Pyöräily

Koululiikunta pilasi tehokkaasti liikuntaintoni vuosikausiksi. Aikuisiällä löysin sen uudelleen, omaan rauhalliseen tahtiini.

Välillä hieman kamppailu-urheilun eri muotoja ja punttia. Kokeilin jopa Vaimo 2.0 innoittamana body-pumpia. Ei ollut minun juttuni. Laitesukellusta en laske urheiluksi, mutta sitä tukeva räpyläuinti ehti tulla tutuksi. Hauskaa ja toivottoman tylsää samaan aikaan. Rikkoutuneen n. 300 kg moottoripyörän taluttaminen mustissa ajonahoissa hellepäivänä käy muuten urheilusta sekin.

2000-luvun alussa ostin luistelusukset. Aluksihan se oli lähinnä kaatuilua ja kiroilua, mutta pikku hiljaa eteenpäinkin  pääsi. Sattuman kautta pääsin kokeilemaan inline-rullaluistelua ja innostuin siitä heti. Sairaalassakin pääsin käymään. Kova Jätkähän ei suojuksia käytä. Koiranulkoiluttajan fleksi viritettynä kevyen liikenteen väylän poikki pitkässä loivassa alamäessä. BANG! Hampaita poikki, peukalo murtui ja naama kuin perunamuhennosta. Siitä lähtien suojukset ja kypärä aina mukana. Pirkan Rullaluistelussa paras aika 40km muuten 1.37h.

Pyöräilynvihaajasta harrastajaksi

Harrastaessani matkarullaluistelua kilpapyöräilijät v#tuttivat yli kaiken. “Spandex-fägäri” taisi olla useimmiten käyttämäni luonnehdinta. Kovaa kyllä menivät, ei pysynyt bleideillä perässä. Mutta miksi nuo riemunkirjavat trikoot?

Spandex-fägäri vuokra-hiilarilla. Ihanat tikkujalat.
Lainakalustolla Torreviejassa 60km maantielenkille lähdössä. Huomaa pullisteleva paita ja tikkujalat. “Mies elämänsä kunnossa”

Jokunen vuosi sitten Espanjan-loma lankomiehen perheen kanssa. Aikaisemmat lomat olivat menneet isäntien tissutellessa uima-altaalla sangriaa ja vaimoväen vahtiessa lapsia. Perhesovun säilymiseksi oli pakko keksiä “juopottelun esto-toimintaa”. En muista, kumpiko ehdotti maantiepyörien vuokraamista. Lopputulema oli, että lanko pyörän palautettuaan jatkoi uima-altaalla ja minä polkemista. Kerrasta koukkuun, kuten tapanani on.

Kotomaassa säädin noin kymmenvuotiaan Cannondale Caad5 R500:n. Tiagran 9-vaihteinen osasarja, uskaltaisinko kutsua “entry-leveliksi”. Kiekot (vanteet) mitä sattuu. Kone johon kukaan itsensä vakavasti ottava “maantiekäärme” ei koskisi pitkällä tikullakaan.

Sisaralus, ei minun Paholaiseni. Oma on liian likainen kuvattaksi tätä kirjoitettaessa.

Minulla ja “punaisella paholaisella” on jo reilut 5.000 yhteistä kilometriä. Vauhti ei aina päätä huimaa, mutta tärkeintä on liike. Minä ja mun matka. Ihan kuin prätkä-reissuillakin. Pyöräilyssä seuraava aamu on tavallisesti helpompi kuin biker-kokoontumisajoissa. Jonka päätarkoitus on puhua prätkistä ja juoda ämpärillinen viinaa samanhenkisessä seurassa, brotherhood-halailla ja karhunpainia. Selittäkää kotona vaimoille lähtiessä mitä selitätte. Eikä näissä aktiviteeteissä mitään vikaa ole, ei sillä!

Miksi maantiepyöräily? Sehän on tylsää.

Kaikkea muuta. Kehon tehdessä samaa mekaanista työtä mieli on vapaa vaeltelemaan ja ajatus lentämään. Tietenkin tietoisuuden päällimmäisin taso tarkkailee liikennettä, sykettä, tietä edessä, keskinopeutta ja kampikierroksia.

Maalissa olo on guruttunut, jalat mukavasti pumpissa ja ruoka ja uni maistuvat. Eikä ole syytä väheksyä sitä, että tässä lajissa saa hyvän miesperseen. Vaimo tykkää. Mutta säärikarvoja en ajele, en! Enkä mitään sateenkaari-spandexeja niskaani vedä.

Koska talviajettavaa kalustoa ei ole, ajattelin ensi kevättä odotellessa kokeilla voimien niin salliessa crosstrainingia ja spinningiä.