen aamupuuron keittoon koko sakille ja kohti uutta päivää.

Sairastumisen jälkeen olen huomannut, että sosiaalisuuden tarve on vähentynyt huomattavasti. En jaksa entiseen tapaan pitää ihmisiin yhteyttä ja yletön kylässä ravaaminen tai vieraiden jatkuva kestitseminen ovat alkanut tuntua väsyttäviltä. Syytä tähän en tiedä, Häpeilenkö alitajuisesti sairauttani, täriseviä käsiä, turvonnutta naamaani ja katkovaa puhettani. Kukaan ei ikinä ole näille oireille kuitenkaan kulmakarvojaan nostellut tai ääneen ihmetellyt, jos isäntä poistuu kahvipöydästä kesken pois lepäämään. Mummolareissutkin ovat jääneet viime aikoina jääneet voittopuolisesti vaimon ja muun perheen toteutettaviksi. Minulla on kai jotenkin luottavaisempi olo, kun voi pysytellä kodin lääkearsenaalin (mittava) ja oman hoitoyksikön läheisyydessä. Haluan, ettei tarvitse alkaa vieraalta paikkakunnalta säätää ensin Kela-Taksia ja sitten tarpeeksi pätevää syöpähoitoa tarjoamaan pystyvää hoitoyksikköä.