Category: Päiväkirja

Elämäni Soundtrack.

Elämäni Soundtrack.

Pyöreitä vuosia paukkuu mittariin tänä vuonna. Puoleen vuosisataan on mahtunut paljon kilometrejä, rakkautta, sydänsuruja. Välillä on tullut kuokkaan niin elämältä kuin kansalaisiltakin. Niinkuin meille kaikille, toki. Tai no, ehkä keskivertoa jantteria enemmän on ollut ollut vastamäkeä. Kaikki on niin kiinni vertailukohdasta.

Olin eilen nuorimmaiseni kanssa leikkikentällä. Pikku-ukko leikki omia leikkejään vauvakieltä rupatellen näköetäisyydellä. Minä makasin hämähäkkikeinussa keinutellen hiljalleen, katsellen sinistä taivasta ja siellä hiljakseen ajelehtivia poutapilvihattaroita. Tuntui hyvältä pysähtyä hetkeksi työviikon päälle ja olla kerrankin tekemättä yhtään mitään. Jostain päähän ponnahti ajatus – “miksi juuri minä?”

Maailmassa on seitsemän miljardia sielua. Joukossa on äärimmäisessä yltäkylläisyydessä eläviä, mutta myös sairaita, nälkäisiä ja vainottuja. Ei kattoa pään päällä, pahimmillaan rikkaan länsivallan raunioiksi pommittama koti – milloin minkäkin syyn varjolla. “Sori että tapoimme äitis, mutku se Isis!” Miksi minun syöpäni pystyttiin tällä erää pysäyttämään kun niin moni muu kärsii sen paskataudin kynsissä edelleen?

Mitä minä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän? Tehnyt huonoja elämänvalintoja, kohdellut rakkaitani huonosti oman pahan oloni takia. Silti minulla on vakituinen työpaikka, rakastava perhe, katto pään päällä ja aina ruokaa kaapissa. Kukaan ei vainoa minua ja saan ilmaista mielipiteitäni vapaasti niin halutessani. Televisiossa on enemmän kuin kaksi kanavaa eikä kummaltakaan tuli hirmuvallan propagandaa.

Varjeleeko joku korkeampi voima minua siksi, että minulla on jokin nimeämätön tarkoitus tehdä vielä jotain tärkeää? Onko tämä palkinto edellisessä elämässä tehdyistä hyvistä teoista? Hitostako minä tietäisin. Tuntuu silti kohtuuttomalta, miten epätasaisesti hyvinvointi on tällä pienellä planeetalla jakautunut.

Pidin ennen luvattoman montaa asiaa elämässäni itsestäänselvyytenä. Sitten valkotakkinen tohtori kertoi että syöpäkello tikittää ja ennenaikainen lähtö on edessä. Valmistauduin jo hyvästelemään perheeni. Kunnes tapahtui pienoinen ihme. Kansipaikka Styx-virran lautalla vaihtui A-hyttipaikaksi ruotsinlaivalla.

Ennen vihasin itseäni ja halveksin elämääni. Nykyään taas – joka ikinen ilta painan pään tyynyyn kiitollisena eletystä päivästä. Joka aamu – paitsi ehkä maanantai-aamuisin – herään kiitollisena uuteen päivään. Hymyilen päivässä useammin kuin ennen vuodessa.

Oheinen 50 biisin soundtrack paaluttaa elämäni merkittävimmät tapahtumat varhaisesta murrosiästä tähän päivään, aikajärjestyksessä. En tällä erää avaa yksittäisten kappaleiden merkityksiä sen enempää, mutta jos alat käydä listaa läpi, kuuntele lyriikoita ja anna kappaleen tunnelman viedä. Koko setissä on punainen lanka ja jonkinlainen draaman kaari.

Olen kiitollinen tästä päivästä ja toivon että sinäkin olet. Syöpä saattaa uusiutua, mutta sen odottaminen ei ole mikään syy olla ELÄMÄTTÄ. Toivotan jaksamista muille syöpäläisille. Parannuskeino saattaa olla päivän päässä, joten sinnittele!

Hyvää kesää!

Nyssi riitti.

Tässä taannoin tuli mitta täyteen potilaana olemisesta. Uusi onkologi ihmetteli alhaista hb-arvoa, halusi tehdä vatsantähystyksen varmistakseen, ettei jossain ole sisäistä verenvuotoa. Vastaanottotilanteessa olin vielä ihan jees-jees-varmaan-ihan-hyvä-idea. Pari päivää ennen operaatiota rupesi töissä kuitenkin työt kasaantumaan pahasti. Oli valittava käykö todennäköisesti turhassa operaatiossa ja tekee rästitöitä pitkin viikonloppua vai peruuko ajan työkiireisiin vedoten. Saattoi olla tyhmää, mutta valitsin jälkimmäisen.

En vaan enää halua ja jaksa olla tökittävänä, ronkittavana, tutkittavana, tähystettävänä. Minulta meni jo yli vuosi elämästäni syövänpaskan takia hukkaan ja nyt haluan taas ELÄÄ! Sitä paitsi veren rautapitoisuus on ollut tasaisessa nousussa, osittain varmaan kiitos rautalisien joita olen popsinut. Hb on noussut jo 90 > 121.

Aion tietty käydä peruskontrolleissa ja popsia kiltisti käsketyt lääkkeet, mutta kun on toista vuotta joko sairastanut tai ajatellut sitä ja ennenaikaista kuolemaa 24/7 niin nyt tuli vaan mitta täyteen. Tietenkin syövän uusiutuminen huolestuttaa, mutta ei ylettömästi.

Vielä tärkeämpi mittari on oma fyysinen kunto. 50km fillarilenkki menee jo vähän alle kahden tunnin. Ennen sairastumista tuon mittaisella lenkeillä keskinopeus oli jotain 28 km/h ja sadan kilsan lenkillä muistaakseni 26.5 km/h. Tämmöistä setämiesvauhtiahan tämä on, ei näillä vauhdeilla fillaripalstoilla keulita, mutta ne piisaavat minulle.

Joten anteeksi, sinä tunnollinen ja ammattitaitoinen syöpälääkärini, potilas ei tällä kertaa ollut “asiallinen ja orientoitunut” 🙂

Pienistä asioista sitä tulee nykyään iloiseksi. Niinkuin renkaiden vaihdosta, jonka jaksaa taas tehdä itse. Syöpäaikana piti ajaa rengaspajalle. Seisoin nurkassa aivan liian isoiksi käyneissä vaatteissani lippis silmillä katsellen riuskojen ukkojen työskentelyä. Housunkaulus piti kotona lähtiessä kääntää rullalle etteivät byysat olisi solahtaneet kadonneen perseen ja tikkujalkojen päältä pois. Ei ollut muita pienempiä housuja.

Toinen aavemainen deja-vu tuli omalla hiekkalaatikolla kuopuksen touhuja vahtiessa. Tajusin että vuosi sitten tähän aikaan aloittelin palliatiivista hoitoputkea. Polvet yhdessä istuessa reisien välissä oli niin paljon tilaa, että muksu olisi mahtunut ryömimään sieltä.

Muutenkin sairaana kaupungilla pakosta liikkuessa yritin enimmäkseen olla näkymätön. Tunsin itseni vialliseksi, vammaiseksi, heikoksi, turhaksi ihmiseksi. Nykyään voi kulkea taas selkä suorana ja leuka pystyssä. Pelkkä reipas kävely tuntuu niin jumalattoman hyvältä ettei mitään tolkkua.

Kipuklinikalla kävin taannoin. Tohtori sanoi sekä lähtiessä että hyvästellessä, että “tämä mies näyttää 100% paremmalta kuin viime käynnillä, olen siitä iloinen”. Ja oikeasti oli! Sieltä autolle kävellessä ei tainnut jalka ottaa maahan kuin joka kolmannella askeleella. Ei ole kokemukseni mukaan kovin tavanomaista, että lääkärit tunteilevat työaikana.

Päätin myös kasvattaa tukan. Vapaaehtoista klaneilua on kestänyt niin kauan, että omat lapsetkaan eivät ole koskaan nähneet isällään hiuksia. Ohimoille oli noussut hieman harmaata mutta itse fleda oli tummunut tuleentuneen viljan värisestä todella tummanruskeaksi. Kun harmaata tulee lisää niin minustahan saattaa tulla tyylikäs! Hämmentävää!

Iloista kevättä kaikille!

Karaoke-efekti

Osaa se hymyilläkin.

Tiedättehän tunteen, kun kuulee ensimmäistä kertaa omaa lauluääntään nauhoitettuna? Ensireaktio on  “eeeeEEEIIIH!!11”

Näin kävi, kun sain taannoiseen Aamulehden opioidi-juttuun liittyvät valokuvat nähtäväksi. Kuvaajan mukaan hymyily kuvissa ei ollut suotavaa. Artikkelin aiheen huomioiden ymmärrettävää.

Ennen sairastumista olin vielä ikäistäni nuoremman näköinen. Samaa mieltä olivat muutkin kuin äiti, vaimo ja paras kaveri. Nyt vuodet ovat totisesti juosseet äijän kiinni. Perhana sentään! Botoxia kehiin ja löysät kireälle korvien taa! Tukankin voisi kasvattaa, vaihteeksi.

Onhan tässä toisaalta takana melkoinen vuosi. Ihme jos ei tällainen rumba turpavärkissä jotenkin näkyisi. Ehkä ihme tapahtuu ja vaimon taannoin lahjoittama Teh Ryppyvoide tepsii? Purkissa luki oikein “TURBO.” Pakkohan sen on tehota!

Toimittaja Marjaana Karhukorpi kirjoitti siis opiaattilääkkeisiin liittyvistä ongelmista ansiokkaan kaksiosaisen artikkelin. Ensimmäisessä osassa allekiroillut pääsi valottamaan omaa lääkeopiaateista irrouttautumistaan. Toisessa osassa käsitellään opiaattien väärinkäyttöä terveydenhoidon ammattilaisten ja muiden viranomaisten näkökulmasta. Pohjois-Amerikassahan nämä ovat jo melkoinen ongelma.

Jutut pääsee lukemaan 1 euron AL-koetilauksella.

Artikkelin saama huomio oli samalla sekä imartelevaa että kiusallista. En ole vieläkään oppinut olemaan huomion kohteena. Juhlissakin viihdyn paremmin sivummalla pienemmässä porukassa kuin alfaurostelemassa kaiken huomion keskipisteenä ottamassa selfieitä itsestäni toisten samanlaisten julkisuustyrkkyjen kanssa.

Kuitenkin olen tullut sairauden tiimoilta vapaaehtoisesti julkisuuteen, joten turha tässä on vinkua. Mitäs läksit! Samalla  reality-check: seuraavan kerran meikäläisen nimi lukee Aamulehdessä todennäköisesti vasta kuolinilmoituksessa, joten nautitaan kyydistä.

Kommenttiosastole kaipaisin lukijoiden omia kokemuksia lääkeviekkareista. Aineen kauppanimi ja oireet mukaan.

Päivitys 9.4.:.

Proffa soitti. Sovittiin että tauolla ollut syöpälääke Afinitor jatkuu toistaiseksi. Se pantiin paussille, kun maksa-arvot rupesi olemaan lähes Irwin Goodman-vainaan luokkaa. Tai ainakin Vexi Salmen.

Lääkkeen valinnassa on aina kyse siitä, ylittävätkö haitat hyötyjä. Tässä keississä…

Plussaa:

  • pitäisi estää syöpäkasvaimia uusimasta
  • saa syödä niin paljon kuin jaksaa, mitä haluaa eikä liho. Viimeiset kolme-neljä kuukatta olen murkinoinut kuin syömishäiriöinen sumopainija ja paino pysyy samassa kilon tarkkuudella.

Miinusta:

  • maksa huutaa hoosiannaa
  • hirveät ilmavaivat
  • sykkeet +10-20 bpm normaalia korkeammat, joka tekee mm. tavoitteellisen maantiepyöräilyharjoittelun täysin mahdottomaksi. Tavallinen peruskuntolenkki menee väkisin intervalliharjoitteluksi (ajat normaalisti, teet kuolemaa, ajat normaalisti, teet kuolemaa jne)
  • kohtuuvittumaiset nivelkivut

Johtopäätös:

Mieluummin miinukset kuin Syöpä 2.0

Myrkytyksen oireet

Reipas kuukautinen on kulahtanut edellisestä päivityksestä. Ei ole oikein muka ollut asiaa. Eikä ehtinyt, ruuhkavuodet nääs. Kävijämäärät kärsivät. Brändi näivettyy.

Nykyään tuntuu ylittävän minkä tahansa median uutiskynnyksen, kun joku “julkaisee kuvan” tai “A kommentoi B:n Instagramissa…” Mielensäpahoittamisella pääsee vähintään IltaSanomiin. Seuraajia näille tyhjän puhujille ja joutavia jollottaville narsisseille riittää miljoonittain. “O tempora, o Ramoones!”. Setä ei käsitä.

Ja sitten huumoria. Päädyin taannoin Aamulehden haastateltavaksi aiheesta “opioidi-kipulääkityksen purkamisen sietämätön viheliäisyys”. Juttukokonaisuus ilmestyy lähiaikoina. “Kalpean mutta päättäväisen” näköisen kertojanne hajatelmien lisäksi artikkeli käsittelee mm. opioidien löyhää lääkemääräntää. Osa näistä huimausaineiksi luokitelluista kipulääkkeistä päätyy Suomessakin sekä väärin- ja viihdekäyttöön. Trumplandiassa ruumishuoneen pakasteeseen pääsi viime vuonna yli 49.000 OxyContinin väärinkäyttäjää. Sama kuin koko Porvoon väestö (pl Janina Fry) olisi kuollut kertarysäyksellä. Ja lääkkeen valmistaja tekee hyvää tiliä. Uskomatonta. Setä ei taaskaan käsitä.

Syöpäkontrolli

Ihan hirveä päivä. Kiirekiirekiire. Töihin, terapeutille, töihin,  onkologille, töihin, vessakäynti, autokatsastukseen ja illalla sohvalla vielä vähän töitä. Auto hylättiin, töitä ei. Pari pyöränlaakeria paskana ja jarrupiiri vuotaa. Koska määräaikaiskatsastus olisi pitänyt hoitaa helmikuun loppuun mennessä, ajokki meni suoraan ajokieltoon. Luojan kiitos huollon sijaisautoista. Jos rahaa olisi, pihassa seisoisi tuon Koslan sijaan Tesla.

Miksikö terapeutilla? Yleiskunnon lisäksi syövänpaska teki pahojaan avioliitollekin. Asioista pitää puhua ja elämää uudelleenjärjestellä. Uskon vakaasti että kyllä kaikki järjestyy.

Se tärkein uutinen, jonka ehkä maailman paras syöpälääkäri ymmärsi sanoa heti tapaamisen aluksi: “CT-kuvissa ei mitään epäilyttävää.”

Kysyin, että näkeehän se vekotin suoleenkin? Ettei siellä olisi muhimassa mitään skeidaa? Kuulemma näillä merkkiaineilla näkee vaikka Kuun pimeälle puolelle. Tapaamisen päätteeksi tuli silti kaiken varalta lähete kolonoskopiaan. Siltä varalta ettei anemia johdu sisäisestä verenvuodosta.

Muutenkin ukossa on monta asiaa vinksin vonksin. Maksa- ja tulehdusarvot huitelevat missä sattuu – kuin teinit teillä tietämättömillä lauantai-iltana. Kysyin uteliaisuuttani, miten fiksua olisi minun seepramaksa-tilanteessani (yhä raidallinen) nauttia alkoholia. Kuulemma sama kuin ampuisi isolla käsiaseella itseä naamaan. Helpottaa raittiuspäätöksen pitämistä. Eipä siinä ole ollut muutenkaan vaikeuksia. Lokakuussa 2017 nautin viimeisen drinkin. Nykyään nautin elämästä.

Hb on vain vähän anemian yläpuolella (118). Raudanpuute myös tosiasia. Määrään itselleni thrash-meteliä ja suun kautta nautittavia rautavalmisteita. Ja Ministryä joka tekee Pakkahuoneella comeback-keikan. Sedällä on sinne flabat handussa. Vihdoinkin saa nähdä, miltä “Jesus Built My Hot-Rod” kuulostaa livenä.

Urhoilua

Maantiepyöräilykausi alkoi varovaisesti reilun 30km lenkillä. Erehdyin viimeisellä neljänneksellä päästämään urkua auki “niinkuin vanhoina hyvinä aikoina” ja hyytymyshän siitä tuli. Kotia kuitenkin kunnialla ja olo suihkun ja venyttelyn jälkeen varsin ok.

Yksi juttu mietityttää.

Tunnin lenkillä kulutus keskimäärin 600 kCal. Äijällä on kolestrolit korkealla, suvun puolesta taipumusta sydän- ja verisuonitauteihin, vaikea ravinnon imeytymishäiriö ja reippaasti pienempi mahalaukku kuin normaalilla ihmisellä. Millä helkkarin opilla ja mitä sorttia ravintoa mä tankkaan, koska kovin paljon tästä laihemmaksi ei viitsisi itseään päästää? Kilometrejä olisi kuitenkin tarkoitus kerätä. Järkeviä ehdotuksia otetaan vastaan.

Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta. Ja tsekatkaa sunnuntain 7.4. Aamulehti!

Mitäs sit?

  • Vakava Sairaus ™ selätetty – check.
  • Palaa työelämään – check
  • hoida kehoa ja kohota kuntoa – check
  • yritä olla taas aviomies ja iskä – check.

Mutta mitäs sitten? Miksi elämäni tuntuu hetkittäin tyhjältä?

Vakavasti Sairaana ™ olin kiinnostava. Puolitututkin Ihmiset tiedustelivat vointiani. Olivat huolissaan. Lukivat hajatelmiani blogista. Kommentoivat some-postauksiani.

Nyt terveenä huomioarvoni on laskemaan päin. Minusta on tulossa tapettia, harmaata massaa. Jälleen yksi työssäkäyvä, öljyä tihkuttavalla farmariautolla ajava asuntovelkainen perheenisä, kaltaistensa joukossa. Huonompi homma – näin huomiotaloudessa kun eletään. Onneksi perheen elanto ei kuitenkaan riipu some-seuraajien määrästä.

En tietenkään vaihtaisi terveyttäni miljoonaankaan blogikävijään tai kymmeneentuhanteen peukutukseen. Hetkittäin huomaan kuitenkin kaipaavani sitä ylimääräistä huomiota, jota sain niin omaisiltani kuin hoitohenkilökunnaltakin. Omituista. En ole koskaan pitänyt itseäni “huomiohuorana”, mutta näinpä vain minäkin punnitsen arvoani muiden suoman huomion kautta.

Myös parisuhde toipuu syöpävuodesta hitaasti. Puoliso joutui vuoden ajan hoitamaan päivätyönsä, kolme lasta, kodin ja pihan sekä siinä sivussa vähän minuakin. Vailla tietoa siitä onko hän muutaman vuoden päästä kolmen pojan yksinhuoltaja isännän puskiessa turvetta kirkkomaalla. Aivan kuten tunnollinen työntekijä sairastuu vasta vuosiloman alkaenssa, hänkin on väsähtänyt vasta nyt.

Lapset taas ovat unohtaneet tapahtuneen. Joskus satunnaisesti saattavat sivulauseessa viitata “… silloin kun isi oli sairas.” Minä yritän nyt vuorostani ottaa enemmän vetovastuuta perheen arjesta, mutta parantamisen varaahan aina olisi. Omassa duunissa tulee uutta asiaa sitä tahtia, että perjantai-iltapäivänä olen jo aivan tööt. Rakastan duuniani ja sen tuomia haasteita. Kahdessa kuukaudessa olen oppinut tietotyöstä enemmän kuin edellisessä työpaikassa kahdessa vuodessa. Pari ylimääräistä muistikampaa ei olisi kuitenkaan pahitteeksi. Ja ylimääräiset hermot kakaroiden tappeluiden selvittämiseen: “Toi sai pelata 15 minuuttia enemmän kuin mä!”

Täshtä niinku aishtii elintarvikevärin E232 ja… emmämuishta!

Alkoholin jäätyä pois elämästäni olen löytänyt itsestäni – suureksi yllätyksekseni – moralistin. Työpaikan perjantaisiin pulloarvontoihin osallistuminen ei huvita entisellä tavalla, vaikka palkinnosta voisi ollakin puolisolle iloa. Tosin eipä hänkään juuri alkoholia käytä. Yritän vältellä yöpymistä vaativia työmatkoja, koska vapaaehtoinen iltaohjelma ei vesipojalle ihmeitä tarjoa. Edellisessä duunissani yökerhon baaritiskin takana katselin ja kuuntelin humalaisia kymmenen vuotta. Olen jo nähnyt kaiken mitä sillä skenellä on tarjottavana ja kuullut kaikki tarinat, usko pois.

Joskus olen leikitellyt ajatuksella liittyä kahvitaukojen alko-keskusteluun kertomalla, että uusi harrastukseni on brasialaisten myrkkysammakoiden erittämän liman nuoleskelu. Miksi te katsotte minua noin? Neurotoksiini se on siinä missä etanolikin. Luin jostain, että jos alkoholi keksittäisiin vasta nyt, se kriminalisoitaisiin saman tien. Sen verran tiukasta myrkystä kuitenkin on kyse.

Hassua miten alkoholi on edelleen suomalaisille kutkuttava aihe. Sen kanssa mitataan miehisyyttä äijien saunailloissa tai siideri-skumppasekoiluille hihitellään tyttöporukoissa. Omista känniseikkailuista puhutaan vähän rehennellen ja kuulijakunta antaa positiivista palautetta. Määrän sijaan laatua preferoivat hifistelijät jaksavat vertailla käsityöläisoluiden ja viskien taivaallisia makuvivahde-eroja. Karu tosiasia kuitenkin on, että makuaisti turtuu jo parin ravintola-annoksen jälkeen. Näiden jälkeen aistitut makuvivahteet ovat kuvitelmaa.

Hetkittäin kuitenkin ajattelen kaihoten, miten hyvältä Jack-n-Coke maistuisi Motörheadia perjantai-iltana kuunnellessa – enkä juo sitä maun takia vaan tullakseni känniin – tai miten ensimmäinen lasillinen hyvin dekantoitua punaviiniä nostaa pipppuripihvin ihan uudelle tasolle. Puolikkaalla haimalla ei viitsi kuitenkaan ruveta viinan kanssa läträämään. Jääpähän viikonloppuisin paljon enemmän tehokasta peliaikaa, kun ei enää krapulapäiviä.

Näillä ikävuosilla alkoholin käytön hyötysuhde on muutenkin kääntynyt päälaelleen. Parikymppisenä saattoi juhlia kolmen päivän metallifestivaalit ja kärsiä yhden päivän krapulan. Viisikymppisten lähestyessä yksi poikien kanssa ulkona vietetty ilta vaati jo kolmen päivän palautumisen. Eipä juuri kannata.

Ja sitten urheilua. Hiihtäen menee jo 15km lenkki perinteisellä ja tunti trainerilla maantiepyörää polkien ei tuota tuskaa. Pirkan Pyöräily on edelleen tavoitteena. Matka tarkentunee lähempänä starttia. 40km menee varmasti, satanen on kysymysmerkki. Täysmatkaan ei ole eväitä vielä tänä vuonna. Mutta ainahan on ensi vuosi…